”Kelvoton vanhempi oot, jos lapses on lihava”

Näinkö se menee? ”Vanhempien vikahan se on, jos lapsi syö enemmän kuin kuluttaa. Ei oo perheessä vuorovaikutus kohillaan, kun pitää tunnesyöttää lapsetkin lihaviksi. Jos ei vanhemmat osaa kasvattaa ja pitää rajoista kiinni, niin ei ole ihme että lapset mässäilee itsensä herkuilla lihavaksi.” Tällaisiin johtopäätöksiin voi päätyä ainakin jos seurailee netin keskustelupalstoja. 

Psykologi Riina Kokkonen lähti omassa, tänä vuonna julkaistussa väitöskirjatyössään tutkimaan tarkemmin tätä vanhemmuuden ja lapsen lihavuuden välistä kytkentää. Tutkimusaineistonaan hän käytti sekä viidesluokkalaisten lasten vanhempien haastatteluja että nettikeskusteluja lasten lihavuudesta. Aika raadolliseksi kuva aiheesta muodostui!

Nettikeskusteluissa lapsen lihavuuden katsottiin johtuvan tavalla tai toisella huonosta vanhemmuudesta: vanhemmat määriteltiin yleisesti laiskoiksi ja mässäileviksi, heidän tunnesuhteensa lapsiin kuvattiin vääristyneeksi tai kasvatustavat kelvottomiksi. Toisaalta perheen normaalipainoinen lapsen koettiin viestittävän hyvästä vanhemmuudesta: sekä vanhempien omat elintavat että heidän kasvatustapansa ja emotionaalinen suhteensa lapsiin oli kunnossa.

Myös vanhempien haastatteluaineisto tuki nettikeskusteluissa saatuja tuloksia. Lapsen pituus- ja painokäyrät toimivat vanhemmille keskeisenä lapsen terveyden ja normaaliuden mittarina. Lihavan lapsen vanhemmat joutuivat selontekovelvollisen asemaan: haastatellut lihavien lasten vanhemmat (erityisesti äidit!) pyrkivät lukuisin tavoin selittelemään asiaa ja osoittamaan vastuullisuutensa perheen elintapojen suhteen.

Tässä vaiheessa meissä on (toivottavasti) jo herännyt vahva vastareaktio: eihän se näin voi olla! No, avataan asiaa vielä eteenpäin.

Kokkonen käytti tutkimuksessaan teoreettisena viitekehyksenä foucault’laisen hallinnan teorian näkökulmaa. Tämän teorian näkökulmasta (yksinkertaistetusti J) asiantuntijat nähdään normien määrittelijöinä ja suostuttelijoina: asiantuntijat ensin määrittelevät mikä on normaalia ja tavoiteltavaa ja sitten suostuttelevat kansalaisia mukautumaan näihin normeihin ja tavoitteisiin vetoamalla heidän omaan etuunsa. Lasten painoasiassa hallinnan teoria siis esittää, että asiantuntijat ohjaavat vanhempia terveiden elintapojen noudattamiseen ja niiden opettamiseen lapsille. Perusteluna käytetään vanhempien vastuullisuutta ja koko perheen terveyden maksimoimisesta. Normien noudattamista seurataan, suoritetaan siis moraalista arviointia. Poikkeaminen yleisesti hyväksytyistä terveellisen elämän ja normaalipainoisuuden ideaaleista tulkitaan helposti vastuuttomuudeksi ja moraaliseksi epäonnistumiseksi.

Emme voine kiistää sitä, että terveystottumuksistamme samoin kuin painostamme on tullut osa normitodellisuuttamme ja  siten myös yleisen moraalisen vartioinnin kohteita. Itse kuitenkin laajentaisin normittamisen näkökulmaa foucault’laisesta koskemaan paitsi asiantuntijoita myös tavallisia tallaajia: normeja eivät välttämättä ole luomassa ja ylläpitämässä vain asiantuntijat vaan myös ns. ei-asiantuntijat. Meillä tuntuu olevan vahva halu määrittää terveellisen, vastuullisen elämän normeja!

Eikö se terveys nyt sitten olekaan hyvä juttu? On toki. MUTTA:  ihmisen moraalisen onnistumisen määritteleminen hänen elintapojensa kautta on monessa mielessä kyseenalaista.

Ensinnäkin, kysymys vanhempien vastuusta on todellisuudessa monisäikeinen. On toki totta, että voimme vanhempina vaikuttaa moneen asiaan lapsemme elämässä, myös terveysnäkökulmasta: päätämme minkälaista ruokaa kodin kapeista löytyy, voimme luoda erilaisia syömiseen liittyviä sääntöjä koskien esimerkiksi ruoka-aikoja ja herkutteluhetkiä, valvomme näiden sääntöjen toteuttamista, kannustamme tai olemme kannustamatta lastamme liikkumaan, toimimme elävänä esimerkkinä elintapojen noudattamisesta jne.

MUTTA: lapsen lihomisessa on kyse myös monista muista seikoista kuin vain ohjaavan vanhemmuuden toteuttamisesta. Onko lapsella perinnöllinen alttius lihoa helposti? Onko koulussa mahdollisuus liikkua aktiivisesti? Onko kunta huolehtinut siitä, että kulkureitit ovat kunnossa ja lapsilla on mahdollisuus kulkea kouluun turvallisesti kävellen tai pyörällä? Onko koulussa karkki- ja limsa-automaatit, joista on helppoa ostaa sokerista välipalaa koulupäivän aikana? Tarjotaanko koulussa ravitsevia välipalavaihtoehtoja? Harrastaako lapsi liikuntaa, jossa hänellä on myös mahdollisuus liikkua (eikä vain odotella kentän laidalla kun valmentaja peluuttaa joukkueen vahvoja pelaajia kentällä)? Ymmärtävätkö isovanhemmat, että kyläreissuilla lapselle ei tarvitse aina kantaa pöytää täyteen herkkuja? Ja niin edelleen.

JA TOISAALTA: lapsen normaalipainoisuus ei millään tavalla takaa sitä, että perheen elintavat ovat terveyden kannalta suotuisia. Lihavuus on ainoastaan selvästi näkyvänä ja mitattavissa olevana ominaisuutena sellainen, että sen  perusteella ulkopuolisen on helppo lähteä tekemään johtopäätöksiään.

Moraalisesta arvottamisesta seuraa helposti syyllisyys: Lapseni ei täytä normaalipainoisuuden standardia, olen epäonnistunut vanhempi! Vanhempi, joka kokee lapsensa lihavuudesta moraalista syyllisyyttä voi toki saada syyllisyydestään polttoainetta perheen elämän uudelleenarviointiin ja tarvittaessa elintottumusten muutokseen, mutta suuremmalle osalle vanhempia käy aivan päinvastoin. Syyllisyys ja häpeä (tiedostamatonkin sellainen, ja erityisesti ylimitoitettu häpeän tunne) johtaa joko koko asian kieltämiseen, tai voimattomuuteen raskaan taakan edessä. Tämä ei lopulta ole kenenkään etu.

Länsimaissa lasten lihominen on selvästi haaste. Asiaan ei kuitenkaan päästä tehokkaasti vaikuttamaan ennen kuin vahva kulttuurinen side hyvän vanhemmuuden ja lapsen normaalipainoisuuden välillä päästään murtamaan. Elintapojen ja tottumusten muuttaminen ei lähde voimattomuuden ja huonommuuden kokemuksesta vaan siitä, että uskoo omaan ja perheensä kykyyn vaikuttaa asioihin. Tässä on haastetta meillä kaikille ammattilaisille (miten vahvistamme perheiden kokemusta omasta kyvykkyydestään) ja lihavuudesta kommentoiville kansalaisille!

Ravitsemus puhututtaa - mutta muuttuuko mikään?

Ravitsemus herättää mielipiteitä, ravitsemus herättää tunteita, ravitsemus herättää keskustelua. Viime päivinä on kohistu mm. THL:n Finriski-tutkimuksen tuloksista. Eikä pelkästään tuloksista, vaan myös tulosten kommentoinneista. Toinen juttu on sitten se, onko keskusteluissa sanottu enää mitään uutta. Vai arvaavatko kaikki jo etukäteen toistensa repliikit? Ajaako kukin taho ja keskustelija laput silmillä omaa kaistaansa? Ja saavutetaanko lopputuloksena ainoastaan tilanne, jossa media kalastaa tarvitsevansa lukijat, katselijat ja klikkaukset, mutta käytännössä mikään ihmisten ajattelussa, saati käytännön terveystottumuksissa ei muutu (ainakaan parempaan suuntaan)?

Itse kaipaan ravitsemuskeskusteluihin lisää moniulotteisuutta. Somen aikakaudella meillä on mahtavia välineitä käytössämme oppiaksemme uutta toinen toisiltamme ja kehitelläksemme tietämystämme yhdessä eteenpäin. Hukkaammeko tämän mahdollisuuden ja istumme poteroissamme huutelemassa muuttumattomia mielipiteitämme? Kuka tästä keskustelun nykytyylistä lopulta hyötyy? Tuskin loppupeleissä ainakaan hämmennyksen tilassa vellova keskivertokuluttaja, joka miettii ruokakaupassa mitä valitsisi ostoskoriinsa. Onko muita hyötyjiä kuin epämääräinen ameeba nimeltään media? Vai onko sittenkin enemmän vain häviäjiä? Ristiriitoihin valokeilan suuntaavaa uutisointi jättää varjoon sen tosiasian, että monesta keskeisestä terveyttä edistävän ravitsemuksen osatekijästä olisi mahdollista löytää riittävä yksimielisyys (ainakin jos jätetään aivan ne friikeimmät julistajat oppeineen pois laskuista…)

Sitäkin olen miettinyt, että ketkä ravitsemuskeskusteluun loppupeleissä osallistuvat. Millä tavoin media valitsee asiantuntijat juttuihin ja ohjelmiin? Saako aina se helpoimmin äänensä kuuluviin, jolla on raflaavin viesti? Sosiaalisen median puolella tuntuu olevan pienehkö joukko aktiiveja, sekä ammatikseen asian parissa työtä tekeviä että ”siviilejä”. Mutta kuinka paljon tähän joukkoon mahtuu oikeasti uteliaita pohdiskelijoita, jotka ovat avoimia uudelle tiedolle? Vai kerääntyykö ravitsemuskeskusteluiden hiekkalaatikoille vain joukko riidanhaluisia päällepäsmäreitä, jotka haluavat kaikki olla oikeassa julistaessaan omaa erehtymätöntä totuuttaan?

Ravitsemus on aihe, joka tulee myös ammattilaisen iholle. Meidän jokaisen on syötävä ja ammattilaisen on realisoitava ravitsemusoppinsa käytännössä. Mutta onko tällä hetkellä yleisenä trendinä enemmänkin se, että omasta syömisestä johdetaan kaikille sopivaa ravitsemusoppia? Halutaanko, että se mitä itse syödään julistetaan myös terveelliseksi, vai halutaanko muuttaa omaa syömistä terveellisempään suuntaan? Itseään asiantuntijaksi tituleeraavan ei ainakaan soisi olevan liian fiksoitunut omaan tapaansa syödä; hyvään ravitsemukseen ei ole olemassa vain yhtä tietä.

Uusi tieto ei ole uhka vaan mahdollisuus. Uuden oppimisessa ei aina ole kyse siitä, että ennen oltiin väärässä. Joskus vain tiedon kumuloituminen ja uusien menetelmien kehittyminen mahdollistavat ymmärtämyksemme syvenemisen. Tieteelle ei ole ominaista pysyvyys vaan muutos. Meiltä ravitsemustieteilijöitä toivon erityisesti kykyä uudistaa tarvittaessa ajatteluamme. Ravitsemusasiantuntijaksi saa kutsua itseään kuka tahansa, mutta itselleni todellisen asiantuntijuuden merkkinä on paitsi laaja-alainen tietämys aihepiiristä (huom. tieteellisen ja arkitiedon yhdistäminen!) myös kyky oman ajattelun kriittiseen tarkasteluun ja tarvittaessa myös muuttamiseen sekä taito käydä rakentavaa vuoropuhelua eri tavoin ajattelevien ihmisten kanssa. Tässä on meille asiantuntijoille haastetta!