Sannan soppa

Ruokakaupassa

2012-03-05T08:41:00.000+02:00

Kyllähän kaikki jo nykypäivänä tietää mitä on terveellinen syöminen. Eikö vain? Näin ainakin tunnutaan yleisesti ajattelevan. Tässä ajatuksessa on varmasti totta ainakin toinen puoli. Osa hyvän syömisen elementeistä on niin kirkkaasti ihmisten mielessä, että vaikka keskellä yötä herätettäisiin, tulisi tieto kuin apteekin hyllyltä. Näin on varmasti vaikkapa kasvisten käytön suhteen. Löytyykö jostain suomalaista, joka ei tiedä että kasvisten syöminen on terveellistä? Tämä viesti on iskostunut jo melko pientenkin lasten mieleen. Tästä yksittäisestä (ja sinänsä kovin tärkeästä) asiasta ollaan lisäksi asiantuntijoiden kesken hyvin yksimielisiä. Myönteinen asia sekin näinä ravitsemushämmennyksen aikoina.

Toisten ravitsemuskysymysten alueella ollaan sitten ehkä enemmän hakusessa, ja tiedon lomassa kuulee myös kaikenlaisia uskomuksia. Ihmisten kuvaillessa terveellisen syömisen piirteitä osataan kuitenkin nimetä niitä keskeisiä: syödään monipuolisesti, värikkäästi ja säännöllisesti. Muistetaan kohtuus ja vaikutetaan annoskokoihin. Yksittäisistä ruoka-aineista terveelliseen ruokakoriin osataan ottaa mukaan kasvisten lisäksi esimerkiksi kasviöljy, kala ja ruisleipä (jos viljavalmisteet kuuluvat mukaan ruokavalioon).

Sitten tuleekin se tuhannen taalan kysymys: jos perustiedot ovat useimmilla näin hyvin tiedossa, miksi olemme edelleen aika kaukana terveellisestä syömisestä? Tähän kysymykseen on tietysti paljon vastauksia: valitsemme ruokamme myös monin muin kuin terveellisyyskriteerein, taloudellinen tilanne ja ruuan saatavuus vaikuttaa ostopäätöksiimme jne. Yksi keskeinen syömiseemme vaikuttava tekijä on ehkä niin itsestään selvä, että emme tule sitä ajatelleeksi. Suurin osa meistä syö ison osan päivittäisestä ruuastaan kotona. Ja kotiin se ruoka on pitänyt hankkia jostakin itse. Ne olennaiset liikkeet syömisen eteen tapahtuvat siis, missäs muualla kuin ruokakaupassa.

Havahduin tähän itsestäänselvyyteen jokin aika sitten omien ruokaostosteni kanssa. Kolmelapsisen perheen ruokahuollosta vastaavana huomasin käyväni kaupassa monta kertaa viikossa ja lähes joka joka kerta kiireessä. Kuljin tukka putkella hyllyjen välissä ja pyörittelin epätoivoisesti mielessäni ”Mitä tänään syötäisiin” –kysymystä. Tämä epäsystemaattinen ja kiireen sävyttämä ruokakaupassa käynti aiheutti lievää kroonista ahdistusta. Lapsiperheessä kortilla olevaa aikaa tuntui menevän ihan liian paljon ruokaostosten miettimiseen ja tekemiseen. Ja mikä ikävintä, tällä ruokaostosten tekotavalla alkoi jo olla vaikutusta siihen, minkälaista ruokaa meillä syötiin!

Vuodenvaihteessa päätin kohdistaa uuden vuoden lupaukseni perheen ruokahuoltoon: halusin saada sitä systemaattisemmaksi ja vähemmän aikaa vieväksi. Päätin, että siirrymme viikkosuunnitteluperiaatteeseen: Kerran viikossa, käytännöllisistä syistä viikonloppuisin, tehdään niin sanottu iso ruokakauppakäynti ja sitä täydennetään viikon varrella kerran tai kaksi täsmäostoksilla. Viikonlopun isojen ostosten tekoon käytetään eniten suunnitteluaikaa, kun suunnitellaan viikon lämpimät ruoat lisäkkeineen. Toisin sanoen viikonloppuna ostetaan kaikki perustarvikkeen viikon ruoanlaittoa varten. Täydennysostokset ovatkin sitten lähinnä nopeita tuoretuotetäydennyksiä kuten kasviksia leipää tai maitoa. Suunnittelua helpottamaan tein vielä tietokoneelleni taulukkotiedostoksi helposti täydennettävän ruokaostospohjan. Tässä pohjassa on lueteltu erilaisia ruokaryhmiä kuten vihannekset, hedelmät, liha, leipä, säilykkeet jne. Ideana on se, että kauppalistaa on helpompi miettiä kun esillä eri tuoteryhmät ja toisaalta kaupassa ostosten teko selkeytyy, kun kauppalistalta löytyy nopeasti kaikki tietyn hyllyrivin tai osaston tuotteet. Säästöä se on pienikin ajansäästö.

Nyt olemme treenanneet tätä uutta systeemiä reilun parin kuukauden ajan. Kokemukset ovat voittopuolisesti myönteisiä. Aikaa on säästynyt, ruokaostoksia ja illan ruokalajeja ei tarvitse pohtia päivittäin ja ruokavalinnat ovat ehkä himpun verran monipuolistuneet. Ruokahävikin määrässä en ole huomannut dramaattista muutosta, yritimme kiinnittää tähän huomiota jo aiemmin. Jotain kai kuitenkin kertoo se, että lauantaiaamuna jääkaappi näyttää jo oikeasti aika tyhjältä. Tarpeeseen siis täydennetään. Joskus perjantai-iltaisin laiskottaa, eikä millään jaksaisi ryhtyä suunnittelemaan viikon syömisiä. Kun toimeen vain ryhtyy, ei homma lopulta ole niin työläs kuin miltä se on alussa vaikuttanut. Ja viikolla säästynyt aika ja muuhun ajatteluun vapautunut aivokapasiteetti palkitsee kummasti perjantain vaivan.

Vielä takaisin siihen terveelliseen syömiseen. Pelkkä tieto ei vielä ole tekoja. Uskon että ruokakauppalogistiikalla on selvästi vaikutusta siihen mitä lautasiltamme loppujen lopuksi löytyy. Joskus kannattaa pysähtyä miettimään sitä, kuka perheen ruokaostokset tekee, missä ja milloin? Onko homma hanskassa vai pitäisikö kokeilla joitain uusia käytäntöjä? Sinkkutalouksissa homma pyörii hieman eri meiningillä kuin suuremmissa ruokatalouksissa, mutta samoihin milloin, missä ja miten kysymyksiin joudutaan etsimään vastauksia myös niissä. Kuinka ruokaostokset hoidetaan teillä?

En halua olla ruokafanaatikko!

2012-01-30T10:23:00.001+02:00

Alkuperäinen aikomukseni oli tällä kertaa kirjoittaa blogiini käytännöllisemmästä ja arkisemmasta ravitsemuksen toteuttamisesta, kun viimekertainen kirjoitus kommentteineen lähti liikkumaan vähän sfääreihin. Mutta toisin kävi, sillä viime viikolla Yle uutisoi nettisivuillaan pietarsaarelaisen funktionaalisen lääketieteen neuvojan Taru Leinon näkemyksiä terveellisestä syömisestä. Tämä juttu herätteli ajatuksia sen verran, että piti poiketa alkuperäisestä suunnitelmasta. Tämä juttu, samoin kuin siitä fb:n puolella heränneteet keskustelut mm. Pöperöfroffan ja Varpu Tavin sivuilla jäivät pyörimään viikonlopuksi päähäni. Tällä kertaa niin vahvasti, että kun mies palasi työpaikan illanvietosta kotiin reilusti puolen yön jälkeen, heräsin, ja huomasin kirjoittavani päässäni blogikirjoitusta aiheesta. Onneksi sentään tajusin silloin jatkaa unia enkä noussut koneen ääreen. Mutta nyt pitää kirjoittaa.

Uutisen pointti taisi olla siinä, että Leino julistautui itse terveysfriikiksi syömisen suhteen vastustaen kaikkea ”virallista” ravitsemuksesta sanottua. Uutisessa vilahteli taas se kätyrikorttikin eli ”kuka oikein on rahoittanut virallisen ruokaympyrän” (Itse ihmettelen, eikö tähän ravitsemussalaliittojen sitkeään jahtaamiseen jo vähitellen väsytä?) Mikä Leinon ja hänen kaltaistensa ”terveysfriikkien” ajattelussa sitten mietityttää? Voisi tietysti vain ohittaa jutun toteamalla, että sehän on taas vain esimerkki median tavasta tehdä (ravitsemus)juttuja: räväkkää otsikointia ja jyrkkää vastakkain asettelua ”virallinen linja” vastaan vaihtoehtoiset totuudenlöytäjät. En halua kuitenkaan jäädä tähän, vaikka totuutta piilee toki edellä mainitussakin. Sillä tosiasia on, että Taru Leinon tavalla ajattelevia on muitakin, niin ravitsemuksen parissa työtään tekevien kuin henkilökohtaisesti omasta syömisestään puhuvien joukossa.

Tähän alkuun vielä omasta taustastani. Oikean ravitsemustotuuden julistaminen näyttää viehättävän monia. Itse en kuitenkaan kannata ajattelua, jossa uskotaan ravitsemusasioissa yhteen kiveen hakattuun totuuteen tai muuttumattomaan ”oppiin”. Oma polkuni ravitsemusasiantuntijuuteen on kulkenut tieteellisen koulutuksen kautta, opiskelinhan aikoinaan ravitsemustiedettä Helsingin yliopistossa. Tuolloin sain laajat perustiedot siitä, minkälaisin menetelmin ihmisen ravitsemusta voidaan tutkia, minkälaisia tuloksia tuo tutkimus on tuottanut ja lisäksi, minkälaisia puutteita ja virhelähteitä alan tutkimuksiin tyypillisesti liittyy. Tieteelliseen ajatteluun kuuluva kriittisyys, perusteltavuus ja osien ja kokonaisuuden suhteen ymmärtäminen olivat koulutuksessa vahvasti läsnä. Samoin se, että tieteen tekemisessä ei ole kyse niinkään totuuden saavuttamisesta totuutta kohti kulkemisesta. Koulutukseni valossa Leinon esille nostamat havainnoivat tutustumiset yksilöiden ja päiväkotien ruokaan ja ravitsemukseen vaikuttavat toki mielenkiintoisilta, mutta tieteellisen tutkimuksen tiukkoja kriteerejä ne eivät välttämättä täytä.

Vaikka tieteellisen tiedon määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä eksponentiaalisesti, emme vieläkään tiedä ravitsemuksesta läheskään kaikkea mahdollista. Tieteen luonteeseen kuuluu se, että tiedon täydentyessä ja täsmentyessä olemme myös valmiita korjaamaan vanhoja virheellisiä näkemyksiämme uusilla, paremmin todellisuutta vastaavilla näkemyksillä. Tämän vuoksi myös niitä virallisia ravitsemussuosituksia päivitetään säännöllisin väliajoin. Nykyisessä supernopeassa nettiajassamme suosituslaivan suunnan tarkistaminen saattaa vaikuttaa hitaalta prosessilta. Hitaudessa on kuitenkin myös hyvät puolensa: ei lähdetä hötkyilemään muutaman uuden tutkimuksen perusteella suuntaan tai toiseen. Omien ennakko-oletusten vastaisia tuloksia ei toki ole aina yhtä helppo uskoa kuin oman ennakkoajattelun mukaisia tuloksia. Tämä on yleisinhimillinen ominaisuus, ja pätee muuten ravitsemustieteilijöihin lisäksi vähintään yhtä vahvasti myös niihin tahoihin, jotka julistavat ravitsemussuositusten vastaisia ravinto-oppejaan. Omissa silmissäni uskottavuutta lisää huomattavasti se, että uskaltaa tarvittaessa myöntää ajattelunsa väärän suunnan, ei siis se, että on aina itse oikeassa ja muut väärässä.

Toki myös ihminen, ravinto ja ympäristö muuttuvat jatkuvasti. Se mikä on ollut hyvää ravitsemusta sata, tuhat tai kymmenentuhatta vuotta sitten, ei välttämättä ole sitä tänä päivänä. Otetaan pieni esimerkiksi: vielä 1900-luvin alkupuolella Suomi oli agraariyhteiskunta, jossa ruokaa tuotettiin pitkälti omaan tarpeeseen raskasta työtä tehden. Ei ollut koneita, jotka olisivat helposti liikuttaneet meitä paikasta toiseen eikä hypermarkettien valtavaa ruokavalikoimaa. Välttämättömän fyysisen aktiivisuuden väheneminen ja saatavilla olevan ruoan määrän eksponentiaalinen kasvu ovat vahvasti yhteydessä taipumukseemme lihoa. Siksi ruokaankin on löydettävän uusi suhde: kun pellolla ahertanut maajussi tarvitsi energiakseen runsaasti leipää ja perunaa, voi nykyinen toimistoinsinööri, joka liikkuu pari kertaa viikossa autolla sählytreeneihin, tulla toimeen pienemmällä määrällä energialisäkkeitä. Tämä ei toki tarkoita sitä, että leipä tai peruna pitäisi kieltää insinööriltä kokonaan. Mutta jos lihomistaipumusta on, voi määriä viilata sopivammiksi samalla kiinnittäen esimerkiksi leivän laatuun huomiota. Minun on vaikea purematta niellä Leinon väitteitä siitä, että ihminen ei ole vielä 12 000 vuodessa oppinut käyttämään viljan tai maidon proteiineja ravinnokseen. Tai sitä, että viljan fytaatit ehkäisevät täysin hyödyllisten vitamiinien ja kivennäisaineiden imeytymisen.

Erilaisissa työtehtävissä toimivat ravitsemustieteilijät toki ymmärtävät myös sen, ettei hyvän ravitsemuksen edistämisessä voida nojautua pelkästään tieteen tutkimustuloksiin. Tarvitaan myös paljon konkreettista tuntumaa asioihin. Tämä toteutuu erityisen vahvasti niiden ravitsemusammattilaisten työssä, jotka ohjaavat yksilöitä oman ruokavalionsa muuttamisessa. Aina on yksilöitä, joiden kohdalla poikkeus vahvistaa säännön. Ja mitä ravitsemusfriikkiyteen tulee, niin mikäs siinä, go for it, jos koet että se lisää omaa ja lähiympäristösi hyvinvointia niin kehossa, mielessä kuin sosiaalisissa suhteissakin. Useimmilla meistä fanaattisuus ei kuitenkaan toimi ja sillä saattaa päinvastoin olla haitallisia vaikutuksia.

Itse näen syömisen paljon laajemmin kuin vain pyrkimyksenä ennaltaehkäistä sairauksia. Ihminen syö jaksaakseen arjessa ja saadakseen kehoonsa monipuolisesti erilaisia rakennusaineita. Erilaisen ruokavalio-ohjeistuksen kirjava kenttä ymmärrettävästi hämmentää ihmisiä. Mutta entä jos onkin niin, että erilaiset syömisen strategiat kumpuavatkin erilaisesta päämäärästä? Ehkä se terveyden päämäärä, jota ohjeilla tavoitellaan, ei olekaan kaikille sama.

Syömisen syvien ulottuvuuksien jäljillä

2012-01-16T11:43:00.000+02:00

Viime vuoden puolella päiviteltiin sitä kuinka kaikki karppaa, popsii goji-marjoja tai suosii lähiruokaa, ihmeteltiin onko se turvallista vai jopa kaikille terveystietoisille ihmisille pakollista. Kun vuosi vaihtui, ottivat toimittajat askeleen taaksepäin ja lähtivät etsimään ilmiöiden laajempia yhteyksiä: Mistä tässä ruokatyylien sekamelskassa ja jatkuvissa ravitsemusväittelyissä oikein on kyse? Onko ruuasta tullut uusi uskonto ja identiteetin ilmaisun väline? Miksi syömisestä tuli niin vaikeaa? Mitä tästä kaikesta oikein pitäisi ajatella? Tähän median näkökulmavaihdokseen ei ole voinut olla törmäämättä, jos on vähääkään seurannut tiedotusvälineitä viime viikkojen aikana. Mukaan keskusteluihin on ravitsemustieteilijöiden lisäksi valjastettu niin teologeja, sosiologeja kuin tähtitieteilijöitäkin. Oman urani aikana koskaan ei näin lyhyen ajan sisällä ole niin moni toimittaja halunnut haastateltavaksi samaa aihetta (”Mitä näiden ruokailmiöiden taustalta oikein löytyy”) käsittelevään juttuunsa. Itse kun olen tällainen tavallinen riviasiantuntija, jota ei yleensä pommiteta samasta aiheesta usean toimittajan taholta.

Mutta entä jos syyt syömisen monimutkaistumiseen ovatkin jossain ihan muualla kuin mitä viime viikkoina on pohdittu. Entä jos kyseessä ei olekaan uusi uskonnollinen (ruoka)herääminen karppauksen hengessä, oman identiteetin julistaminen muille superfoodia valitsemalla tai pyrkimys hallita monimutkaista ja teknistyvää maailmaa valitsemalla lähituottajan raakamaitoa? Kuinka moni on kuitenkaan lähtenyt karppaamaan julistaakseen omaa identiteettiään ja saadakseen vastauksia uskollisiin pohdintoihinsa maailman synnystä tai elämän tarkoituksesta? Suurin osa karppaajista on veikkaukseni mukaan lähtenyt liikkeelle esisijaisena tavoitteena painonpudotus ja fyysisen hyvän olon lisääminen. Nyt kun ruokaa on tarjolla ylen määrin meillä kaikilla länsimaissa asuvilla alkaa olla mahdollista syömisen rajaaminen syystä ja toisesta, enää ei tarvitse ja toisaalta voi syödä vain sitä mitä sattuu olemaan tarjolla.

Entä jos syynä jatkuvaan ruokaväittelyyn onkin yksinkertaisesti se, että elämme monimediaista aikaa, joka on tulvillaan erilaisia välineitä, kanavia ja ohjelmia, lisättynä tietysti vielä tällä sosiaalisen median ulottuvuudella, jossa jokaisella meillä on mahdollisuus kertoa oma näkemyksemme keskusteluun. Ehkä syöminen ei loppupeleissä olekaan niin vaikeaa kuin mitä kärjistetyt otsikot ja ristiriitaisen oloiset keskusteluohjelmat antavat olettaa. Ehkä niiden taustalta löytyykin ensisijaisesti median pyrkimys löytää kiinnostavia tarinoita ja teräviä vastakkainasetteluita.

Edellä kirjoitettu ei toki tarkoita sitä, etteikö syömisessä jossain tilanteissa ole uskonnon harjoittamiseen yhdistyviä piirteitä tai etteikö ruoka voisi toimia osana identiteetin muodostamista tai eron tekemistä meidän ja heidän välillä. Ruoka on aina ollut osa uskontoja ja syöminen tai syömättä jättäminen uskonnnollista ja ruoka yhteiskunnallisen erottautumisen väline. Ruokaretoriikassa on myös selvästi havaittavissa yleisempi ajassamme oleva trendi, jossa luotetaan omaan tai uudelleen määriteltyihin asiantuntijuuksiin, ei enää perinteisiin instituutioihin tai asiantuntijatahoihin.

En myöskään kiistä sitä, etteikö ruokakeskustelujen asiantuntijoilla olisi erilaisia, keskenään ristiriitaisiakin näkemyksiä siitä mitä on terveellinen syöminen. Tämän takana on kuitenkin monta seikkaa, mm. pyrkimys niihin vetäviin tarinoihin ja kärjekkäisiin otsikkoihin, samoin myös asiantuntijoiden erilaiset taustat ja painotukset. Mutta näidenkin jälkeen jää jäljelle ”todellista” erimielisyyttä, jota ei mielestäni tarvitsekaan selittää pois. Pitää vain hyväksyä mm. se, että emme tiedä vieläkään kaikkea terveellisestä syömisestä, tutkimustuloksia voidaan tulkita eri tavoin ja on olemassa monia eri tapoja syödä terveellisesti ja hyvin.

Olennaisinta on ehkä se, että hyvän arkisyömisen ei tarvitse olla tieteellistä. Ei siis ravitsemus- uskonto- eikä yhteiskuntatieteelistä. Ne perinpohjaiset pallottelut ja fiilaamiset voi hyvin jättää ammatikseen tai vapaa-ajan harrastuksekseen asian parissa painiville. Että ihan lepo vaan siellä ruokapöydässä :-) .

Tietoinen syöminen - mitä se on?

2011-12-19T10:04:00.000+02:00

Uusien, tulevaisuuden ravitsemustrendien arvaaminen ei aina ole helppoa. Minulla on kuitenkin sellainen kutina, että tietoisesta syömisestä voisi tulla tällainen trendi, ja ehkä on jo osittain tullutkin. Esimerkiksi ravitsemusterapeutti Anette Palssa kirjoitti jokin aika sitten blogitekstin tietoisesta suklaan syömisestä.

Itse törmäsin kesällä sattumalta amerikkalaisen lastenlääkärin Jan Chozen Baysin kirjaan ”tietoinen syöminen”. Kirjaa kuvattiin ”oppaaksi terveeseen ja onnelliseen ruokasuhteeseen”, joten pitihän se ostaa! Luin kirjan ensimmäisen kerran jo kesälomalla: teksti vei mennessään ja tykästyin kovasti joihinkin tietoisen syömisen ajatuksiin. Syksyn aikana olen useaan kertaan palannut kirjan pariin uudelleen.

Mistä tietoisessa syömisessä sitten on kyse? Tietoinen syöminen(engl. mindfull eating), samoin kuin monet muut kognitiivisen käyttäytymisterapian uudet muodot pohjautuvat vanhaan zen-buddhalaiseen mietiskely traditioon. Jan Chosen Baysin kirjassa nämä juuret ovat myös vahvasti esillä, onhan hän lääkärin työnsä ohella myös itse meditaatio-opettaja. Toisaalta hän kirjoittaa kirjassaan, ”ettei tarvitse ryhtyä buddhalaiseksi tai lähteä viikon pituiselle hiljaisuusretriitille voidakseen nauttia tietoisen läsnäolon tarjoamista eduista”. Näin varmasti onkin. Näen että tietoisen syömisen lähtökohdissa on paljon uskonnosta riippumatonta tai toisaalta kaikki uskonnot läpäisevää ajatusta rauhoittumisesta, keskittymisestä ja kiitollisuudesta. Tietoisen syömisen ytimessä on keskittyminen syömiseen kaikki aistit avoinna sekä myönteinen ja hyväksyvä asenne ruoka kohtaan. Hienoa!

Tietoisessa syömisessä nälkä jaetaan seitsemäksi erilaiseksi näläksi. Nälän asemasta voisimme myös puhua halusta syödä. Meitä voi kutsua syömään niin silmien, nenän, suun, vatsan, solujen, mielen kuin sydämenkin nälkä. Solujen nälällä tarkoitetaan sitä tilaa, joka luontevimmin yhdistyy näläksi: kehomme solut vaativat lisää polttoainetta ja ilmoittavat siitä nälkätuntemuksin. Silmien ja suun nälkä herää, kun esimerkiksi näemme lehdessä herkullisia kuvia joululeivonnaisista tai sieraimiimme leijuu kaupan paistopisteestä vastapaistettujen leivonnaisten ihana tuoksu. Suun nälällä viitataan haluumme saada suuhumme jotain uutta, mielenkiintoista, turvallista, väkevää, suolaista, makeaa tai tulista.

Nälän lajeista mielen ja sydämen nälkä kuvaavat syömisen halun psykologisia herättäjiä. Mielen nälällä viitataan niihin ajatuksiin, jotka voivat toisaalta kehottaa meitä syömään jotain tiettyä ruokaa tai toisaalta kieltää meiltä jonkin ruoan syömisen. Ajatusten herättäjänä voi toimia esimerkiksi ns. sisäinen kriitikkomme, joka on jatkuvasti valmiina arvostelemaan syömistämme ja juomistamme, laitoimme sitten suuhumme mitä hyvänsä. Mielen nälkä on nälän lajeista ehkä kiinnostavin, ainakin ravitsemusviestinnän näkökulmasta. Millä tavoin esimerkiksi moninaiset ja osin ristiriitaiset viestit siitä mitä meidän olisi terveytemme ja hyvinvointimme nimissä syötävä antavat voimaa sisäiselle kriitikollemme? Viimeinen muttei suinkaan vähäisin nälän lajeista on sydämen nälkä. Osalla meistä on vahva taipumus etsiä lohtua, syliä ja kannustusta ruoasta. Ymmärrettävästi ruoka ei kuitenkaan ole se paras tapa etsiä ratkaisua sydämen tyhjyyteen.

Tietoisessa syömisessä keskeistä on oppia erottamaan edellä kuvattuja nälän lajeja toisistaan. Mikään nälän lajeista ei sinänsä ole väärä tai tuomittava, mutta meidän tulisi oppia paremmin tunnistamaan mistä nälästä on kulloinkin kysymys. Tällöin voimme myös tehdä parempia tietoisia ruoka- ja juomavalintoja. Itseäni viehätti kirjassa kuvattu sallivuus: esimerkiksi sydämen nälkään voi hyvin joskus nauttia itselle tärkeää mieliruokaa. Jos sen tekee tietoisesti, voi annoskoon valita sellaiseksi, ettei sydämen nälän tyydyttämisestä syömällä aiheudu meille haittaa. Pieni jäätelötuutti nautiskellen syötynä on eri asia kuin litra jäätelöä kaksin käsin vedeltynä. Ymmärrettävästi ruoka ei kuitenkaan koskaan voi yksin tyydyttää meissä olevaa kaipausta läheisyyteen tai yhteyteen muiden kanssa.

Itseäni puhutteli kovasti myös ajatus keskitien viisaudesta. Äärimmäisyysajattelu syömisessä ei usein tuo meille etsimäämme onnea ja huolettomuutta. Ankara kontrollointi ja jatkuva kieltäytyminen tai toisaalta jatkuva mielihyvän hakeminen ja nautinnoille antautuminen eivät ole kestäviä valintoja. Keskitien löytäminen ei toki aina ole helppoa eikä sillä kulkeminen suorakulkuista, sillä keskitie kulkijaa ei ole ohjaamassa mitään kiinteää, muuttumatonta kokoelmaa syömisen sääntöjä. Palkinnokseen keskitien kulkija kuitenkin saa dynaamisen ja joustavan ruokasuhteen ja roppakaupalla syömisen synnyttämää mielihyvää ja kiitollisuutta.

Vaikka monessa mielessä innostuin kovasti Jan Chozen Baysin tietoisen syömisen ajatuksista, laitettakoon tähän loppuun vielä muutama kriittinenkin huomio. Tietoisessa syömisessä korostetaan paljon sitä, että opetellaan kuuntelemaan omaa kehoa ja sen välittämiä viestejä. En kuitenkaan tiedä mitä ajatella ajatuksesta, jonka mukaan kehomme osaisi ravintoainetasolla viestittää meille minkälaista ruokaa meidän tulee kulloinkin syödä. Siis tyyliin ”soluissa on tällä hetkellä puutetta kalsiumista, nyt sinun pitää juoda maitoa.” Syöminen omien tuntemusten perusteella ei myöskään saisi hallita meitä niin, että irtisanoudumme hyvästä tavasta syödä yhdessä ja yhteisinä ruoka-aikoina. Minusta säännölliset, päivästä toiseen suurin piirtein samanlaisina pysyvät ruokahetket palvelevat meitä monella tavalla. Ne muun muassa vapauttavat energiaamme muualle, kun ei tarvitse koko ajan olla miettimässä, että koska sitä oikein on tarpeeksi nälkäinen syödäkseen. Erityisesti tämä pätee ruokahetkiin jotka jaamme yhdessä muiden kanssa. Ruokia valitessaan on toki viisasta kuunnella kehoaan ja valita nälkäviestien perusteella kulloiseenkin tilanteeseen sopivat ruokalajit ja etenkin annoskoot.

Lähde: Jan Chosen Bays, Tietoinen syöminen. Basam books, 2011.

Syömisen terveellisyydestä

2011-12-09T14:28:00.000+02:00

Mitä on tapahtunut terveysterrorismille? Aikaisemmin terveysalan ammattilaisia muistettiin säännöllisin väliajoin kritisoida heidän harjoittamastaan terveysterrorismista. Nykyisin heitä kritisoidaan ihan muusta: he antavat väärän todistuksen siitä mikä on terveellistä.

Julkisessa keskustelussa puhe ruoan terveellisyyden merkityksestä tuntuu olevan kovassa kurssissa. Loppupeleissä kaiken ruoan ja syömisen hyvyys arvioidaan terveysnäkökulman kautta: luomu on terveellistä, lähiruoka on terveellistä, voi on terveellistä… Eikö enää ole mahdollista syödä ruokaansa jonkin muun syyn kuin terveellisyyden vuoksi?! Eikö voita saa valita vain siksi että sen mausta pitää, luomua sen vuoksi että sen tuotantotavat ovat eettisempiä tai lähiruokaa siksi että sillä kohentaa lähialueen työllisyyttä tai vähentää ruoan kuljettamista ja sitä kautta tekee ekologisen valinnan? Pitääkö kaikkeen löytää lopullinen perustelu terveellisyydestä (mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan)?

Ajassamme elää vahvasti halu korostaa yksilön kokemusta, osaamista ja valintoja. Jokaisesta meistä on tullut pieniä ja isompia ravitsemuksen asiantuntijoita. Tiedämme, että perunassa ja leivässä on hiilihydraatteja, jotka nostavat veren sokeria ja insuliinipitoisuutta ja sitä kautta lihottavat. Tai diagnosoimme itseltämme gluteiiniyliherkkyyden, joka helpottaa kun jätämme kaiken gluteiinipitoisen pois ruokavaliostamme. Mihin enää tarvitaan ravitsemuksen tai terveydenhuollon ammattilaisia?

Itse näen, että alan ammattilaisella voi koulutuksen lisäksi olla jotain sellaista, mitä yksilöllä itsellään ei välttämättä ole: laajaa kokemusta ja isoa joukkoa erilaisia vaihtoehtoja. En näe ammattilaisen tehtäväksi kertoa ihmisille niinkään siitä mitä heidän tulisi syödä. Ennemminkin näen ammattilaisen innostajana, tsemppaajana, realistisuuden säilyttäjänä ja vaihtoehtojen tarjoajana. Kaikki eivät ruokaremonttiinsa tarvitse ammattilaisen apua, mutta toisille tuesta, kannustuksesta ja asioiden yhdessä pähkäilemisestä voi olla iso apu.

Terveellisen syömisen isoin anti on minusta siinä, että se voi auttaa meitä elämään parempaa elämää tässä ja nyt. Toiselle se voi tarkoittaa painon normaalistumista ja/tai sairauden oireiden helpottumista, toiselle voimia suoriutua paremmin päivän tehtävistä. Vihon viimeinen asia jota syömisen tulisi aiheuttaa, on krooninen syyllisyys. Tämäkin on verraten yleistä, ainakin meillä naisilla. Syöminen voi oikeasti olla kivaa, mukavaa ja siinä sivussa myös vähän terveellistä. Syökäämme siis rohkeasti!

Eurooppalainen ravitsemuskongressi Madridissa

2011-11-09T10:21:00.001+02:00

Neljän vuoden välein järjestettävä eurooppalainen ravitsemuskongressi (FENS) järjestettiin 11. kerran 26-29.10.2011 Espanjan pääkaupungissa Madridissa teemalla ”Diversity vs globalization: a nutritional challenge for a changing Europe”. Osallistujia oli eri puolilta Eurooppaa kuin myös Euroopan ulkopuolelta. Abstrakteja kongressiin oli lähetetty noin tuhat, joista noin 150 esitettiin lyhyissä suullisissa esityksissä ja loput postereina. Kongressiesitykset oli jaettu kuuden pääteeman alle: suolisto, ravitsemusinnovaatiot, ravitsemus ja terveelliset elintavat, ravitsemus ei-tarttuvien tautien hoidossa, ravitsemus ei-tarttuvien tautien ennaltaehkäisyssä ja ravitsemustutkimus ja koulutus Euroopassa

Laajassa ravitsemustieteen kongressissa kohtaa varmasti aina saman ongelman: mihin näistä kaikista päällekkäisistä sessioista osallistun! Tarjolla on paljon mielenkiintoista kuultavaa. Seuraavaksi muutamia otteita kongressipäivien tarjonnasta:

Eräs suomalaisesta näkökulmasta ajankohtaisimmista osioista oli otsikoitu ”Low fat vs high protein”. Tanskalainen Arne Astrup Kööpenhaminan yliopistosta esitteli tutkimushaasteita, joita liittyy ravitsemusinterventiotutkimuksiin: tutkittaville on osoittautunut haastavaksi noudattaa tutkijoiden asettamia ruokavaliotavoitteita esimerkiksi proteiinin osuudesta ruokavaliossa. Hän esitteli myös Kööpenhaminassa toteutettua ruokavaliointerventiota, jossa pienellä proteiinimäärän lisäämisellä ja kohtuullisilla rasvan käytöllä (22-27E% proteiinia, 40-50E% hiilihydraattia, 25-30E% Rasvaa) saatiin hyviä tuloksia mm. laihdutustuloksen ylläpidossa. Keskustelua herätti mm. proteiinin alkuperä. Astrup kuin myös muut keskustelijat olivat sitä mieltä, että eläinperäisen proteiinin käytön lisäämistä ei voida suositella mm. ekologisista ja eettisistä syistä, vaan proteiinin tulisi tulla kasvikunnasta (esim. linssit, pavut). Keskustelua käytiin myös proteiinin saannin lisäämisestä lapsilla. Onko sillä mahdollisesti yhteyttä lasten lihomistaipumukseen, kuten joiden tutkimusten perusteella näyttäisi olevan? Aiheesta tarvitaan selvästi enemmän tutkimusta.

Yhteiseurooppalaista IDEFICS -tutkimusta esiteltiin omassa sessiossaan. IDEFICSissä keskitytään tutkimaan lasten lihavuuden etiologiaa, lisäksi mukana on lihavuuden ehkäisyyn tähtäävä interventio. Tulokset lihavuuden yleisyydestä ja siihen assosioituvista tekijöistä ovat samansuuntaisia kuin mitä on saatu muissa lihavuutta selvittäneissä tutkimuksissa: lihavuus on yleisempää Etelä- kuin Pohjois-Euroopan maissa, se lisääntyy lasten vanhetessa ja on yhteydessä vanhempien lihavuuteen ja ruoankäytön aliraportointiin. Imetyksellä on havaittu lihavuudelta suojaava vaikutus, samoin välimeren ruokavalion piirteitä seuraavalla syömisellä. TV:n katselu ruoka-aikoina ja lapsen huoneessa oleva oma TV-laite puolestaan olivat yhteydessä lisääntyneeseen lihavuuteen. IDEFICSissä on myös pyritty selvittämään ja mallintamaan mielenkiintoisella tavalla asuinympäristön liikkumismahdollisuuksien yhteyttä lihavuuteen. Tällä kertaa sessiossa esiteltiin tuloksia lähinnä alun poikkileikkausasetelmasta, tuloksia intervention vaikutuksista on luvassa lähitulevaisuudessa.

Välimerellisen ruokavalion ja sydän- ja verisuonisairauksien välisiä yhteyksiä selvittävä PREDIMED –tutkimus oli myös saanut oman sessionsa. Tässä trial-tutkimuksessa on ollut mukana lähes 7500 55-80-votiasta miestä ja naista, joilla on todettu sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöitä, muttei kuitenkaan diagnosoitu varsinaista sairautta. Tutkimuksessa on verrattu kolmea eri ruokavaliomallia, AHA:n suositusten mukaista vähärasvaista ruokavaliota, välimerellistä ruokavaliota, jossa tutkittavat ovat saaneet ilmaiseksi oliiviöljyä sekä välimerellistä ruokavaliota ilmaisilla pähkinöillä höystettynä. Kummankin välimerellisen ruokavalion avulla on voitu mm. laskea verenpainetta, muuttaa veren lipidejä suotuisaan suuntaan (myös partikkelikoko) ja vähentää tyypin II diabetekseen sairastumista. Mielenkiintoisia tuloksia esiteltiin myös tutkittavien verisuonten seinämien rakenteesta: vaikuttaa siltä, että ruokavalion avulla voidaan hidastaa karoottisen plakin muodostumista, ja jopa kääntää kehitys toiseen suuntaan eli saada plakki regressoitumaan.

Ravintolisien käyttöä ruotineessa osuudessa tanskalainen Inge Tenens esitteli ensin multivitamiinivalmisteiden käyttöä Euroopassa: käyttö on kokonaisuudessaan lisääntynyt selvästi, ja on yleisempää Pohjois-Euroopassa sekä naisilla. Erot eri maiden välillä ovat selkeitä. Tenensin esittelemässä tanskalaisessa aineistossa valmisteiden käyttäjiä olivat vanhemmat naiset, jotka haluavat muutenkin syödä terveellisemmin. Valmisteiden käyttäjien on myös havaittu liikkuvan enemmän ja olevan fyysisesti aktiivisempia kuin ei-käyttäjät. Norjalainen Helle Meltzer puolestaan painotti omassa esityksessään, että yksittäisen ravintoaineiden saannin riskit voivat liittyä sekä liian runsaaseen että liian vähäiseen saantiin. Epidemiologiseen tutkimukseen haasteen luo mm. se seikka, että ravintolisävalmisteissa on myös muita yhdisteitä kuin vitamiineja ja kivennäisaineita: valmisteissa voi olla myös aminohappoja, kofeiinia, melatoniinia, polyfenoleja jne. Joistain valmisteista on silloin tällöin raportoitu myös selvästi haitallisia yhdisteitä kuten raskasmetalleja, dioksiinia tai farmakologisesti aktiivisia yhdisteitä. Meltzer totesi, että ravitsemusasiantuntijoiden tulisi tuoda vahvasti esille, että on toisaalta selvästi ryhmiä jotka hyötyisivät rajatusta supplementtien käytöstä (esim. D-vitamiinivalmisteen käyttö lapsilla/Pohjois-Euroopassa, foolihapon käyttö raskauden aikana) ja toisaalta ryhmiä joilla akuuttia tarvetta laajamittaiselle supplementtien käytölle ei ole ja joilla päällekkäisten valmisteiden käyttö voi olla jopa terveysriski.

Kongressissa järjestettiin myös jonkin verran yritysten ja muiden tahojen sponsoroimia sessioita. Yllättävää ei ole se, että sponsoritausta näkyi jonkin verran näiden sessioiden annissa. Toisaalta sponsorointi oli läpinäkyvää ja selvästi esillä, joten jokainen kuulija saattoi itse arvioida esitettyjen argumenttien kattavuutta suhteessa sponsorointiin. Itse osallistuin mm. Malesialaisen palmuöljyalan toimijan (Maleysian Palm Oil Counsil) sponsoroimaan sessioon, missä pohdittiin tyydyttyneiden rasvahappojen merkitystä terveydelle. Puhujat ottivat esille tuttuja, viime vuosina julkaistuja katsaus- ja review-artikkeleita, joissa tyydyttyneen rasvan saannin ja sydän- ja verisuonitautien välillä ei ole ollut selvää yhteyttä. Sen jälkeen kerrottiin, yllätysyllätys, miten palmuöljyn käyttö elintarviketeollisuudessa olisi kovin viisasta . Keskustelua herätti mm. se, miten ja miksi ”pakkomielle” erityisen vähärasvaisen ruokavalion suosimisesta ylipäätään lähti liikkeelle. Amerikkalainen Donald McNamara kyseenalaisti lisäksi amerikkalaisten ravitsemussuositusten yleismaailmallisuuden. Hän esitti, että meidän eurooppalaisten ei ehkä kannattaisi automaattisesti seurata amerikkalaisten suositusten jalanjäljissä siinä määrin kuin mitä nyt on tapahtunut.

Erään session päätteeksi professori Matthias Schulze Nuthetalista Saksasta pohdiskeli yleisesti ravitsemusepidemiologisen tutkimuksen nykytilaa ja tulevaisuutta. Hän otti esille tuttuja haasteita: miten parantaa ruoankäytön tutkimusmenetelmien validiutta tai mahdollisten sekoittavien tekijöiden mittaamista. Pitkittäistutkimuksissa tulisi tutkia ruoankäyttöä selvästi nykyistä useammin: pelkkä ruokavalion kartoittaminen lähtötilanteessa ei riitä, jos tutkittavia seurataan useita vuosia. Lisäksi pitäisi tehdä enemmän tutkimuksia, joissa ruoankäyttötietoja yhdistetään biomarkkerituloksiin. Schulze toi esille, että yksittäisten ravintoaineiden tai ruokien sijaan tällä hetkellä ollaan kiinnostuneita laajempien ruokavaliokokonaisuuksien vaikutuksista terveyteen. Toisaalta hän myös totesi, että erilaisten ruokavaliokokonaisuuksien (dietary patterns) muodostamisessa on omat haasteensa: miten muodostaa ihmisten ruokatottumusten suhteen relevantteja ja valideja klustereita tai faktoreita? Tulevaisuudessa varmasti myös nutrigenomiikka tuo mielenkiintoista lisävalaistusta perimän ja ruokavalionvälisistä yhteyksistä.

Osallistuminen kongressiin oli monin tavoin antoisaa. Laaja ravitsemustieteellinen kongressi antaa myös hyvän tilaisuuden omien näkökulmien laajentamiselle. Sydän- ja verisuoniterveyttä edistämiseen keskittyneen tutkijan on esimerkiksi hyvä käydä välillä ravitsemusta ja syöpää käsittelevässä osiossa. Ne ravintokomponentit, jotka sydän- ja verisuonipuolella todetaan edullisiksi ja joita sitten aletaan lisätä elintarvikkeisiin, voivat syöpätutkimuksissa osoittautuakin haitallisiksi. Erittäin mukavaa oli myös pureskella tauoilla esitysten antia ja etsiä kotimaista näkökulmaa asioihin yhdessä suomalaisten ravitsemustieteilijöiden kanssa :-). Esillä olleista postereista mieleeni jäi mm. suomalaisen Anu Turusen posteri kalankäytön ja ateroskleroosin välisistä yhteyksistä. Anulla näytti muuten juuri ilmestyneen juttu kalan käytön yhteyksistä muuhun ruokavalioon British Journal of Nutritionin marraskuun numerossa!

Seuraavan kerran eurooppalaiset ravitsemustieteilijät kokoontuvat yhteiseen kongressiin vuonna 2015 Saksan pääkaupunkiin Berliiniin. Ei hullumpi paikka kokoustamiselle :-).

VHH: vastakkainasettelun aika on ohi?

2011-11-01T11:14:00.001+02:00

Onko karppaaminen automaattisesti vaarallista? Ei. Pitääkö meidän kaikkien alkaa karppaamaan? Ei. Voiko karppaaminen parantaa ruokavalion laatua? Kyllä. Voiko syödä hiilihydratteja ja samalla terveellisesti. Kyllä. Minne se vastakkainasettelu tästä nyt oikein hävisi? Syömisen monimuotoisuuteen.

Ei mediapäivää ilman karppausta. Viime vuonna tähän aikaan väännettiin kättä rasvasta, nyt hiilihydraateista. On räikyviä otsikoita iltapäivälehdissä, A-talkkeskustelua tv:ssä ja presidenttiehdokkaan ulostuloa hiilihydraattitietoisena ruokailijana. Omat näkemykseni karppaamisesta, aikuisten kielellä vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta voi lukea jutun alusta. Tiedoksi vaan kaikille, että vastakkainasettelua ”karppaus välttämätöntä vs. karppaus hengenvaarallista” on tarkoituksellisesti haettu, jotta saataisiin myyviä otsikoita ja elintärkeitä sivuklikkauksia (puhumattakaan äänistä presidentinvaaleissa ;-)?). Tuntemani ravitsemusasiantuntijat eivät ole ollenkaan niin mustavalkoisia kuin on annettu ymmärtää. Jos haluat hyviä käytännön vinkkejä karppaukseen, käy katsomassa niitä esimerkiksi ravitsemusterapeutti Anette Palssan blogista. Jos tuntuu siltä, että karppaus ei kolahda itselle niin ihan lepo vaan: ei tarvitse kolahtaa.

Osallistuin viime viikolla eurooppalaiseen ravitsemustieteen kongressiin Madridissa. Siellä oli tarjolla lukuisia aiheita solujen signaalivälityksestä ruoan ekologisiin vaikutuksiin. Myös VHH-teemaa käsiteltiin joissain sessioissa. Tiivistetysti anti oli tämä: hiilareiden vähentäminen proteiinien kustannuksella ei ole ekologisesti ja eettisesti kestävää tai edes terveydelle edullista, JOS samanaikaisesti lisäämme eläinperäisen proteiinin käyttöä (mitä kauppojen myyntitilastojen perusteella on tapahtunut jo Suomessa). Ja toiseksi: itse asiassa jo melko pienet muutokset proteiinien ja hiilihydraattien suhteessa voivat tuoda hyviä tuloksia esimerkiksi laihdutustuloksen ylläpidossa (tyyliin 22-27 E% proteiineista, 40-50E% hiilareista). Ja kukaan ei kiistä sitä, etteikö täysjyvävilja olisi ravintoarvoltaan paljon parempi valinta kuin höttöhiilarit eli puhdistetut jauhot ja sokeri.

Kenelle Karppauksesta voi olla hyötyä? Osalle lihavista, jotka haluavat pudottaa painoaan. Erityisen sopivalta se tuntuu insinöörihenkisille Exel-sheet-tyypeille joiden on helppo elää meidän muiden mielestä ehkä hieman mustavalkoisessa 0-1-0-0-1 maailmassa. Kenelle karppaus, ainakaan sen tiukat äärimuodot eivät ehkä sovi? Muun muassa henkilöille, joilla on tyypillistä syömisen tiukan rajoittamisen ja säännöistä repsahtamisen kierteet, jotka johtavat jatkuvaan painon sahaamiseen. Jos energiaa tuppaa saamaan jatkuvasti yli tarpeen voi hyvin pienentää pasta tai riisiannosta, korvata ne kasviksilla tai jättää muutaman leipäpalan syömättä. Peruna, pasta ja riisi ovat energialisäkkeitä. Jos energian lisätarvetta ei ole, miksi mässäillä niillä?

Viimeisenä mutta ei suinkaan vähäisimpänä pointtina: ruokakulttuuri, tavat ja tottumukset ovat meille ihmisille tärkeitä viestejä siitä keitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me kuulumme. Tästä kertonee sekin, että tiukatkin karppaajat haluavat säilyttää ruokavaliossaan tuttuja ruokalajeja kuten leivän ja pizzan (joka toki on melko uusi tuttavuus suomalaisessa ruokakulttuurissa). Surullisinta äärimmäisen rajoitetuissa ruokavaliossa on minusta se, että ne helposti hankaloittavat yhdessä syömistä, ruoan sosiaalista jakamista itselle tärkeiden ihmisten kanssa. Ruoalla on tärkeä merkitys ihmisten yhdistäjänä. Toivottavasti emme hukkaa tätä mahdollisuutta pirstaloituvassa ajassamme. Ehkä pieni annos kyläpaikan emännän tarjoamaa makaronilaatikkoa ei sittenkään voi järkyttää hyvinvointimme tasapainoa?

Terveyttä etsimässä terveysmessuilla

2011-10-24T10:58:00.000+03:00

Viikonloppuna tuli käytyä pitkästä aikaa Helsingin messukeskuksessa Terveysmessuilla. Viimeksi olen vieraillut tässä vuosittain järjestettävässä tapahtumassa varmaankin kymmenen vuotta sitten. Oli siis aika päivittää tilanne.

Mielenkiintoisia havaintoja tuli päivän aikana tehtyä. Ensinnäkin: arvaatteko missä ravitsemusalan (vai pitäisikö sanoa ravintoalan) bisnes tuntuu pyörivän? No ainakin ravintolisien ja aterian korvikkeiden ympärillä. Yhteneviin businessasuihin pukeutuneiden markkinoijien tiimit yrittivät vakuuttaa meitä messukävijöitä siitä, miksi meidän ehdottomasti tulisi tilata heidän ravintoainecoktailinsa kestotilauksena kätevästi kotiin. Myös ateriankorvikeosastoilla kävi kova kuhina erilaisten pussijauheiden ja patukoiden ympärillä. Joillain ständeillä pysähdyin mielenkiinnosta kyselemään tuotteesta hieman tarkempia yksityiskohtia. Valitettavasti myyjä ei kuitenkaan yleensä pystynyt kertomaan kauppaamastaan tuotteesta myyntipuheensa ulkopuolelta. Kuinka vakuuttavan kuvan antaa tuotetietämyksestä se, jos myyjä osaa vastata vain että ”Juu, kyllä tuote on täysin testattu”, mutta ei mitään sen tarkempia yksityiskohtia? Jonkinlaista ravitsemuskoulutusta soisin järjestettävän myös kaupallisen alan käyneille ravintolisien ym. kauppaajille. Tässä on tietysti se riski, etteivät he enää pystyisi silmät aivan yhtä kirkkaana tuotteitaan kauppaamaan.

Liikuntaständeillä vastataan tuli trimmattuja kroppia muodikkaissa fitness-asuissaan. Tällaisen taviskuntoilijan silmissä näky oli jopa vähän pelottava. Tai ainakin aika kaukainen omasta arkitodellisuudesta ja liikuntaharrastuksesta. Ehkä tässä kuvastui se ongelma, mikä realisoituu väestön polarisoitumisena: osa liikkuu valtavasti ja osa ei lainkaan. En yhtään ihmettele, ettei hieman ylipainoinen ja makkaravatsainen Matti tai Maija lähde salille treenaamaan, jos vastassa on joukko viimeisen päälle pukeutuneita, hoikkia mutta lihaksikkaita valiokehoja. Vastakkaisena ilmiönä trimmatuille fitnessvartaloille ja ravintolisiä kauppaavalle pukukansalla olivat erilaiset kansanparannus-, jooga- ja auranetsintäpisteet, jossa selvästi asiassaan syvällä olevat, kotikutoisesti pukeutuneet miehet ja naiset kertoivat omasta valaistumisestaan. Jälkimmäiset herättivät ainakin minussa enemmän sympatioita.

Mutta missä oli messuilta ruoka? Muutamia elintarviketeollisuuden yrityksiä oli paikalla, mutta niissäkin painotus oli terveysviilatuilla tuotteilla (sisältää tuplasti vitamiineja, lisätty kolesterolia alentavia ominaisuuksia jne.). Tavallista ruokaa oli omien havaintojeni mukaan tarjolla oikeastaan vain yhdellä ständillä, jossa kaupattiin messukassiin kotimaisia omenoita. Ah niin tavallista, mutta samalla niin tärkeää . Itse viihdyin myös teetalo Forsmannin osastolla, jossa sai istuutua pöytiin maistelemaan erilaisia teelaatuja. Pieni virkistävä keidas hälyisän messuhallin uumenissa. Teellä oli muuten itselleni rauhoittavampi vaikutus kuin ns. Hitaan alueen rentoutumisharjoituksilla, joita myös kävin kokeilemassa. Hitaaseen teen nauttimiseen yhdistyy monia tietoisen syömisen (ja juomisen) ajatuksia, joista meille tässä kiireisessä ajassa voisi olla kovasti hyötyä: rauhoittuminen, syömiseen keskittyminen kaikki aistit avoinna, tietoinen nautiskelu, hyvän olon tankkaaminen itseensä. Jos luotamme vain pillereiden ja jauheiden nopeisiin tuloksiin ja unohdamme ruoan, juoman ja erityisesti yhteisten ruokahetkien merkityksen, olemme minusta kyllä kovasti hakoteilla terveellisen syömisen etsinnässä. Vai onko niin, että ostammeko purkissa hyvää omaatuntoa: nyt on ravitsemusasiat kohdallaan, kun on tarpeeksi purkkeja hyllyssä. Muusta ei tarvitsekaan välittää.

Kuka sitä terveyttä oikein ehtisi edistämään?

2011-10-17T15:07:00.000+03:00

Joskus jokaisen meidän sisällämme sanottiin asuvan pienen lehmän. Minun sisälläni asuu varmaankin (tuon lehmän lisäksi) myös vannoutunut terveyden edistämisen lipunkantaja. On toki tärkeää hoitaa sairaat ja tarjota heille paras mahdollinen apu, mutta vähintään yhtä tärkeää on tukea ja kannustaa meitä jokaista terveyttä vahvistavien elintapojen valitsemisessa ja ylläpidossa. Useiden kroonisten sairauksien puhkeamiseen kun voimme vaikuttaa muun muassa sillä, kuinka aktiivisia olemme, mitä syömme ja kuinka paljon lepäämme ja rentoudumme työn ja touhun vastapainoksi. Lihavuus liitännäissairauksineen on varmasti yksi selkeimmistä esimerkeistä tässä suhteessa.

Periaatteessa on selvää, että terveydenhuollon eräs perustoiminnoista on osallistua tähän terveyden edistämisen työhön. Tämä tulee esille niin erilaisissa suosituksissa, toimenpideohjelmissa kuin koulutuksissakin. Uusi tänä vuonna voimaan astunut terveydenhuoltolakikin painottaa, että erityisesti perusterveydenhuollossa painopisteen tulisi olla terveyden edistämisessä ja varhaisessa puuttumisessa. Mutta kuinka on sitten todellisuuden laita. Yhä uudestaan ja uudestaan törmään viesteihin ja kannanottoihin, joiden mukaan perusterveydenhuollossa, saati sitten erikoissairaanhoidossa, ammattilaisten työ painottuu sairauksien hoitoon, ei ennaltaehkäisyyn. Esteiksi terveyden edistämisen tiellä nähdään milloin vanhaan sairauskeskeiseen työkulttuurin jämähtäminen, työn kuormittavuuden ja vaativuuden lisääntyminen ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä, krooninen aika, raha ja resurssipula.

Olen aina nyökytellyt vahvasti nähdessäni erilaisia terveyden edistämisen kokonaisvaltaisia malleja ja teorioita. Terveyden edistämisessä on kyse mahdollisuuksien luomisesta kaikilla elämänpiirin tasoilla, ei vain työotteesta terveydenhuollon sisällä. Kuntalaisten fyysistä aktiivisuutta voidaan lisätä rakentamalla kevyen liikenteen väyliä sopiviin paikkoihin, sijoittamalla palvelut ja työpaikat asumisen läheisyyteen niin että ne voidaan saavuttaa helposti myös jalan tai pyörällä, rakentamalla viihtyisiä ja liikkumiseen kannustavia koulupihoja, huolehtimalla tarpeita kohtaavien liikuntapalveluiden järjestämisestä eri väestöryhmille ja alueille ja niin edelleen. Nykyisen talousahdingon ja jatkuvien säästöpaineiden vallitessa olen jo välistä huomannut ajattelevani, että onko enää ollenkaan realistista edes odottaa terveydenhuollon sisällä panostamista terveyden edistämiseen. Ehkä järkevämpää olisikin toteuttaa terveydenhuollon piirissä juuri se työ, joka siellä taatusti parhaiten osataan eli erilaisten sairauksien parantaminen ja kuntoutus. Olisiko terveydenhuolto kustannustehokkaampi, jos siellä voitaisiin pistää kaikki (niukat) resurssit juuri hoitamiseen, ei jatkuvaan pyristelyyn terveyden edistämisen velvoitteiden täyttämisen kanssa?

Ajatellaan vaikka lastenneuvolassa toimivaa terveydenhoitajaa. Hän kohtaa leikki-ikäisiä lapsia perheineen rutiinisti noin kerran vuodessa noin tunnin ajan kerrallaan. Tähän tuntiin hänen pitäisi mahduttaa kaikenpuolinen lapsen ja perheen terveyden ja hyvinvoinnin kartoittaminen ja tukeminen päästä varpaisiin, parisuhteen tilasta lapsen motoristen taitojen kehitykseen, ravitsemustottumuksista arkiaktiivisuuteen asti. Ja aina jos jossakin päin on puhetta vaikkapa suomalaisten lasten ja nuorten lihomisesta, muistetaan mainita neuvolaterveydenhoitajien merkittävä panos lasten lihavuuden ehkäisytyössä. Eikö kenellekään tule mieleen, että nykyisillä resursseilla tehtävä muistuttaa lähinnä mission impossiblea? Minun oikeasti käy sääli neuvolaterkkoja, jotka hiki hatussa yrittävät suoriutua kaikista heille ladatuista tehtävistä. Eikö voitaisi viheltää peli poikki ja pysähtyä oikeasti miettimään, mihin nykyiset ajalliset ja taloudelliset resurssit antavat mahdollisuuksia?

Tämä visio ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei terveyden edistämisellä olisi enää väliä, päinvastoin. Ehkä meidän tulisi vain odottaa terveyden edistämiseen tähtääviä toimia erityisesti muiden toimialojen piirissä. Eli toisin sanoen, lähteä oikeasti toteuttamaan visiota terveyden edistämisestä kaikkien politiikkojen keskiössä.

Tilitystä rasvasodan uuvuttamalta

2011-09-19T14:12:00.000+03:00

Olisi tässä kaikenlaista työhommaa odottamassa, mutta pakko käydä pikaisesti täälläkin ”avautumassa”: Hei oliko rasvasotakeskustelu taas pakko nostaa otsikoihin!? Perhe Sompin kirjako tämän kaiken nyt sitten käynnisti? Olen kovasti miettinyt, että kuka tästä sodankäynnistä lopulta oikein hyötyy? Ainoastaanko ja vain media? Vaiko loppujen lopuksi joku muukin taho? Ei ehkä ainakaan tavallinen ruokakaupassa kävijä ja elintarvikevalintojen tekijä.

Tänään ykkösen aamutv:ssä ryhtyivät jo valmiiksi täysin epätoivoiseen yritykseen eli yrittivät keskusteluttaa noin seitsemässä minuutissa kahta täysin eri tavoin ajattelevaa asiantuntijatahoa siitä, mikä on terveellistä rasvaa. Tässä ei onnistunut edes lähetysajaltaan moninkertainen A-talk –ohjelma viime syksynä. Mikähän mahtoi olla keskustelun journalistinen tavoite? Herättää keskustelua? Hämmentää kuluttajia? Ainakin jälkimmäisessä taisivat onnistua erinomaisesti.

Asia on yksinkertaisesti niin, että pätevää tieteellistä depattia/väittelyä ei saada aikaiseksi aamutv:n ohjelmaformaatin sisällä. Ravitsemuskeskustelun fokuksen tulisi tuontyyppisissä ohjelmissa olla jossain muualla.

Lisäksi, ihmettelen sitäkin, miksi taas ollaan nostattamassa juuri VOIsotaa? Miksei keskustella laajemmin siitä, minkälaista ruokavaliota esimerkiksi perhe Somppi tai jokin muu taho on suosittelemassa? Ajatellaanko, että juuri voikysymykseen saadaan sopivasti kärjekkäitä vastakkaisia näkemyksiä? Niin, ja kulttuurihistoriallisista syistä voi tuntuu olevan lähellä meidän suomalaisten sydäntä, saadaan siis aikaan riittävästi tunteenpurkauksia.

Itse näen asian niin, että täydellinen keskittyminen voihin sysää syrjään paljon keskeisiä ravitsemukseen liittyviä tekijöitä. Se myös hämärtää sen tosiasian, että ruokavalion terveellisyyttä tulisi aina arvioida kokonaisuuden kautta. Mitään yksittäistä elintarviketta en lähtisi julistamaan kovin terveelliseksi tai epäterveelliseksi.

Eikö ketään muuta uuvuta tämä jatkuva sodankäynti?

Ps. Vielä siitä voista. Ei kai mikään taho ole kokonaan voin käyttöä kieltämässä? Maltillisella voinkäytöllä voidaan koostaan hyvinkin terveellinen ruokavalio, kunhan muistetaan käyttää myös kasviöljyjä ja kalaa. Ihmettelen myös kovasti sitä, missä ovat todelliset perustelut väitteille voin itsenäisistä terveysvaikutuksista.

Lasten (ja aikuistenkin) makuun

2011-09-12T14:30:00.001+03:00

Selailin viime viikolla ison kauppaketjun mainoslehtistä, jossa mainostettiin paitsi kaupan järjestämiä lastenpäiviä myös kaikenlaisia lapsille suunnattuja tuoteita. Tarjolla oli leluja, kenkiä, vaatteita, astioita, hammastahnaa ja dvd-elokuvia, muun muassa. Mainoslehtisen loppupäässä oli sitten niitä elintarvikkeitakin. Tällä kertaa ihan oma sivu oli varattu myös varsinaisen kohderyhmän tuotteille. "Lasten makuun" siis, kuten sivu oli otsikoitu. Tätä sivua pysähdyin tuijottamaan pidemmäksi aikaa. Havahduin nimittäin siihen, että sivun tarjoustuotteista lähes kaikki olivat niitä vähemmän ravitsevia vaihtoehtoja. Joukossa oli vanukkaita, mehujuomia, karkkeja, sipsejä, jäätelöä, limsaa, hampurilaisia ja hod dogeja. Terveellisinä vaihtoehtoina mukaan olivat päässeet oikeastaan vain täysksylitolipurkat!

Eihän kauppaketjuilla toki ole minkäänlaisia velvoitteita ottaa tarjous- ja mainostuotteiksi muita kuin niitä takuuvarmoja herkkuja, joita suurin osa lapsista syö joka tapauksessa. Sama lasten makunystyröiden kehityskelpoisuuden aliarvioiminen tuntuu kuitenkin vaivaavan yleisemminkin. Miksi esimerkiksi ravintoloissa lastenannoksina on useimmiten tarjolla hampurilainen-ransakalaiset-nakit-lihapullayhdistelmiä?

Samoin olen ihmetellyt myös sitä, miksi lapsiperheelle tuntuu olevan niin vaikea löytää sopivaa ruokapaikkaa ulkonasyömiseen. Ainakin, jos lapset satttuvat olemaan touhukasta sorttia eivätkä jaksa istua kovin pitkään paikoillaan oman annoksensa syötyään. Miksi sellaisia ravintoloita on niin vaikea löytää, joissa ruoka olisi laadukasta, hyvää, jopa vähän yllätyksellistä ja jossa tunnelma olisi kuitenkin leppoisa, lapsiperheetkin hyväksyvä. Bonuksena ja aterioinnin sujuvuuden takaajana olisi tällaisessa ravintolassa myös hyvä leikkitila sijoitettuna niiin, että ateriaansa jatkavat vanhemmat voisivat ruokailla rauhassa loppuun samalla kun seuraavat jälkikasvun telmimistä touhunurkkauksessa. Vai olenko kulkenut laput silmillä, onko tällaisia ravintoloita jo olemassa? Jos on, niin kertokaa ihmeessä että missä?!

Mikä luomu-lähi-aito hypetyksessä tökkii?

2011-09-06T13:49:00.001+03:00

Luomuruoka, lähiruoka, aitoruoka, luonnollinen ruoka. Kukapa nyt ei niiden käyttöä nykypäivänä suosittelisi, vaikkei kaikkien termien täsmällisyydestä ja merkityksestä aina oikein otakaan selvää (aidon ja luonnollisen ruoan käsitteitä olen pohtinut aiemmassa blogitekstissä). Lähellä tuotettu ruoka herättää sympatiaa ja hyvän olon tunteita. Ja onhan se ekologistakin suosia lyhyiden kulkuyhteyksien päästä tulevaa luonnonmukaisin menetelmien tuotettua ruokaa, eikö vain.

Silti, joku tässä luomu-aito-lähihypetyksessä vähän tökkii. Tänään kuuntelin aamulla radiosta ensin jutustelua lähiruoan ihmeellisyydestä, siihen kytkeytyvästä tarinallisuudesta ja tutuista nimistä jokaisen ruoka-aineen takana. Olin nyökyttelemässä euforisesti kaikille näille lutuisille jutuille kunnes vaihdoin kanavaa ja kuulin uutisista, miten nälkäkriisi Somaliassa sen kun pahenee. Eikö tässä piile iso eettinen ristiriita? Me täällä edelleen kovin vauraassa länsimaassa pohdimme, miten voimme saada itsellemme entistä parempaa ruokaa, kun porukkaa kuolee satoja jos ei tuhansia päivittäin Itä-Afrikan kuivuusalueilla. Tiedän ettei nälkäongelmaan ole yksinkertaisia ratkaisuja. Emme voi vain lähettää ruokaa täältä Afrikkaan ja pelastaa tilannetta. Mutta meidän on kai silti kysyttävä itseltämme, kuinka paljon meillä on varaa hifistellä syömisellä muun maailman kustannuksella?

Toinen seikka mikä minua tässä luomu-aito-lähi-(lisäaineeton!) hypetyksessä tökkii on kai yksipuolinen hypetys sinänsä. Kun ruoka-asioissa lähdetään liikaa juoksemaan yhteen suuntaan sivuille vilkuilematta päädytään yleensä umpikujaan. Hyvä esimerkki tästä on viime vuosikymmenten rasvattomuusihannointi. En loppujen lopuksi oikein tiedä kuka sitä rasvattomuutta loppujen lopuksi halusi, ruoan kuluttajat, tuottajat, teollisuus, kauppa vai kenties media. Meillä terveydenhuollon ja ravitsemuksen asiantuntijoilla on varmasti myös peiliin katsomisen tarvetta. Kaikkea syytä en kyllä panisi jälkimmäiseen koriin. Itse olen ollut mukana Turun yliopistolla STRIP-tutkimuksessa aina opiskeluaikojen harjoittelusta lähtien. Siellä on ainakin seurattu surullisena ja lopulta kauhulla esimerkiksi runsasrasvaisten margariinien alasajoa 2000-luvun kuluessa. Ennen vuosituhannen vaihdetta suurin osa margariineista oli runsasrasvaisia (80% rasvaa), 2010-luvulle tultaessa ei enää yksikään. Ja alle 40% rasvaa sisältäviä margariineja oli tullut pilvin pimein lisää. Tähän on ollut oikeasti vaikea löytää mitään ravitsemuksellisia perusteluja. Jos syömme margariineja niiden hyvien rasvahappojen vuoksi, miksi nämä rasvahapot vähitellen katosivat rasvarasioista. No, nyt on laiva tainnut tässä asiassa kääntyä ja ensimmäisiä merkkejä kulkemisesta toiseen suuntaan on nähtävillä. Kuluttajina meidän olisi kuitenkin olla tarkkoja siitä mitä haluamme

Ponttini taitaa olla se, että hyvistä asioista (kuten luomu, lisäaineiden (turhan) käytön vähentäminen ja lähiruoka) saa ja pitääkin innostua, mutta samalla ei saisi laittaa lappuja silmille ja unohtaa monia muita suomalaiseen ja globaaliin ravitsemukseen liittyviä keskeisiä kysmyksiä.

Ps.Myös Juhana Harju muuten pohti tämänpäiväisessä bloggauksessaan lähiruokaa.

Riittävän terveellistä?

2011-08-19T12:34:00.000+03:00

Tämä blogin kirjoittaminen on siitä jännää, että saatuaan jotain julkaistua alkaa yleensä jo jokin jatkoajatus muhia päässä. Hyvät kommentit muilta usein vielä siivittävät uusia ajatuksia eteenpäin. Edellisen postauksen tiimoilta lähdin kovasti miettimään terveellisen syömisen syvintä olemusta. Mikä erottaa lopulta terveellisen syömisen epäterveellisestä? Missä menee terveellisen syömisen raja? Mikä on vielä terveellistä eikä vielä epäterveellistä?

Itse asiassa minua on jo pidemmän aikaa vähän jurppinut koko terveellisen ruoan käsite. Miksikö? No ehkä siksi, että keskusteluissa ruoan terveellisyys tahtoo aina luisua kovin yksipuolisiin ja mustavalkoisiin näkemyksiin terveellisistä ja epäterveellisesti ruoista, jotka siis ovat selviä toisistaan erottuvia kategorioita. Mutta eihän se niin mene! Yleisesti voi lähteä siitä, että lähes kaikissa ruoka-aineissa on meille hyödyllisiä ja haitallisia yhdisteitä, lopputulos riippuu ihan siitä kuinka paljon mitäkin syömme ja missä suhteissa.

Ravitsemusasiantuntijan työssäni joudun yhä uudelleen ja uudelleen ottamaan kantaa siihen, miten määrittelen terveellisen syömisen. Ravitsemusluentoja pitäessäni olen havainnut kuitenkin otsikoivani luennon mieluummin hyvinvointia edistäväksi kuin terveelliseksi syömiseksi. Näin pääsee ainakin kiertämään sen terveellinen-sanan , mutta toisaalta hyvinvoinnista puhuminen terveyden sijaan minusta avaa paremmin sitä, kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia syömisellä on elämäämme. Ravitsemus ei ole vain ravintoaineita ja niiden yhteyksiä fyysisiin sairauksiin kuten syöpään tai sydän- ja verisuonisairauksiin, se on vahvasti myös vaikkapa tunteisiin (tunteet muuttavat syömistä ja syöminen tunteita), sosiaalisiin suhteisiin (ruokahetken jakaminen muiden kanssa) ja ekologisiin valintoihin (millaisia ympäristövaikutuksia syömällämme ravinnolla on) liittyvää käyttäytymistä.

Itseni on vaikea uskoa siihen, että olisi olemassa yksi ainut tapa syödä hyvin/terveellisesti/oikein. Vierastan kiihkeää yhden ruokavaliotyylin taakse asettumista, semminkin kun yhden ruokavalion käytännön toteutus voi vaihdella hyvin paljon eri yksilöiden välillä. Kasvissyöntiä tai luolamiehen dieettiä kun voi noudattaa niin kovin monella eri tavalla. Toki tiettyyn ruokavaliotyylin noudattamisesta voi olla joillekin apua: se voi tehdä ruokavalinnat selkeiksi ja yksinkertaisiksi toteuttaa tai auttaa jonkin sairauden hoidossa. Kaikille tällainen syömisen kategorisoiminen ei kuitenkaan sovi ja joillekin se on jopa vaarallista. Ehkä kiihkeä halumme löytää ”se oikea ruokavalio” liittyy nykyaikana korostuneeseen haluumme olla täydellisen onnistuneita suorittajia myös syömisen saralla. Pelkällä syömisellä (tai syömättömyydellä) ei kuitenkaan voida ratkaista kaikkia globaaleja epäoikeudenmukaisuuteen liittyviä ongelmia tai poistaa yksilön kokemaa riittämättömyyden ahdistusta. Supersyömistä vähempikin riittää ja on jopa parempi tae kaikenpuolisesta hyvästä olosta, useimmille myös henkisestä tasapainosta. Tavallinen ruoka ja tarvittaessa pienet korjausliikkeet kohti parempaa ovat ihan jees juttu. Syöminen saa oikeasti olla yksi (muttei toivottavasti ainoa) elämään iloa tuovista asioista!

Ps. Patrik Borg puhuu blogissaan dieettiangnostikoista. Kannattaa lukea, sivuaa tätä samaa aihetta. Taidan itsekin lukeutua dieettiangnostikkoihin.

Ruokatrendeistä

2011-08-11T12:14:00.000+03:00

Lueskelin aamun Salkkarista, siis virallisemmin Salon Seudun Sanomista STT:n toimittamaa juttua vallitsevista ruokatrendeistä. ”Kansa kammoksuu hiilihydraatteja ja lisäaineita” julisti otsikko tuttuun räväkkään uutisointityyliin. Mutta tokihan hiilihydraattipitoisen ruoan karsiminen ja lisäaineiden välttely ovat olleet pinnalla jo jonkin aikaa. Lehtijutun mukaan myös ruoan valmistajat eli elintarviketeollisuus reagoi muuttuviin ruokatrendeihin yhä nopeammin. Yksi esimerkki tästä lienee kauppoihin ilmestynyt vähähiilihydraattinen (!) leipä. En ole itse sitä vielä maistanut, nähnyt kylläkin useamman kaupan leipähyllyillä. Onko teillä maistamiskokemuksia? Olisi mielenkiintoista lukea kokemuksistanne, samoin siitä, miten vähähiilihydraattista ruokavaliota säännöllisesti noudattavat ovat ottaneet leivän vastaan. Onko leivälle ollut tilausta?

Itse olen kai himpun verran vanhanaikainen kun ajattelen, että jos leipää syö niin eikö se sitten voi olla viljasta valmistettua. Olettaisin, että osa karppauksella (tekstinkäsittelyohjelmani herjasi vielä tuosta äskeisestä sanasta, koskahan karppaus on riittävän yleiskielistä ) saadut tulokset perustuvat paljolti siihen, että jätetään yksi ruoka-aineryhmä, viljavalmisteet, kokonaan pois ruokavaliosta tai niitä vähennetään selvästi. Jos nyt sitten aletaan tehdä viljavalmisteita korvaavia tuotteita, niin mitenkähän mahtaa käydä kokonaisenergiansaannin. Itse uskon toistaiseksi vielä siihen, että energian kokonaissaanti on merkittävämpi tekijä painonhallinnan kannalta kuin energiaravintoaineiden saannin keskinäiset suhteet.

Edelleen lehtijutussa tiedettiin kertoa, että hiilihydraattikeskustelun ansiosta rasva on päässyt pannasta. No hyvä jos on päässyt pannasta, kyllähän se elimistö rasvaa tarvitsee. Jos kuitenkin mennään hieman pidemmälle tästä hyvä rasva/pahat hiilarit –keskustelusta, niin eihän laatutekijöiden merkitys ole minnekään hävinnyt: rasvoja, samoin kuin hiilareitakin on niin kovin monenlaisia. Harvardin ravitsemusgurun Darius Mozaffarian ja kumppaneiden kirjoittama yhteenvetokatsaus sydänterveyttä edistävästä ruosta (”Components of cardioprotective diets”) julkaistiin juuri hiljakkoin Circulation –lehdessä. Katsauksessa painotetaan jälleen mm. sitä, että ravintoainetason tarkastelusta olisi tärkeää siirtyä entistä enemmän ruoka-ja ruokavalio(dietary patterns)tason tarkasteluihin. Lisäksi asiantuntijat painottavat tutkimuksiin perustuen sekä hiilihydraattien että rasvan laadun merkitystä. Täysjyväviljavalmisteiden hyödyiksi lasketaan mm. niiden vitamiini- ja kuitupitoisuus, kylläisyyttä lisäävät ominaisuudet sekä tietysti se, että ne syrjäyttävät ”höttöhiilareita” eli puhdasta tärkkelystä sisältäviä viljavalmisteita. Sopiva annosmäärä päivää kohti vaihtelee energiantarpeen mukaan, mutta Mozaffarian ja kumppanit suosittelevat vähintään kolmea täysjyvävilja-annosta päivässä; yksi annos on esimerkiksi viipale leipää. Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, voidaan tietysti lähteä vielä lähteä miettimään sitä, mikä sitten on tarpeeksi täysjyväinen. AHA (American Heart Association) on määritellyt täysjyväisyyden seuraavasti: viljatuotteen pitäisi sisältää vähintään 1,1 g luonnollista (huom!) kuitua per 10 g hiilihydraattia. Kauppa-asiointia varten tämä on kuluttajia ajatellen tietysti vielä liian hankala määritelmä.

Rasvapuolella Mozaffarian ym. suosittelevat kasviöljyjä 2-6 annosta päivästä; yksi annos vastaa yhtä teelusikallista tyydyttymättömiä rasvahappoja sisältävää kasviöljyä tai yhtä ruokalusikallista kasvimargariinia. Pellavasiemen-, rypsi- ja soijaöljy sisältävät alfalinoleenihappoa, omega-3-rasvahappoa, jonka käyttöä meidän olisi hyvä lisätä. Kalan ja pähkinöiden säännöllinen käyttö tuo myös ruokavalioom mukavasti hyviä rasvahappoja. Edellistä Mozzafarian ym. suosittelevat käytettäväksi vähintään kaksi kertaa viikossa ja erityisesti rasvaisia lajeja suosien, jälkimmäisiä suolattomina ja 4-5 annosta viikossa (yksi annos 50 g). Osittain kovetettuja kasvirasvoja sisältävien tuotteiden käyttöä tulisi entisestään vähentää, samoin mm. prosessoidun lihan (pekoni, makkara, leikkeleet). Maitovalmisteiden kohdalla olen lukevinani rivien välistä, että asiantuntijaryhmässä on saattanut olla hieman erilaisia näkökantoja liittyen valmisteiden rasvaisuuden merkitykseen. Yhteiseksi johtopäätökseksi on kirjattu, että suurin osa suosituksista suosittelee vähärasvaisia tai rasvattomia valmisteita. Kokonaiskäyttömääräksi suositellaan 2-3 annosta päivässä. Mielenkiintoista sinänsä, että voihin ei oteta ruoka-aineiden käyttösuosituksissa kantaa suuntaan tai toiseen, se loistaa ruoka-aineena poissaolollaan.

Lopuksi palaan vielä hetkeksi takaisin Salkkarin aamuiseen juttuun. Siinä todetaan, että meillä Suomessa rasvattoman maidon kulutus on kääntynyt laskuun ja täysmaidon kulutus puolestaan nousee. Myös voin kulutus on nousussa ja margariinien markkinaosuus kaventumassa. Eipä olisi vielä muutama vuosi sitten osannut tällaisia kehityssuuntia ennustaa! Todella mielenkiintoista seurata, miten nämä muutokset mahdollisesti näkyvät tulevissa suomalaisten ravintokäyttäytymistä ja terveysindikaatoreita selvittävissä Finravinto- ja Finriski-tutkimuksissa. Tavallaan ollaan tilanteessa, jossa kuluttajat ovat omatoimisesti päätyneet ekologiseen tutkimukseen ravitsemuksen ja terveyden välisistä yhteyksistä!

Viite: Mozaffarian D. ym. Components of cardioprotective diet; New insigh. Circulation 2011;123:2870-2891.

Ruokabongauksia ja hajatelmia kesäloman varrelta

2011-08-02T11:10:00.001+03:00

On aika palata lomagrillailujen ääreltä taas tähän koneen ääreen. Kone on tällä hetkellä lainaversio, yksi kesän lukuisista ukkosista osui niin rajusti omaan kannettavaan, että se on edelleen huollossa. Toivottavasti saan sen pian takaisin,tiedostoineen.

Vaikka oma pää olikin koko heinäkuun loma-asennossa huomasin silti tekeväni joitakin ravitsemukseen liittyviä bongauksia. Yksi havainto oli ruokaostoksia tehdessäni se, että puhe lähi- ja luomuruoasta on konkretisoitumassa ruokamarkettien hyllyillä, joilla lähiruokatarjonta on selvästi lisääntynyt ja se on tehty myös näkyväksi. Myös erilaisilla lähialueen ruokaa myyvillä tilatoreilla vaikuttaa olevan nostetta. Toivotaan että lähiruoka-ajattelu saa ilmaa siipiensä alle ja me kuluttajat todella äänestämme kukkarollamme ja myös ostamme näitä lähellä tuotettuja, usein vähän kalliimpiakin pientuottajien tuotteita. Onhan se kiva syödä vaikkapa oikean kurkun makuista kurkkua, joka ei ole kiertänyt koko Suomea ja menettänyt makuaan maatessaan erilaissa varastohalleissa ennen kuin on päätynyt omalle lautaselleni. Itse olen valmis maksamaan erityisesti vihannesten ja hedelmien laadusta, se kun on tae sille että ne tulevat myös syötyä. Liian usein tulee kaupasta ostettua huonolaatuisia tuotteita juuri hevi-osastolta.

Toinen bongaukseni liittyy aiheeseen, josta myös ravitsemusasiantuntija Patrik Borg ansiokkaasti kirjoitti blogissaan muutama päivä sitten, nimittäin syömishäiriöihin. Bongaus konkretisoitui havainnossa jonka tein kesäpaikkassamme, jälleen ruokakaupassa asioidessani: eräs paikallinen anorektikko oli selvästi talven aikana mennyt huonompaan kuntoon. Lisäksi lomalla eräs toimittaja sattui soittamaan ja kyselemään meikäläiseltä kommentteja liittyen erilaisiin vaihtoehtoisiin ruokavalioihin. Onko niistä haittaa joillekin henkilöille? Itse näen, että perusterveet ihmiset kestävät enemmän kuin sellaiset henkilöt joiden elimistössä on jo jotain kremppaa. Esimerkiksi, jos kärsii munuaisvaivoista en ensimmäisenä lähtisi suosittelemaan vaikkapa runsasproteiinista VHH-ruokavaliota. Voiko erityisruokavalion noudattaminen sitten olla syynä syömishäiriön kehittymiseen? Niin, tuskinpa erityisruokavalio useinkaan on ainoana syynä syömishäiriön syntyyn, kyseessä kun on aika monipolvinen vyyhti kasautuneita asioita. Syömishäiriöistä anoreksia nervosan ensimmäisiä näkyviä merkkejä on toki yleensä jonkinlaisen rajoitetun erityisruokavalion aina vain tarkempi ja tarkempi noudattaminen. Myös bulimiassa ja BED:issä eli lihavan ahmimishäiriössä saattaa olla jaksoja jolloin syödään kovin rajoitetusti. Kyse ei kuitenkaan ole niinkään sairauden syystä vaan ennemminkin oireesta. Missään tapauksessa en silti itse suosittelisi ruokien syömistä rajoittavaa ja ehdottomasti kieltävää erityisruokavaliota sellaiselle henkilöille, jolla on taipumus sairastua syömishäiriöön. Itse asiassa pitkällä tähtäimellä useimmille meistä sopii parhaiten mahdollisimman salliva, joustava ja myönteinen asenne syömiseen. Terveen ruokasuhteen ytimessä on oman itsen (keho mukaan lukien) arvostus, kunnioittava ja kiitollinen suhteutuminen ruokaan, voimaa antavien, ravitsemuksellisesti laadukkaiden ruokien suosiminen ja kyky joustavuuteen. Tähän kun lisää rauhoittumisen syömisen ääreen ja järkevät annoskoot, niin johan ollaan pitkällä! Jostain on mieleeni jäänyt sellainen sanonta kuin ”Joustavuus on mielenterveyden mitta”. Pätee erityisen hyvin myös syömiseen: ”Joustavuus on tasapainoisen ruokasuhteen mitta”.

Myös sitä on useamman kerran tullut kesän aikana pohdittua, miksi erilaiset erityis- ja laihdutusruokavaliot ovat tällä hetkellä niin suosittuja kuin ne ovat. Eihän minulla asiaan tietysti ole oikeaa ja lopullista vastausta, mutta joitain hajatuksia kylläkin. Kaiketi kyseessä on monen tekijän summa: osa ihmisistä on ehkä aiempaa kiinnostuneempia terveellisestä syömisestä, lihavuuden yleistyminen on saanut ihmiset etsimään uusia tapoja päästä eroon kerrytetystä massasta, sosiaalinen media on mahdollistanut vaihtoehtoiseen syömiseen liittyvän ajatusten vaihdon ja tiedon jakamisen reaaliaikaisesti. Mutta onko ilmiölle löydettävissä myös ”syvempiä” syitä? Elämämme on kulkenut aika etäälle sellaisista instituutioista kuten uskonto ja kirkko, joiden kautta aikaisemmin säädeltiin sitä mikä on elämässä oikein tai väärin. Haemmeko nykyisin vastauksia eettisin ja moraalisiin kysymyksiin pikemminkin syömisen kuin uskonnon kautta? Vai selittääkö esimerkiksi aidon ja alkuperäisen ruoan ja kivikautisen ruoan suosiota se, että haluamme antaa vastaiskun koko ajan teknologisoidummalle elämäntavallemme? Sinänsä hauska yksityiskohta sekin, että kivikautiset ruokaideat leviävät juuri netin ja sosiaalisen median välityksellä, joka on aika kaukana aikaisemmista tiedonvälityksen tavoista. Jos kivikaudelle jäänyt elimistömme ei ole vielä kehittynyt ottamaan vastaan mm. viljanviljelyn muuttamaa ravintoamme, onko se sitten kehittynyt käsittelemään esimerkiksi sitä lähes reaaliaikaisen tiedon määrää, jota virtuaalinen todellisuus meille päivittäin tarjoaa?

Ruokapyramidista toiseen

2011-06-28T15:36:00.002+03:00

Päätin loman kynnyksellä siirtää läppärini kotiterassille ja tehdä viimeiset työt täältä käsin. Ilma on kuin morsian, aurinko paistaa ja lämpöä riittää. Suomen suvi näyttää parhaita puoliaan.

Saimme kesäkuun alkupuolen pitää vierainamme ystäväperhettämme Saksasta. Perheen äiti Sandra on ravitsemustieteilijä, johon tutustuin aikoinaan vaihto-opiskelijana Stuttgartissa Hohenheimin yliopistossa. Vaihto-opiskeluajan jälkeen molempien perheet ovat kasvaneet ja kanssakäyminen on sitä myöden saanut uusia ulottuvuuksia. Edelleen on kuitenkin mukava vaihtaa ja peilata ajatuksia toisesta maasta tulevan kollegan kanssa.

Tällä kertaa Sandralla oli matkalukemisena kirja ns. LOGI-ruokavaliosta. LOGI tulee sanoista ”low GI” eli alhainen glygeeminen indeksi. Kirjan kirjoittajana on saksalainen ravitsemustieteilijä Nicolai Worm, joka on kotimaassaan saanut ilmeisesti vähän populistisenkin leiman esiintymisestään julkisudessa. No, oli Wormin kannaotoista mitä mieltä hyvänsä niin vähähiilihydrattisuus on näkyvästi esillä tällä hetkellä myös Saksassa.

Jäimme Sandran kanssa pohtimaan erityisesti LOGI-kirjan ruokapyramidia. Pohdintojen siivittämänä päädyimme nettiin tutkailemaan sekä eri maiden että erilaisten järjestöjen ja yksittäisten henkilöiden ruokapyramideja. Jos haluaa etsiä yhtäläisyyksiä näiden pyramidien väliltä, niin lähes kaikissa pyramideissa vihannekset, hedelmät ja marjat olivat näkyvästi esillä, ne muodostivat ruokavalion perustan eli sijaitsivat pyramidin alaosassa. Muiden ruoka-aineiden sijainnin sitten olikin enemmän hajontaa.

Ruokapyramidista näyttää kehittyneen nykyajan tapa paitsi havainnollistaa yleisiä ravitsemussuosituksia myös esittää yksittäisten ravitsemusvaikuttajien näkemyksiä siitä mitä meidän tulisi syödäksemme valita. Oma pyramidi on tapa havainnollistaa muille sitä mitä itse ajattelee terveellisestä ravitsemuksesta. Ikään kuin ravitsemuksellinen identiteetti pienoiskoossa siis. Mutta kuinka käyttökelpoisia ruokavaliomalleja nämä pyramidit sitten ovat? Siinäpä hyvä kysymys! Auttavatko ne oikeasti ruokavaliomuutoksen tekemisessä tai hyvinvointia edistävän syömisen ylläpidossa. Avautuuko pyramidin sanoma? Miten se muutetaan käytännön valinnoiksi omassa syömisessä tai perheen ruokaostoksia kaupassa tehtäessä?

Vai olisiko toisten taiteilemien ruokapyramidien sijasta hyvä ottaakin tarkastelun alle se ihan oma käytännön ruokapyramidi. Eli piirtää tyhjälle paperille oma kolmio ja täyttää se niillä ruoilla joita tavallisesti tulee syötyä paljon, kohtalaisesti ja vähän. Alas ne ruoat joita syö paljon ja ylös harvoin syödyt herkut. Jos alkuun on vaikea päästä, voisi ensin pitää vaikka päivän tai parin ajan vanhaa kunnon ruokapäiväkirjaa. Omien syömisten ylöskirjoittamisessa piilee se vinha taika, että moni itsestäänselvyys tulee tiedostetuksi: Ai, syönkin näin vähän kasviksia. Karkkia tuleekin napsittua aika monta kertaa päivän aikana. Illassa meneekin yllättävän monta olutta… Päiväkirjoja ja pyramideja taiteillessa tulee muistaa vain yksi juttu: rehellisyys. Onnistumista ei mitata lopputuloksen ”täydellisyydellä” vaan rehellisyydellä. Tuliko kirjattua sitä mitä itse yleensä syön vai päätinkö huijata. Siis itseäni.

Näin kesän ja kotimaisten kasvisten kunniaksi voi omaa ruokavaliotaan sitten arvioida mm. sen suhteen, kuinka monta kertaa päivässä tulee syötyä kasviksia eri muodoissa. Voisiko määrää lisätä? Mitä se voisi konkreettisesti tarkoittaa? Hedelmä aamupalalle? Salaatti tai keitettyjä kasviksia lounaalle? Marjoja iltapalalle? Marjakauden lähestyessä voimme muuten pian itse vaikuttaa siihen, kuinka paljon pakkasesta löytyy kotimaisissa marjoja talvikaudella. Tai ehkä omasta ruokapäiväkirjasta paljastuukin jatkuva aterioiden korvaaminen leivällä, runsas kaljoittelu tai limsoittelu. Vai panttaanko päivän syömistä ja syöpöttelen sitten illalla kunnolla = yli tarpeen. Meillä kaikilla on omat kohennuskohtamme. Usein huomaamme ne myös itse, jos vain maltamme pysähtyä ja olla rehellisiä.

Ravitsemusuutisointia seuratessa tulee varmasti nykyään usein sellaisen olo, että pitäisi syödä tosi tiedostavasti syödäkseen terveellisesti. Itse olen sitä mieltä että yhtä oikeaa syömisen mallia ei ole olemassa ja jokaisen on viisasta löytää itselleen sopiva tapa syödä. Hyvin syöminen lisää hyvinvointia, niin kropassa, mielessä kuin sosiaalisestikin. Oma malli ei välttämättä sovi naapurille, vaikka toimiikin itsellä. Itse näkisin mielelläni enemmän sopuisaa yhdessäoloa erilaisten ruokavalioiden ja niiden noudattajien kesken. Syömme elääksemme hyvää elämää, emme elä syödäksemme täydellistä ruokaa.

Leppoisaa ja maukasta kesää tasapuolisesti kaikille Karpeille, Kivikautisille, Itämerenruokailijoille, Sekaruokailijoille ja Makkaranpurijoille! Ja kaikille muillekin :-)!

PS. Joskus pelkkä omatoiminen ruokapyramidin tutkailu ei tietystikään auta. Jos esimerkiksi kaipaa tukea painonhallintaan, kärsii mahdollisesti ruokavalion aiheuttamista fysiologisista oireista tai syöminen uhkaa jää liian vähäiseksi on hyvä kääntyä amattilaisen puoleen saadakseen apua ja tukea tilanteeseensa. Yksityisellä ja julkisella hyvinvointi- ja terveyssektorilla työskentelee yliopistokoulutettuja ravitsemusasiantuntijoita ja laillistettuja ravitsemusterapeutteja, joiden puoleen voi kääntyä. Ravitsemusterapeuttien yhdistyksen sivuilta löytyy asiantuntijarekisteri, jonka avulla voi hakea ravitsemusterapeuttien ja meidän muiden ravitsemusasiantuntijoiden yhteystietoja paikkakunnan ja toimialan mukaan.

Kirjahelmiä hyllystäni

2011-06-09T14:16:00.001+03:00

Pöperöproffa alias Patrik Borg ja Patrikin vanavedessä myös Varpu Tavi kirjoittivat blogeissaan itselleen merkityksellisistä ravitsemuksen populaarikirjoista. Hauska idea blogikirjoitukselle! Tämä sai minutkin eräänä iltana penkomaan kirjahyllyäni ja tekemään havaintoja sinne eksyneistä kirjoista. Patrikin luettelevista kirjoista omasta kirjahyllystäni löytyy William Leithin kirja Pohjaton nälkä. Se on kuitenkin jostain syystä odottaa edelleen ensilukemista – ehkä tänä kesänä sille voisi varata aikaa.

Heti aluksi havaitsin, että itselläni taitaa olla omaksi hankittuna kovin suppea valikoima ravitsemuksen populaariteoksia. Kirjahyllyn käytetyimmän osan muodostavat kuivakkaasti alan oppikirjat ja suosituksia. Selkäni takana ns. aktiivihyllystä löytyvät käden ulottuvilta mm. Aron ja kumppaneiden tuhti Ravitsemustiede (koskahan mahtaa tulla uusi uudistettu painos?), Glanzin ym. Health Behaviour and Health Education (erityisesti artikkeli, jossa kirjoittajat ovat integroineet terveyskäyttäytymisen teoreettisen mallin hyödyntäen Fishbeinin ja Ajzen varhaisempia malleja) ja Borgin Fogelholmin ja Hiilloskorven Liikkujan ravitsemus (tästä eniten ovat kuluneet käytössä painonhallintaa ja urheiluravitsemusta käsittelevät sivut). Ravitsemusneuvottelukunnan perussuosituksia samoin kuin lapsiperheiden ja iäkkäiden ravitsemussuosituksia huomaan myöskin selaavani mieluusti painettuina versioina, vaikka ne verkostakin näppärästi löytyvät.

Itselleni ammatillisesti vaikuttavimmat teokset taitavat löytyä jostakin ravitsemuksen reuna-alueilta. Muutama vuosi sitten osallistuin psykologinen painonhallinta –koulutukseen, jossa tutustuimme kognitiivisen käyttäytymisterapian menetelmiin painonhallinnassa. Kurssin vanavedessä ostin muutaman populaariteoksen - Anna Kåverin Elämää, ei taistelua ja Åsa Nilssonin Kuka ohjaa elämääsi? Teoksissa havainnollistetaan käytännössä sitä miten voimme muuttaa suhtautumistamme itseemme ja elämäämme hyväksyvämmäksi ja tiedostavammaksi. Hyväksyminen ei tässä yhteydessä tarkoita elämänsä päästämistä kaikenpuoliselle retuperälle vaan oman tilanteen hyväksymisestä alkaa paradoksaalisesti kummuta voimavaroja toimimiseen omien arvojen ja päämäärien mukaisesti. Tämä jos mikä on keskeistä silloin kun puhutaan pysyvistä elintapamuutosten tekemisestä mm. syömisen suhteen! Taidan laittaa itsekin nämä kirjat kesälukukoriini ja lukea ne taas uusin silmin.

Yhdeksi aikaa kestäväksi teokseksi on osoittautunut Martti Lindqvistin kirja Auttajan varjo. Kirjassa Lindqvist purkaa niitä vaikeuksia, joita ns. auttamistyötä tekevän henkilön etiikan, persoonallisuuden ja roolin yhteensovittamiseen liittyy. Hän puhuu auttajan varjosta, ihmisyyden pimeistä puolista, joiden huomiotta jättäminen uhkaa vääristää auttamissuhdetta ja hahmottelee samalla jakamisen tai osallisuuden etiikkaa, jonka keskeinen idea on tunnustautuminen yhteiseen ihmiskohtaloon asiakkaan kanssa. Ammattilainen tekee työssään matkaa samanaikaisesti kahteen suuntaan – asiakkaan todellisuuteen ja omaan sisäiseen todellisuuteensa.

Ravitsemuksen parissa työskennellessä saa vaihtaa usein näkökulmaa. Välillä liikutaan psykologisilla ja käyttäytymiseen liittyvillä tasoilla tai mietitään oman työn etiikkaa, toisinaan pitääkin hahmottaa pienen pieniä solutason tapahtumia. Itse ostin viime kesänä juuri tätä silmällä pitäen Pentti Tapanan tuoreen teoksen Elävä solu. Kirjassa Tapana käy läpi solutason rakenteita ja toimintaperiaatteita, solun syntyä, proteiinien muodostumista ja energia-aineenvaihdunnan reaktioita. Kirja on suomenkielinen ja selkeä teos, hyvää luettavaa ravitsemusaiheista kirjoitettujen populaariteosten välissä, jotta elämän ihmeelliset ilmiöt pääsivät suhteutumaan parempiin mittakaavoihin. Ehkä kaikki ei sittenkään ole ihan niin yksinkertaista kuin mitä yksinkertaistetuimmat ruokavalio-opit ja niiden kannattajat julistavat.

Viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä vähän historian havinaa. Ymmärtääksemme nykyhetkeä ja sen ilmiöitä on hyvä muistaa myös se mistä olemme tähän tulleet. Lähes jokakesäiseen lomatraditiooni kuuluu vierailu Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa (entisessä Vammalassa). Suosittelen lämpimästä tätä heinäkuun ensimmäisen viikonvaihteen (pe-la) tapahtumaa kaikille antikvaarisista kirjoista pitäville. Paikalla on kymmenittäin antikvariaatteja eri puolilta Suomea, kirjallista ohjelmaa ja illanviettoja. Näiltä päiviltä olen silloin tällöin hankkinut kirjahyllyyni jotain ravitsemuskirjallisuutta. Yksi teoksista on edesmenneiden suomalaisten ravitsemusgurujen A.I. V rtasen ja Paavo Roineen kirjoittama kirja Ihminen ja ravinto vuodelta 1953. Tähän loppuun pari lyhyttä lainaus kirjasta. Ehkä ravitsemuksessa ei ole reilussa 50 vuodessa tapahtunut niin kovin paljon muutosta kuin ajattelemme!

”Miten ravintoamme olisi kehitettävä:

Yleisiltä perusteiltaan ravintomme Kansanravitsemuskomitean tutkimusten mukaan vastasi suuressa määrin nykyaikaisen ravinto-opin vaatimuksia. -- Varjopuolena meikäläisessä ravinnossa oli varsinkin vihannesten, hedelmien ja marjojen kovin vähäinen kulutus. Niistä saatiin vain 1% ravinnon kokonaiskalorioista.” s. 84

”Turmiollista kehitystä:

Erityisesti on huolestuttavina ilmiöinä mainittava sokerin ja valkeiden vehnäjauhojen käytössä tapahtunut lisääntyminen. -- Sokerin ja erityisesti makeisten lisääntyvää käyttöä on vastustettava ja pyrittävä vähentämään nykyisestäkin kulutusta. -- Jos valkeita vehnäjauhoja käytettäisiin vain kahvileivän valmistamiseen, ei asiasta olisi syytä huolestua. Kahvileivän käyttöhän on ravinnon kokonaiskulutukseen verrattuna suhteellisen vähäistä. Mutta silloin kun ruokaleipääkin aletaan yhä enemmän valmistaa valkeista vehnäjauhoista, ovat asiat kehittymässä väärään suuntaan.” s.87-88

Ruoka-asenteet ja syöminen - tuloksia julkaistu

2011-05-25T11:26:00.001+03:00

Tänään tuli viesti Public Health Nutrition -lehdestä: artikkelimma STRIP -tutkimukseen osallistuneiden vanhempien syömiseen liittyvistä asenteista ja ruokavaliosta on nyt nähtävillä FirstView-artikkelina/abstraktina lehden verkkosivuilla. (Jostain syystä en saa linkitystoimintoa toimimaan. Yritän myöhemmin lisätä tähän linkin.)

Turun yliopistossa toteutetussa STRIP -prpjektissa tutkimuksen ravitsemusinterventioon osallistuneet perheet ovat saaneet sydänystävällisen ruokavalion toteuttamiseen liittyvää ohjausta perheen STRIP -lapsen vauva-ajoista lähtien. Erityistä huomiota on kiinnitetty tyydyttymättömien rasvahappojen osuuden lisäämiseen ruokavaliossa. Ohjauksessa on sekä pyritty lisäämään tietoa sydänystävällisen ruokavalion koostamisesta ja vaikutuksista (education) että pohdittu yhdessä perheen konkreettisia ruokavalintoja esimerkiksi lapsen ruokapäiväkirjaa ja elintarvikepakkauksia apuna käyttäen (counselling). Kukin perhe on tavattu säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa. Nyt julkaistussa työssä tutkimme vanhempien asenteita Helsingin yliopistossa kehitetyn HTAS -asennekyselyn avulla STRIP -lasten ollessa 11-vuoden ikäisiä. Kyselyssä mitataan asennoitumista syömisen terveellisyyteen (yleinen terveyshakuisuus, kevyttuotekiinnostus, kiinnostus luononmukaisia ruokia kohtaan) ja syömisen hedonisiin puoliin (makeanhimo, ruoka mielihyvän lähteenä ja ruoan käyttäminen palkintona).

Artikkelin tuloksissa ja johtopäätöksissä toteamme muun muassa, että vanhempian halu syödä terveelliseesti konkretisoitui myös lautasella: syömisen suhteen terveyshakuisimmat vanhemmat söivät enemmän kasviksia sekä saivat ruoastaan enemmän kuituja javähemmän tyydyttynyttä rasvaa kuin sellaiset vanhemmat, joiden terveyshakuisuus oli vähäisintä. Rasvan laasun suhteen saatiin mielenkiintoinen tulos: Interventiovanhemmilla tyydyttymättömän ja tyydyttyneen rasvan suhdetta kuvaava (P+M)/S -suhde oli terveyshakuisuudesta riippumatta korkeampi kuin kontrolliryhmän vanhemmilla. Vaikutti siis siltä, että intervention päätavoitteeseen, ruokavalion rasvan laatuun, kyettiin jonkin verran vaikuttamaan terveyshakuisuuden "ohi". Toisin sanoen, pitkäkestoisella, samaa asiaa useita kertoja kertaavalla ja konkreettisiin preheen elintarvike- ja ruokavalintoihin kohdistetulla ravitsemusohjauksella saatiin tuloksia, vaikka vanhempi olisi ollut vähemmän kiinnostunut syömisen terveellisyydestä.

Mielestäni mielenkiintoisia tuloksia saimme myös ruoka-asenteiden yhteydestä vanhempien painoindeksiin eli BMI:hin. Yleistäen voisi sanoa, että selkeän tutkimusnäytön saaminen ruokatottumusten ja lihavuuden välisistä yhteyksistä on osoittanut melko haastavaksi. Meillä on enemmän tai vähemmän perustellun oloisia päätelmiä siitä, miksi länsimaiset ihmiset lihovat, mutta tutkimusnäyttöä näiden päätelmien takana kun kuitenkin yllättävän vähän. Tämä johtunee ainakin osittain siitä, että lihavuus on yhteydessä ruoankäytön aliraportointiin sekä siitä, että ruoankäyttöä ei useinkaan päästä tutkimaan lihomisvaiheessa vaan vasta sitten kun ollaan jo lihavia. Omassa tutkimuksessamme vanhempien terveyshakuisuus ei ollut selvästi (lineaarisesti) yhteydessä vanhempien lihavuuteen. Sen sijaan naisilla makeanhimo oli yhteydessä lihavuuteen: lihavat äidit olivat normaalipainoisia makeanhimoisempia. Mekään emme omassa tutkimusasetelmassamme pääse valitettavasti syy- ja seuraussuhteiden jäljille. Emme siis tiedä ovatko lihavat äidit olleet makeanhimoisempia aina/ennen lihomista (=makeanhimo osasyynä lihomiseen) vai ovatko he makeanhimoisempia esimerkiksi sen vuoksi, että yrittävät laihduttaa ja rajoittaa makeiden herkkujen syömistä ja sen vuoksi kokevat suurempaa himoa syödä kyseisiä ruokia. Kategorisen tiettyjen ruokien syömisen kieltämisenhän on ajateltu lisäävän mielitekoa syödä juuri noita kiellettyjä ruokia.

Tässä päällimmäiset, lisää aiheesta siis artikkelissa.

Ps. Minulta kysyttiin että kirjoitanko aina tekstejäni keskellä yötä kun blogijulkaisut osuvat pitkälti öiseen aikaan. Havahduin siihen että blogini aika-asetukset olivat aivan retuperällä, siis tallennettu aivan eri aikavyöhykkeelle kuin mistä käsin kirjoitan. Korjasin asetukset, nyt on vähän totuudenmukaisempaa aikatalutusta saatavilla. Kiitos tarkkasilmäiselle lukijalle :-)!

Ruokauskomustemme ansiosta selviydymme arjesta

2011-05-16T14:10:00.000+03:00

Aika kauas olen jäänyt vuoden vaihteessa asettamastani tavoitteesta kirjoittaa blogitekstejä aiempaa tiheämmin. Kevät on ollut niin töiden kuin opiskelunkin suhteen täynnä dead line –tavoitteita, eikä ”ylimääräistä” aikaa bloggailuun ole jäänyt. Mielessäni on myös ollut taannoin Ylen lasten ja nuorten ohjelmissa esiintynyt koululaistyttö, joka perhettään esitellessään luonnehti äitiään ihan ok-tyypiksi, jolla kuitenkin on yksi iso miinus: hän roikkuu aina liikaa facebookissa. Tämä ohjelma mielessäni olen yrittänyt käyttää aikaani myös muuhun kuin koneen äärellä istumiseen, niin mielenkiintoisia kuin ravitsemusaiheiset keskustelut ovatkin olleet.

Ruoka- ja ravitsemus on yksi sellaisista aihepiireistä joiden äärellä bloggaajia on paljon ja osa kirjoittaa todella aktiivisesti. Jatkuva kirjoitusten ja keskustelujen seuraaminen, niihin osallistuminen ja omien tekstien tuottaminen vie paljon aikaa. Olenkin miettinyt mistä toiset bloggaajat saavat raavittua kokoon kaiken aktiivisuuden vaatiman ajan! En itse kuulu niihin bloggaajiin jotka pystyvät kirjoittamaan tekstejään yhdeltä istumalta kymmenessä minuutissa (onko sellaisia edes olemassa?). Tekstin kasaaminen vie aikansa ja tekstin julkaisemista seuraa toivottavasti myös keskustelu jossa haluaa itsekin olla mukana. Itse toisaalta myös toivon, että sosiaalisen median logiikka, jossa korostetaan sekä nopeutta että klikkausten ja linkitysten määrää ei ole syrjäyttämässä asioiden käsittelyn syvyyttä. Monimutkaisista asioista kun ei voida jatkuvasti repiä suoraviivaisia ja räväköitä otsikoita tekemättä hallaa kokonaisuuksien ymmärtämiselle.

Mutta nyt varsinaiseen aiheeseen. Olen viime viikkojen aikana päässyt osallistumaan useampaan ajatuksia herättävään ravitsemus- ja terveysaiheiseen seminaariin. Viime viikon torstaina olin UKK-instituutissa pohtimassa terveyttä edistävän työn etiikkaa ja perjantaina Ravitsemusterapeuttien yhdistyksen jäsenilleen järjestämässä kevätkoulutuspäivässä. Jälkimmäisessä koulutuksessa pohdittiin muuan muassa sitä, mihin erilaisten ruokavaliosuuntausten kiehtovuus perustuu. Siitähän ei pääse mihinkään, että elämme erilaisten ravitsemusvaihtoehtojen kulta-aikaa. Omaa aikaansa ei toki ole helppo arvioida, katselemme sitä yksinkertaisesti liian läheltä erottaaksemme todella tarkkasilmäisesti ajan ilmiöitä. Ehkä muutaman vuosikymmenen päästä pystytään jo arvioimaan 2000-luvun alun yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiötä paljon analyyttisemmin kuin mihin pystymme itse tällä hetkellä. Joitain arvioita siitä, mitä ajassamme liikkuu, lienee silti sopivaa tehdä. Mielestäni ajallemme on tyypillistä kaikenpuolinen viranomaisten, instituutioiden ja konsensuksen alasajo. Tämä ei tule esille vain ravitsemuskysymyksissä, hyvänä esimerkkinä on vaikkapa kevään tapahtumat, käänteet ja retoriikka politiikassa. Tällä hetkellä tunnutaan painottavan tavallisen kansalaisen tietämystä itseään koskevista ja vähän laajemmistakin asioista.

Ravitsemusterapeuttien koulutuspäivässä psykologi Marieke Saher valotti esityksessään kiinnostavasti sitä, mihin uskomuksemme ruoasta ja terveydestä pohjautuvat. Arkipäättelyssämme omat mieltymykset ja arvot vaikuttavat keskeisesti siihen minkä halutaan tai uskotaan olevan totta. Lähtökohtana lähestyessämme maailmaa on ajatus: ”Älä horjuta minun varmuuttani.”. Samaa ilmiötä on käsittääkseni tarkastellut L. Festinger taannoin sosiaalipsykologisessa teoriassaan kognitiivisesta dissonanssista. Kognitiivisella dissonanssilla viitataan omien mielipiteiden ja uuden tiedon yhteensopimattomuudesta syntyvään epämieluisaan tunnetilaan. Ihminen ei hakeudu kontakteihin vain tietääkseen millainen maailma on vaan rakentaakseen maailmasta tiedollisesti johdonmukaisen näkemyksen. Haluamme ylläpitää ristiriidatonta kuvaa maailmasta ja toimia niin, että dissonanssia omien uskomustemme/asenteidemme ja kohtaamiemme uskomusten/väitteiden välillä on mahdollisimman vähän dissonanssia. Pidämme mieluummin kiinni omista ravitsemususkomuksistamme kuin hyväksymme uusia, omien näkemystemme kanssa ristiriidassa olevia näkemyksiä. Vaikka tämä on meitä jokaista koskettava ajattelun yleisperiaate, pitäisi meidän ravitsemusasiantuntijoiden ja –tutkijoiden kuitenkin pysyä tietoisina näistä omista lähtökohdistamme ja kyetä muuttamaan ajatteluamme silloin kun uusi (tieteellinen)tieto sitä edellyttää. Tällä en viittaa ajatusten jatkuvaan muuttamiseen yksittäisten tutkimustulosten perusteella vaan avoimuuteen uudelle ja omaa ajattelua muuttavalle tavalle hahmottaa ilmiöitä. Oikeastaan tieteelliseltä pohjalta ponnistava asiantuntija ei mielestäni voi julistaa yhtä ainoaa ja oikeaa totuutta. Tieteen luonteeseen kuuluu itseään korjaavuuden ihanne. Olemme matkalla kohti totuutta, mutta emme vielä sitä saavuttaneet.

Monimutkaisten ilmiöiden yksinkertaistaminen auttaa meitä tekemään nopeita arjen valintoja. Arjen tilanteissa omaan kokemukseen, näkemykseen ja mielipiteisiin tuleekin jossain määrin aina luottaa. Yksinkertaistetuista uskomuksista ja toimintamalleista on monesti hyötyä tilanteissa joissa vaaditaan ripeää toimintaa. Esimerkiksi tulipalon sattuessa meille on eduksi päätellä nopeasti haemmeko sammutuspeitteen ja pyrimme sammuttamaan sillä alkaneen tulipalon vai ryntäämmekö mahdollisimman nopeasti ulos rakennuksesta. Kaupassa näemme paprikoita muovikelmuun käärittynä ja irtomyynnissä ilman kelmua. Haluamme toimia ekologisesti ja valitsemme ilman muovikäärettä olevan paprikan. Todellisuudessa ekologisuusilmiö on kuitenkin sangen paljon mutkikkaampi. Kelmu tai kelmuttomuus ei vielä kerro mitään paprikoiden viljelyolosuhteista, tuotantotavasta ja niiden kuljettamisesta kaupan myyntitiskille. Ja entä jos muovikelmu suojelee paprikaa pilaantumiselta ja vähentää siten hävikkiä? Eikö se ole ekologista? Arjen sujumiseksi meidän on luotettava omaan intuitiiviseen näkemykseemme, mutta toisaalta tämä yksinkertaistava tapamme ajatella on yksi syy siihen miksi tulemme aina uskomaan ja luottamaan sellaisiin asioihin joita ei voida pitää ilmiöitä tarkemmin tutkittaessa järkevinä ja perusteltuina uskomuksina. Ja siksi siis maailma on täynnä mitä erilaisimpia ravitsemukseen liittyviä uskomuksia ja niiden perusteella tehtyjä ruokavalintoja.

Lisäainevastaisuuden aallonharjalla - mennäänkö ojasta allikkoon?

2011-04-10T15:17:00.000+03:00

On tämä lisäainekeskustelu minunkin mielestäni jo saanut aivan eksponentiaaliset mittasuhteet. Elintarvikkeiden lisäaineista on puhuttu kriittiseen sävyyn jo usean vuoden ajan, mutta viime viikkoina tuskin kukaan vähääkään mediaa seuraava on välttynyt lisäaineuutisoinnilta ja keskusteluilta. On mm. kannettu huolta elintarviketeollisuuden petollisista toimista, kouluruokaa on lähetetty analysoimaan monenlaista ammattilaista lääkäreistä ja ravitsemusasiantuntijoista ravintoterapeutteihin (huom. termi ei ole kirjoitusvirhe) ja vanhemmat ovat herätelleet kansanliikettä lisäaineettoman kouluruoan puolesta.

Vaikkakin olen sitä mieltä että kuohunta on tulvinut nykyisessä mittakaavassaan yli kuin kevättulvista kärsivät jokemme, on keskusteluista toivottavasti joitain hyviäkin seurauksia (siis myös muita hyviä seurauksia kuin tuhansia klikkauksia lisäaineista uutisoivien tahojen verkkosivuilla ja sitä kautta mahdollista kassavirtaa). Kuten esimerkiksi että:

- Päästään vähentämään kuluttajien näkökulmasta tarpeettomien lisäaineiden käyttöä.

- Pidetään yllä ja laajennetaan lisäaineiden turvallisuustutkimusta.

- Puhutaan kouluruoan laadusta ja niistä RESURSSEISTA, joilla ruokaa tehdään.

Lisäaineita ei kuitenkaan tulisi niputtaa yhteen nippuun, ovathan ne kovin sekalainen joukko kemiallisia yhdisteitä: On luontaisia lisäaineita kuten esim. lesitiini, jotka eristetään kasvi- tai eläinperäisistä raaka-aineista. On myös luontaisen kaltaisia lisäaineita, jotka valmistetaan kemiallisesti mutta jotka ovat molekyylirakenteeltaan vastaavia kuin luonnossa esiintyvät aineet. Esimerkkinä voisi mainita askorbiinihapon eli tutummin C-vitamiinin. Sitä aika moni meistä saa elintarvikkeiden lisäksi ravintolisistä, joita napsitaan tiuhaan varsinkin flunssakaudella. Kolmas ryhmä lisäaineita ovat keinotekoiset eli synteettiset lisäaineet. Ne ovat sellaisia kemiallisesti valmistettuja lisäaineita, joita ei esiinny lainkaan luonnossa. Esimerkkinä vaikkapa atsoväri amarantti.

On tärkeää, että lisäaineiden turvallisuutta tutkitaan. Uuden tutkimustiedon valossa voidaan muuttaa lisäaineiden käyttömääriä tai joskus jopa kieltää tietyn aineen käyttö kokonaan. Elintarviketurvallisuusvirasto Evirassa on parhaillaan käynnissä riskinarviointihanke, jossa arvioidaan suomalaisten lasten ja aikuisten altistumista nitraateille ja nitriitille sekä luontaisista lähteistä että lisäainekäytöstä. Aiemmin suomalaistenlasten osalta on todettu, että lisäaineista juuri nitriitti (toisaalta myös bentsoehappo) on sellainen lisäaine jonka sallitut saantirajat ylittyvät melko helposti. Nitriittejä saadaan mm. makkarasta ja lihavalmisteista, jossa niillä on merkitystä mm. mikrobikasvun estämisessä ja värin ylläpidossa. Markkinoillahan on tälläkin hetkellä tarjolla myös nitriitittömiä lihavalmisteita, itsekin olen niitä lapsiperheeseemme tietoisesti ostanut. Ilmeisesti näillä tuotteilla ainakin säilyvyys on toiminut eikä ruokamyrkytyksiä ole esiintynyt? Hinta näillä tuotteilla on kyllä huomattavasti korkeampi kuin ns. ”perusnakeilla”.

Itse lähtisin vähentämään elintarvikkeiden lisäaineita siitä turhimmasta päästä eli ruoan kosmetiikasta. Tarvitsemmeko me todella kirkkaan oransseja irtokarkkeja tai räiskyvän vihreää päärynämehujuomaa? Erinomaista on myös se, että esimerkiksi noiden nitriittien osalta päivitetään saantitilannetta ja käyttötarvetta. Tässä lisäaineiden vastaisessa innossa on kuitenkin osattava pitää myös jalat maassa. Olen jo nyt ymmärtänyt, että elintarviketeollisuudessa on otettu vastaan kuluttajien vaatimus lisäaineettomammasta ruoasta ja siellä mietitään kuumeisesti keinoja vähentää tai poistaa jopa kokonaan käytetyt lisäaineet. Toivon vain, ettei tässä paineessa riennettäisi ojasta allikkoon kuten kävi takavuosina rasvan kanssa. Vähärasvaisuutta ja rasvattomuuttahan hypetettiin suurella volyymilla ja samalla synnytettiin paljon sellaisia tuotteita joiden mielekkyyttä oli ainakin ravitsemuksellisesta näkökulmasta vaikea nähdä (esim. kevytmargariinit!). Eli kyllä siellä elintarviketeollisuudenkin puolella olisi nyt syytä pitää myös niitä kuuluisia jäitä hatussa.

PS. Vaikka kotona kokkaaminen perusruoka-aineita hyödyntäen on monesta syystä erinomainen keino saada ruokakunnalle pötyä pöytään muistetaan kuluttajina kuitenkin myös se, että kaikki valmisruoat eivät nykyisinkään ole automaattisesti lisäainepommeja. Myös valmisruokapuolella on valittavanamme jopa täysin lisäaineettomia vaihtoehtoja! Eli ei tässäkään asiassa leimata perusteettomasti yhtä tuoteryhmää yhteen ja samaan lokeroon (”lisäainepommit”) kuuluvaksi :-).

Tervettä vai sairasta asennetta ruokaan?

2011-03-21T15:48:00.000+02:00

Satuitko katsomaan pari viikkoa sitten Voimala-ohjelmaa, kun aiheena oli ”Syö itsellesi parempi elämä?” Ohjelma on muuten vielä muutaman viikon ajan katsottavissa Ylen Areenasta. Ohjelman esittelytekstissä kysytään: ”Voiko terveyden tavoittelu johtaa hallitsemattomaan ruokasuhteeseen, jossa hyvä tarkoitus muuttuu pakkomielteeksi?” Samaa olen itsekin välillä miettinyt seuratessani muun muassa näitä netin ruokakeskusteluja.

Itse ohjelmaan oli koottu keskustelemaan monipuolinen joukko syömisen parissa tavalla tai toisella toimivia/toimineita ihmisiä: paikalla oli superfoodin/terveellisen/laadukkaan/alkuperäisen syömisen puolestapuhujia, syömättömyyden kulttuurisia ulottuvuuksia tutkinut uskontotieteilijä ja syömishäiriötä sairastavia potilaita työssään kohtaava ravitsemusterapeutti. Monipuoliset lähtökohdat siis keskustelulle! Erilaisia näkökulmia tulikin keskustelun aikana esille, itse jäin kaipaamaan vielä jonkinlaista asioiden synteesiä tai erilaisten näkökulmien tuomista yhteen.

Ohjelman katsomisen jälkeen lähdin itse hahmottelemaan suhdettamme ruokaan ja syömiseen piirtämällä asiasta yksinkertaisen kuvion, kutsutaan sitä tässä vaikka syömispyramidiksi ;-). Laitoin aluksi yhden pyramidin kulmista indikoimaan välinpitämätöntä suhtautumista ruokaan (”Ei vois vähempää kiinnostaa”), yhden vastuullista asennetta ruokaan (”Tiedostan ruokavalintojeni vaikutukset itseeni, ympäristööni ja globaalisti ja pyrin ohjaamaan valintojani tämän perusteella”) ja yhden häiriintynyttä asennetta ruokaan (”Ruoan ajatteleminen ja syömiskäyttäytymisestäni on haittaa itselleni ja/tai ympäristölleni”). Lähelle välinpitämätöntä asennetta , mutta kuitenkin siitä erilleen merkitsin vaistonvaraisen asenteen (”Syön sitä mikä milloinkin on luontevaa”). Kuvion tarkoituksena ei ole erotella meitä aina selvärajaisesti johonkin edellä mainittuun ryhmään kuuluvaksi, enemmänkin näen että olemme kolmion sisällä hiljaisessa liikkeessä näiden vaihtoehtojen välillä. Joskus asemamme voi liikahtaa rajustikin johonkin uuteen suuntaan, joskus jämähdämme pidemmäksi aikaa paikallemme johonkin pyramidin kohtaan.

Näen että keskeinen syömiseen liittyvä käsite on kontrolli. Asetin sen kysymysmerkin kera pyramidin keskelle. Meillä on tarve tavalla tai toisella hallita tai kontrolloida omaa elämäämme, myös syömistä. Kontrolli voi ilmetä monella tavalla: se voi olla vastuullista omien tekojen seurausten tiedostamista ja pyrkimystä vaikuttaa omaan, läheisten tai koko maapallon hyvinvointiin. Joskus syystä tai toisesta elämässämme oleva epätasapainotila ajaa meidät etsimään kontrollia sellaiselta elämänalueelta, joka ei sellaisenaan liity epätasapainon aiheuttajaan. Voimme kokea syömisen kontrolloimisen palkitsevana, vaikka muu elämä velloisi kaoottisena ympärillämme. Yksi syömisen ulottuvuuksista on vahvan emotionaalinen ja syömisen avulla pyrimme tyydyttymään ja joskus myös kompensoimaan emotionaalisia tarpeitamme. Häiriintyessään syömisestä voi myös kehittyä meille päihteen kaltainen riippuvuus, siis pakonomainen toiminto, jota meidän on toteutettava tietyllä tavalla vaikka siitä on meille itsellemme ja läheisillemme pidemmällä tähtäimellä haittaa.

Oma vastaukseni Voimala-ohjelman tekijöiden esittämään kysymykseen voiko terveyden tavoittelu johtaa hallitsemattomaan ruokasuhteeseen on myöntävä. En kuitenkaan näe asiaa vain mustavalkoisen suoraviivaisena syy-seuraus suhteena. Terveyden tavoittelu voi joskus kääntyä itseään vastaan ja johtaa syömisen häiriintymiseen niin että siitä on terveydellistä haittaa niin itselle kuin lähipiirillekin. Syömisen häiriintyminen ei kuitenkaan aina johdu terveyden tavoittelusta eikä terveyden tavoittelu aina johda syömisen häiriintymiseen. Meillä ravitsemuksen ja terveyden välisistä yhteyksiä ammatiksemme viestittävillä henkilöillä on mielestäni eettinen vastuu pyrkiä toimimaan niin, että emme ole kannustamassa ketään syömisen häiriintymisen suuntaan. Näen että tietty määrä vastuullista asennetta, kontrollia ja hallintaa on meille hyväksi, mutta meidän tulisi myös tiedostaa se että homma voi mennä ”överiksi” ja syömisasenne kohti syömisen häiriintymistä. Syömishäiriö on vakava, elämää invalidisoiva sairaus, joka pahimmassa tapauksessa voi viedä meidät ennenaikaisesti hautaan.

Missä menet, kouluruoka?

2011-02-24T23:55:00.000+02:00

Kiusallisen pitkä tauko taas blogin kirjoittamisen kanssa. Arjessa tapahtuu kaikenlaista eikä ajatuksiaan saa kootuksi näkyville, ne jäävät vain pyörimään omaan päähän. Piti Soilen (Ruottisen) hiilihydraattiväitöksestäkin kirjoittaa, mutta se saa nyt odottaa vielä hetken.

Käyn nimittäin ensin lasten ja nuorten joukkoruokailun kimppuun. Kollegani Laurisen Maaritin kanssa nimittäin tuli aihe puheeksi hänen kertoessaan kokemuksistaan Ranskasta ja Yhdysvalloista, missä Maarit on perheineen viettänyt muutaman vuoden perheen isän työkomennuksen seurauksena. Ravitsemustieteilijänä Maarit on tehnyt tarkkasilmäisiä havaintoja paikallisesta kouluruokailusta ja verrannut toimintaa Suomenkouluruokailujärjestelmään; Ulkomailla ollessa silmät avautuvat uudella tavalla kotimaan asioille. Näin Maarit muun muassa kertoi kokemuksistaan:

”Nyt lapseni eivät ole osallistuneet joukkoruokailuun kohta kolmeen vuoteen: Ranskassa lapset haettiin koulusta kotiin lounaalle kesken päivän ja täällä USA:ssa lounas viedään eväinä kouluun. Pystyn toteuttamaan yksilöllisyyttäni ravitsemuksessa 24h rajana vain oma jaksaminen ja kiinnostus etsiä vaihtoehtoja uudessakin kulttuurissa. Olen todellakin havahtunut siihen etteivät vanhemmat tosiaankaan tarjoile 100% lastensa aterioista Suomessa. Yritin etsiä jotain positiivista omasta lasten lounaslaukkujen pakkaamisesta joka aamu kun homma alkaa jo vähän uuvuttaa... Ainakin tiedän mitä lapseni syövät päivän aikana. Olen tässä suhteessa etuoikeutettu NYT, mikä saa tiedostamaan, että palatessani Suomeen joudun antamaan lasteni ravitsemuksesta suuren osan instituutioiden käsiin. Ja kohtaamaan taas sen etten välttämättä tiedä ja näe mitä lapseni syö päivän aikana. Viitenä päivänä viikossa, 40 viikkoa vuodessa, useita vuosia ts. vaikutukset pitkän aikavälin terveyteen ovat selviä ilman suurempia tutkimuksia. Puhumattakaan päivittäisestä jaksamisesta. Voin vain luottaa, että ruokailusta vastaavat yrittävät tehdä parhaansa annettujen resurssien puitteissa. Ja resurssit puolestaan ovat politiikan tulosta.” Maarit totesi myös, että esimerkiksi keskustelu ravitsemuksen yksilöllisyydestä tai rasvasota tuntuvat jotenkin irrallisilta ilmiöiltä työssäkäyvien vanhempien lasten ravitsemuksessa. Eikö meidän pitäisi keskustella paljon enemmän poliittisen päätöksenteon osuudesta siihen mitä ihmiset syövät ja taloudellisten resurssien riittävyydestä esimerkiksi kouluruokailussa?

Keskustelusta innostuneena lähdin tutkailemaan THL:n toteuttaman Kouluterveyskyselyn tuloksia: minkälaisia ajatuksia oppilailla on tällä hetkellä kouluruokailusta? Vuonna 2010 toteutettuun kyselyyn vastasi yhteensä noin 100 000 peruskoululaista, lukiolaista ja ammatillisissa oppilaitoksissa opiskelevaa. (Melkoinen otoskoko siis kyseessä!) Kyselyn tulosten perusteella noin kaksi kolmasosaa oppilaista syö koulussa tarjotun lounaan päivittäin. Oppilaista 10-15% ilmoitti, että syö koululounasta vain korkeintaan kahtena päivä viikossa. Peruskoulun oppilaista osa oli sitä mieltä, että kouluruokailuun ei ole riittävästi aikaa (28% vastaajista), ruokailuaika ei ole sopiva (15% vastaajista) tai että ruokaa ei ole riittävästi tarjolla (28% vastaajista). Huomattavasti edellisiä suurempi osuus oppilaista oli kuitenkin sitä mitä, että kouluruoka ei ole laadultaan (64% vastaajista) tai maultaan (61% vastaajista) hyvää! Mielestäni tällaiset tulokset ovat hurjia! Mistä ne kertovat? Siitä että kouluruoalla on huono imago? Että oppilaat ovat nirsoja? Vai siitä että kouluruoan maussa ja laadussa on todella jotain vikaa? Ja miten nämä tulokset on yhdistettävissä kouluruokailun resurssien riittävyyteen/riittämättömyyteen? Ja siis siihen (ravitsemus)poliittiseen päätöksentekoon?

Suomessa on vuonna 2008 julkaistu Valtion ravitsemusneuvottelukunnan toimesta Kouluruokailusuositukset. Niissä todetaan mm. seuraava: ”Ruokapalveluja kilpailutettaessa ja sopimuksia tehtäessä pitää valintakriteereiksi asettaa myös ravitsemuksellista laatua määrittävät tekijät sekä maku ja painottaa niitä vähintään yhtä paljon kuin taloudellisia tekijöitä” Lisäksi todetaan, että oppilaiden monimuotoista osallisuutta kouluruokailun järjestämisessä on tuettava ja että kouluruoan kehittämisessä keskeistä on oppilailta ja opettajilta saatu palaute. Kuinkahan hyvin nämä suositukset toteutuvat käytännössä? Suositukset ovat tietysti aina ”vain” suosituksia, sanktioita ei tipu jos ne jäävät noudattamatta. Nyt vaalivuonna on varmasti kaikenlaista lupauksenpoikasta ilmassa poliittiseen päätöksentekoon pyrkivien puheissa, mutta miten voisimme edistää hyvien lupausten toteutumista myös käytännön tasolla? Vai onko kouluruokailun tilassa kyse jostain muusta kuin poliittisen päätöksenteon perusteella jaettujen resurssien niukkuudesta? Mitä mieltä olette? Olisi tietysti mukava kuulla mielipide myös jolta kulta työkseen kouluruokailun parissa toimivalta. Voi toki olla, että teillä on työksenne parempaakin tekemistä kuin tällaiseen blogipörinään osallistuminen… ;-).

Ps. Huomasin juuri myös YLE:n Suomi express -ohjelman tarttuneen aiheeseen. Keskustelijoilta on tullut vinkkeja kouluruoan tason nostamiseen. Nimimerkki "Kouluevästä 40 vuotta" ehdotti, että oppilaiden huoltajien tulisi käydä lapsensa koulussa ruokailemassa. Näin sattaisi hänen mukaansa kodeissa (kouluruoka)keskustelun sävy muuttua, sillä sen verran erinomaisia eväitä koulujen henkilökunta tekee erittäin niukoilla budjeteilla. Ja nimimerkki lisää: "Ammattikuntana he (kouluruokaloiden henkilökunta) lienevät yksiä masokistisimpia-- kiitosta ei tarvitse odottaa." Näinkö on alhaista kouluruoan arvostus?

Välihuomioita

2011-01-31T14:25:00.000+02:00

Deetä purkista? -postauksen synnyttämä keskustelu on ollut itselleni tärkeää. Toivottavasti myös te keskustelijat ja seuraajat olette saaneet siitä itselleni ajatuksia eteenpäin vietäväksi. Keskustelussa oli paljon meidän ravitsemuksen parissa työskentelevien pohdintoja ja osa ehkä koki asian luisuvan sivuraiteille, mutta yhtä kaikki, itselleni ajatustenvaihto oli antoisaa. Sosiaalinen media on (ammatillisena) toimintaympäristönä uusi ja toisaalta ravitsemusaiheet laajasti esille koko mediakentässä, siinätäkin on välillä hyvä puhua, että miten ja missä ravitsemuksesta puhutaan ja viestitään. Kiitos kaikille keskusteluun osallistuneille aktiivisuudesta.

Tässä kohtaa haluan vain tuoda lyhyesti esille erään lähitulevaisuuden"ravitsemustapahtuman": laillistettu ravitsemusterapeutti Soile Ruottinen väittelee vajaan kahden viikon päästä pe 11.2. klo 12 Turun yliopistossa lasten hiilihydraattien saannista ja sen yhteyksistä muuhun ravitsemukseen, seerumin lipideihin ja hammasterveyteen. Kannattaa tutustua väikkäriin ja tulla vaikka itse paikalle väitökseen jos aihepiiri kiinnostaa :-). Olemme Soilen kanssa olleet työkavereita, hänen aineistonsa on kerätty Turun yliopistossa toteutetussa STRIP -tutkimuksessa. Tarjolla on siis mielenkiintoinen, harvemmin esillä ollut lapsinäkökulma muuten runsaana käyneeseen hiilarikeskusteluun. Tuloksia voisi vetää todella tiivistetysti yhteen niin, että runsas sokerin saanti assosioitui haittoihin, runsas kuidun saanti puolestaan hyötyihin ja runsas kuitujen saanti oli yhteydessä vähäisempään sokerin saantiin.

Deetä purkista?

2011-01-23T21:25:00.000+02:00

Silmiini osui torstai-iltana A-talk-ohjelman keskustelu, jossa aiheena oli tällä kertaa D-vitamiini. Pitihän sitä jäädä seuraamaan. Paikalla oli yksi ravitsemustieteen dosentti, yksi lääkäri-ravitsemustieteilijä ja kaksi lääkäriä. Itse koin keskustelun sinänsä mielenkiintoiseksi, mutta mieleenpainuvin kommentti tuli keskustelun päätteeksi kotisohvalta. Mies totesi ykskantaan, että ”Aivan turha keskustelu”. Minä tietysti kysymään että mitä tarkoitat. Mieheni vastasi tarkoittavansa sitä, että taas ovat erimieliset asiantuntijat nokkimassa toisiansa ja katsojana ei saa asiasta mitään tolkkua itse asiasta. Että pitäisikö sitä D-vitamiinia nyt sitten ottaa purkista vai ei, ja jos pitäisi niin kuinka paljon. Aihe synnytti ”keskustelua” myös nettiin Ylen A-tuubiin. Valtaosa kommentoijista tuntui kannattavan nykyistä suurempia D-vitamiiniannoksia ravintolisinä eli purkista napsittuna.

Itsekin jäin lopulta miettimään, että mitä hyötyä keskusteluohjelmasta tässä kohtaa oikein oli. D-vitamiiniasia on kuitenkin pääosin vielä työn alla: Pohjoismaisia ravitsemussuosituksia ollaan uudistamassa ja siinä yhteydessä tehdään paljon työtä myös D-vitamiinin saantisuosituksen (=saanti ruoasta) ja mahdollisten D-vitamiinilisien käyttösuosituksen (D-vitamiinipillerit) kanssa. On tietysti hyvä että asiasta vaihdetaan mielipiteitä. Mutta mitä järkeä on viedä tässä vaiheessa tv-studioon neljä asiantuntijaa pohtimaan kaiken kansan edessä että kuinkahan tämä asia nyt oikein on. Käsittääkseni muiden muassa pohjoismaisen suositustyöryhmän D-vitamiiniporukka kaikkine viiteryhmineen on tällä hetkellä se foorumi, jossa D-vitamiiniasiaa haarukoidaan. Annetaan heidän nyt päätyä ensin johonkin lopputulokseen ja keskustellaan sitten lisää. D-vitamiinin saantisuositus ei ole ihan niin simppeli asia kuin välillä annetaan ymmärtää. Pitää arvioida hyötyä ja haittoja, vaikuttavuutta ja turvallisuutta. Yksittäisenä (nimettömänä) kansalaisena meidän on helppo heittää kaikenlaista suositusta kehiin. Mutta virallisen suositustahon edustavan vastuut ja velvollisuudet ovat moninkertaiset. Ravintolisien kohdalla on otettava huomioon sekin, että pillerimuodossa napsitulla vitamiinilla saattaa olla erilaisia vaikutuksia kuin ruoan tai D-vitamiinin kohdalla auringonvalon avulla saadulla vitamiinilla. Minusta on hyvä että monimutkaista ja vaikeaa asiaa puntaroidaan tarkasti ennen kuin päädytään jotain suosittelemaan.

Tämä saattaa nettiaikakaudella tuntua kovin konsensushenkiseltä, auktoriteettiuskovaiselta mielipiteeltä. A-tuubissakin oli taas useita kommentteja, joissa tuotiin vahvasti esiin kriittinen suhtautuminen ravitsemuksen asiantuntijatahoihin. Esimerkiksi näin asia ilmaistiin:

”Tunnevammaisten ja auktoriteettiongelmaisten asiantuntijoiden kannattaisi laskeutua norsunluutornistaan ja hyväksyä se tosiasia, että netin aikakaudella kollektinen foorumiäly on täysin kykenevä selvittämään samoista papereista samat asiat kuin perusarvauskeskuslääkärikin.”

”Kasvattakaa lapsistanne omatoimisia, omilla aivoilla ajattelevia. Mitä enemmän ihmiset ovat tietoisia (internet auttaa), sitä vähemmän Brezhnevin ajassa elävät viranomaiset meitä pystyvät kyykyttämään.”

Elämme aikaa, jossa yksilö haluaa ajatella ja päättää itse ja sanoutua irti vanhoista suurista instituutioista ja niiden edustajista. Netti on keskustelufoorumeineen tuonut meille aivan uudenlaisen mahdollisuuden hankkia ja jakaa tietoa ja mielipiteitä. Tässä kehityksessä on paljon hyvää, mutta itse en silti olisi heittämässä kaikkea asiantuntijatyötä roskakoriin. Saattaa johtua tietysti omasta ammatista ;-). Asiansa osaava ammattilainen/asiantuntija/viranomainen ei pyri kyykyttämään tai estämään omilla aivoilla ajattelua. Hän päinvastoin osaa arvostaa yksilöä oman elämänsä asiantuntijana. Suurina linjoina laaditut ravitsemussuositukset eivät automaattisesti päde jokaiseen yksilöön tai sovellu sellaisenaan yksilötason ravitsemusratkaisujen tekemiseen. Ei suosituksissa näin edes väitetä. Kyllä meillä jokaisella on suosituksista huolimatta ainakin tähän asti ollut täysi vapaus valita mitä suuhumme pistämme tai jätämme pistämättä. Vaikka iloitsen netin tuomasta nopeasta ja helposta tiedon saatavuudesta ja somen keskustelujen monipuolisesta annista, en kuitenkaan halua heittäytyä ravitsemusasioissa pelkän ”kollektiivisen foorumiälyn” vietäväksi!

Terveyden edistämisen paradoksi

2011-01-11T10:00:00.000+02:00

Yliopiston Apteekin asiakaslehdessä Apteekin hyllyltä oli viime vuoden lopussa mieleen jäävä Pertti Mustajoen kolumni ”Arpaonni ja todennäköisyys”. Mustajoki on sisätautilääkäri, joka on tehnyt elämäntyötään mm. painonhallinta-asioiden ja elintapakysymysten, myös ravitsemuksen parissa. Uusimmassa kolumnissaan hän kertoi itse joutuneensa viime kesänä rintakivun vuoksi sairaalaan. Siellä yhdestä sepelvaltimon haarasta oli löytynyt tukos. Tapahtuma oli herättänyt ympäristössä ihmettelyä: kuinka ihmeessä hyväkuntoinen, normaalipainoinen ja työkseen terveiden elintapojen puolesta saarnannut mies voi sairastua sepelvaltimotautiin? Vastauksena näihin ihmettelyihin Mustajoki johdattelee lukijan tarkastelemaan elämän perusdilemmaa: todennäköisyyksien ja sattuman yllätyksellistä yhteispeliä.

Itseäni tämä terveyden edistämisen paradoksi vaivasi jo opiskeluaikana. Vaikka yksilö noudattaisi tunnon tarkasti terveyden edistämisellä ja eliniän pidentämisellä perusteltuja ravitsemussuosituksia, hän saattaa silti sairastua tai jopa kuolla milloin tahansa. Seuraavan kadunkulman takaa voi kaahata auto, jonka alle hän jää. Katolta tippuu lunta ja hautaa alleen. Tai niin kuin Mustajoen esimerkissä, hän saattaa kuulua siihen pieneen vähemmistöön, jolle tauti iskee vaikka todennäköisyys sairastumiselle olisi hyvin pieni.

Yksilön näkökulmasta ikävä tosiasia on se, että sairauksien riskitekijöiden puuttuminen ei takaa sataprosenttista terveyttä. Mistä todennäköisyyksissä oikeastaan onkaan kyse? Mustajoki selittää ilmiötä arpajaisesimerkin avulla. Jos todennäköisyytesi sairastua on hyvin pieni, on sinun kohdallasi arpajaisissa valittavien lukuisten arpajaispallojen joukossa vain muutama sellainen pallo, jonka valitseminen johtaa sairastumiseen. Jos riskisi on suuri, voi arpajaispalloista jopa puolet tai enemmänkin olla ”sairauspalloja”. Osallistumme tietysti mieluummin sellaisiin arpajaisiin, jossa on pienempi todennäköisyys valita sairauspallo eli sairastumisen riski on pienempi. Se ei kuitenkaan takaa automaattisesti sitä, että sairauspallo jää nostamatta. Jos meillä on huono tuuri (sattuma/kohtalo), nostamme sadan pallon joukosta juuri sen toisen kahdesta sairauspallosta.

Onko sitten kaikenlainen ravitsemukseen vaikuttava terveydenedistämistyö turhaa, jos kerran sattumalla on aina mahdollisuus laittaa sormensa peliin? Kansanterveyden näkökulmasta ei ole. Esimerkiksi: jos me suomalaiset lisäisimme selvästi kasvisten käyttöä, sillä olisi väestötasolla mitä todennäköisemmin terveydentilassamme näkyviä vaikutuksia. Yksilötasolla kasvisten lisääminen ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä, että henkilön verisuonet toimivat elastisemmin tai että hän ei sairastu syöpään, vaikka ravitsemustutkimusten perusteella kasvisten käytön lisäämisellä on tällaisia terveysvaikutuksia. Tämä on terveyden edistämisen paradoksi, joka meidän vain on hyväksyttävä. Ravitsemustottumusten kohdalla ei kannata ajatella pelkästään tulevaisuuden sairausriskejä, vaan myös tämän hetken hyvinvointia. Ja mitä enemmän mittarissamme on saavutettuja elinvuosia, sitä enemmän vaakakupissa painaa juuri tuo nykyhetken ja lähitulevaisuuden hyvinvointi.

Hämmentää

2011-01-04T11:19:00.000+02:00

Nyt alkaa olla kaikki joulusuklaat jo syöty, joten piti lähteä hakemaan euforiakokemuksia jostain muualta. Päädyin kirjoittamaan blogia :-). Jos jonkun uudenvuoden lupauksen teen, niin olkoon se seuraava: yritän blogata säännöllisemmin ja tiheämmin. Lupaukset on tehty kuulemma rikottaviksi, mutta jospa tämän saisi pidettyä. Ainakin se on hyvä tavoite. Ajatuksia kyllä pyörii päässä, mutta niitä ei ennätä aina kirjaamaan muistiin. Piti nytkin kirjoitella tänne jo ennen joulua, mutta eipä sitä sitten ennättänytkään. Vai oliko ehkä pääni liian pyörällä erilaisista epämääräisistä ajatuksista? Sekin on mahdollista. Aloittelen tätä uutta blogivuotta nimittäin vähän hämmentyneissä tunnelmissa.

Mikä oikein hämmentää? Kuvaavaa on varmaan se, että en oikein edes osaa ilmaista että mikä nyt sitten hämmentää. Jotenkin tilani liittyy tähän netin pullistelevaan ravitsemus- ja ruokavirtaan. Mitä näistä kaikista keskusteluista oikein pitäisi ajatella? En yhtään ihmettele sitä, että monella on pää pyörällä ravitsemuskysymyksissä. Tietoa, tarinaa, mielipidettä, ohjetta ja neuvoa on ihan joka lähtöön. Täysin ristiriitaisiltakin tuntuvat ohjeet vaikuttavat hyvin perustelluilta ja kannatettavilta. On tässä omakin pää pyörällä, vaikka pitäisi olla ihan alalle koulutettu yksilö kyseessä.

Niin mielenkiintoista kuin (ravitsemus)tieteellinen tutkimus onkaan, se ei voi(ne) koskaan tuottaa meille lopullista tietoa siitä millainen ruoka on meille ehdottoman parasta. Tieteen luonteeseen kuuluu olla itseään korjaavaa, se yrittää viedä meitä koko ajan lähemmän ilmiöiden ydintä koskaan kuitenkaan sinne pääsemättä. Tietämys ihmisen ravitsemuksesta tarkentuu, joskus jopa muuttuu kokonaan. Lisäksi tiedettä luovat ja tulkitsevat inhimilliset ihmiset, se tuo mukaan kuvaan oman rosoisuutensa.

Onko myös niin, että ruoasta on yksinkertaisesti mahdotonta puhua jotenkin neutraalisti ja vailla tunnekuohuja? Sekoittuuko netin faktakeskusteluihin aina niin paljon tunnemuistoja, adrenaliinia ja arvolatauksia, että usein päädytään vänkäämään ehdottomiin eipäs-juupas asetelmiin ja syyttämään vääräuskoisia vähintään kansanmurhaajiksi. Ovatko netin ravitsemuskeskustelut ehkä uuden vuosituhannen ristiretkiä, jossa tarkoituksena on puolipakolla tai ihan väkisin runnoa läpi oma käsitys oikeasta ja hyvästä elämästä?

Väittelyiden kestoaiheena tuntuu olevan hiilihydraatit ja rasvat, siinä samalla vähän kai proteiinitkin. Itse olen alkanut ajatella (uusimpien energiaravintoaineita koskevien tutkimustulostenkin) siivittämänä, että ehkä keskittyminen energiaravintoaineiden suhteiden pähkäilyyn onkin ohjannut meitä ihan sivupoluille. Pitäisikö unohtaa kokonaan proteiini-rasva-hiilariprosentit ja tarkastella ruokavaliota ihan muusta näkökulmasta? Tosisasiahan on, että energiaravintoaineiden osuuksiltaan suhteellisen samantyyppisiä ruokavaliota voidaan koostaa syömällä hyvin erilaisia ruokia. Ja vaikka kahdessa ruoka-aineessa olisi sama määrä tyydyttynyttä rasvaa tai hiilihydraatteja, niiden kokonaisravintoaineprofiili voi olla hyvin erilainen. Käymistilassa hiilari-rasvarintamalla on ilmeisesti myös muita ravitsemuksen parissa työtään tekeviä.

Itseäni on alkanut häiritä entistä enemmän se, että ihmiset kokevat syömisensä suhteen tarpeettoman paljon syyllisyyttä. Krooninen syömissyyllisyys heikentää hyvinvointia taatusti enemmän kuin makkaraperunoiden ostaminen grillillä tai suklaalevyllä herkuttelu työviikon päätteeksi. Uhkaako syömissyyllisyydestä tulla uusi kansantautimme?

Ps. Olemme nyt testailleet perheeni kanssa sitä ennen joulua ostamaani voipaketin sisältöä. Ehkä on niin, että olen kyllästänyt itseäni niin monta vuotta margariinilla, että en enää kykene erottamaan voin kaikkia makuvivahteita. Eniten voi erosi mielestäni käyttämästämme margariinista suolaisuutensa vuoksi, muita dramaattisia makueroja oli vaikea tunnistaa. Mutta tämä oli nyt ihan sitä makuasiaosastoa :-).

Voihan voi

2010-12-14T10:15:00.000+02:00

Kovasti on uutisoitu viime aikoina, että ruokakauppakansa on jälleen löytänyt voihyllyt ja kevyttuotteiden kauppa käy huonosti. Ilmiö ei selittyne ainoastaan voin hinnan laskulla vaan myös syksyn rasvakeskustelu kantanee nyt hedelmää.

Kevyttuoteilmiö on minusta mennytkin yli äyräidensä, ihan hyvä että otetaan siinä mielessä vähän takapakkia. Edelleen ostan kaupasta kyllä rasvatonta maitoa, minusta se maistuukin paremmalta, mutta olen kyllä ihmetellyt sitä kuinka laput silmillä on vain juostu tuon elintarvikkeiden ”keveyden” perässä. Ei rasvaa tarvitse saada pois kaikesta hinnalla millä hyvänsä. Nämä mieltymysasiat onvat pitkälti myös henkilökohtaisia makuasioita, mutta ainakaan itseäni ei ole makuelämyksenä puhutellut esimerkiksi rasvaton raejuusto. Ja miksi raejuusto edes pitäisi saada täysin rasvattomaksi, kun ”tavallisessakin” raejuustossa rasvaa on vain kaksi prosenttia ja käyttömäärät ovat yleensä ihan kohtuullisia? Kevytmargariinien voittokulkua on seurannut surullisena jo vuosia. Nykyään kuluttajan saatavilla ei ole enää lainkaan niitä 80% rasvaa sisältäviä margariineja, joita vielä 1990-luvulla oli margariineista enemmistö. Ei ole mitään järkeä vähentää kasvimargariineista rasvaa, niiden hyvän rasvahappokoostumuksenhan ansiosta niitä juuri käytetään! Enkä millään jaksa uskoa että Suomen lihavuusongelman syy piilisi runsaassa kasvimargariinien käytössä. (Lihavuuden takana piilevien ruokavaliotekijöiden selvittäminen on muuten todettu yllättävän hankalaksi: tutkimuksessa ei ole oikein päästy löytämään niitä ruokatason tekijöitä, jotka lihavuuden ovat synnyttäneet. Syitä tähän on monia.)

Innostusta voin käytän lisäämiseen en henkilökohtaisesti oikein ymmärrä. Syy voi olla siinä, että en ole oikein koskaan ymmärtänyt, että miksi voin sanotaan maistuvan niin paljon paremmalta kuin mikään muu rasva. Voi toki olla, että tiedollinen ennakkoasenteeni on ollut niin vahva, että sen takia en ole pystynyt löytämään voin tarjoamia korvaamattomia makuelämyksiä. Luulen kuitenkin, että voin syvin olemus ja hyvyys kätkeytyy jonnekin syvälle Suomalaisen agraariyhteiskunnan historialliseen havinaan. Voin luokittelemista luonnolliseksi rasvaksi en ymmärrä ollenkaan. Miksi voi on luonnollisempaa ja alkuperäisempää kuin margariini? Miksi vasikan ravinnoksi tarkoitetusta maidosta mekaanisesti erotettu rasva on ihmisravintona lähempänä ”luonnollisempaa” kuin esimerkiksi rypsikasvista erotettu rasva? Vai menevätkö juuret tässä alkuperäiskeskustelussa ”sylttytehtaalle” eli tässä tapauksessa margariinitehtaaseen? Mutta tätäkään perustelua en oikein ymmärrä, valmistetaanhan suuri osa kuluttamastamme voistakin tehtaissa suurina erinä. Ehkä joku teistä voisi auttaa minua tässä luonnollisuuden ymmärtämisessä ja kertoa mihin se perustuu. Myönnän rehellisesti tietämättömyyteni.

Ravitsemuksen näkökulmasta en näe suurena ongelmana sitä, että myös voita käyttää silloin tällöin. Itsellä on kuitenkin päivittäisessä käytössä runsasrasvainen rypsiöljypohjainen margariini, koska haluan tarjota keholleni sen sisältävät hyvät tyydyttymättömät rasvahapot. Margariinia tarjoan myös lapsilleni. Niin en tekisi, jos arvioisin margariinista aiheutuvan heille suurta terveydellistä haittaa Sen lisäksi käytämme myös rypsi- ja oliiviöljyä. Öljyjen käyttöä ei varmasti kannata unohtaa niidenkään, jotka ovat valinneet leipänsä päälle voin. Seuraan toki rasvatutkimusta ammattini puolesta säännöllisesti. Jos alkaa näyttää siltä, että margariineista on ihmiselle selvää haittaa, pitää toki muuttaa kurssia. Vielä en ole nähnyt sellaiselle mitään tarvetta.

Löytäkäämme sisäinen ruffemme!

2010-12-02T09:14:00.000+02:00

Anja Nystén on kehitellyt ajatuksen Ruffeista (katso edellinen blogikirjoitus). Ruffe on Anjan mukaan nettikirjoittaja; joka:
analysoi monipuolisesti ajan ilmiöitä unohtamatta lähdekritiikkiä ei kumarra ketään kyseenalaistaa kaiken - myös omat kirjoituksensa Ja Anja jatkaa: "Jos ruffen pitää kritisoida, hän kritisoi ihmisten tekemisiä ei ihmisiä itsessään. Ruffe ei mene koskaan asiattomuuksiin. Ruffe arvostaa faktaa, mutta kavahtaa tiukkapipoisuutta ja vastustaa fanaattisesti fanatismia. Ulkoisena tunnusmerkkinä ovat naurunrypyt."

Ravitsemuskeskustelut todella kaipaavat lisää näitä ruffeja! AIhepiirille on tyypillistä se, että ollaan juuri fanaattisesti ja järkähtämättömästi jotain mieltä ja omaa näkemystä ei haluta missään tapauksessa lähteä kyseenalaistamaan. Muita kritisoidaan, mutta ei koskaan itseä. Tällainen asenne herättää myös muissa halua kaivautua poteroihin. Seurauksena on se, että ei tahdota päästä koskaan keskustelemaan analyyttisesti itse asiasta, viemään käsitystämme ravitsemuksen ilmiöistä hieman lähemmäs sitä kuuluisaa "totuutta".

Itse haluaisin sanoa kaikin puolin irti fanatismista (jopa fanaattisesta fanatismin vastustamisesta ;-)), se kun tahtoopi padota asioiden kehittelyn eteenpäin ja samalla uusien oivallusten tekemisen. Ruffeuden syvimpään olemukseen kuuluu myös kyky myöntää erehtyneensä ja löytää ajatuksilleen uusi suunta. Tämähän on myös (ravitsemus)tieteellisen ajattelun ytimessä: tietomme ilmiöistä ei tule koskaan valmiiksi ja joskus seikaillaan tovi ihan metsässä.

Brändityöryhmän tulos - Ruffe

2010-12-02T08:56:00.000+02:00

Brändityöryhmän tulos - Ruffe

Valmisruokaa mulle tuokaa

2010-11-12T09:50:00.001+02:00

Onko kaikki einesruoka moskaa? Pitäisikö minun välttää kaikkia lisäaineita? Miksi hernekeitto on terveellisempää silloin jos haudutan sen omalla liedelläni itse viljelemistäni herneistä ja naapurin teurastamasta possusta? Pitäisikö ostaa oma lehmä ja alkaa juomaan sen maitoa ”raakana”, siis itse lypsettynä ja täysin käsittelemättömänä?

Ja lisää kysymyksiä: Mitä oikein on luonnollinen ruoka? Onko sen vastakohta luonnoton ruoka vai pelkästään teollinen ruoka? Miksi teollinen ruoka on niin huonoa?

Ajan hermolla tuntuu olevan kaipuu takaisin johonkin sellaiseen, jonka olemme yhteiskunnan teollistumisen myötä menettäneet. Luontoon ja alkuperäiseen. Kaivataan luonnollista ja aitoa ruokaa. Mutta mitä edellä mainitut sitten käytännössä ovat? Luonnollinen, aito ja alkuperäinen ruoka ovat mielestäni käsitteitä, joita käytetään välillä niin löysästi, että ainakin minä jään miettimään mitä niillä loppujen lopuksi tarkoitetaan. Useimmiten luonnolliseen ja aitoon liitetään ruoan valmistaminen kotikeittiössä ja mieluiten itse tai ainakin lähellä tuotetuista raaka-aineista. Mutta kuinka pitkälle historiaa taaksepäin on mentävä, että löytyy se riittävän alkuperäinen ja aito? Riittääkö 1900-alkupuolen agraariyhteiskunnan omavaraistalous? Vai pitääkö mennä aina luolamiesaikaan asti, kuten ns. kivikautisen ruokavalion terveellisyydestä vakuuttuneet esittävät?

Ruoan parissa pitkään työskennellyt sosiologi Johanna Mäkelä on kirjoittanut paljon ruoan ja ruoanvalinnan kulttuurisuudesta. Hän on todennut, että ruoan valinta on prosessi, jossa luonnon tarjoama ravinto muuttuu ruoaksi, kulttuurin tuotteeksi. Väitöskirjassaan Syömisen rakenne ja kulttuurinen vaihtelu Mäkelä nostaa esiin mielenkiintoisen näkökulman (s. 36): ”Monet kaipaavat luonnollista ja alkuperäistä ruokaa. Eräässä mielessä voisi ajatella, että [ajassamme yleistynyt] laiduntava syömistyyli olisi paluuta luontoon – syödään silloin kun on nälkä ja ravintoa tarjolla. Silti ”luonnollisuus” on yhtä kulttuuristunutta kuin syötäväksi hyväksytty ja valittu ruoka, sillä valintojemme ympyrä ei sulkeudu luontoon vaan kulttuuriin.” Ruoan valinnassa, myös luonnollisen ruoan määrittelyssä on aina kyse ihmisen toiminnasta, kulttuurista. Luonnollista ruokaa ei määrittelekään luonto vaan me ihmiset.

Nopeasti ajateltuna on kyllä helppo yhtyä ajatukseen itse tuotetun ja valmistetun tai läheltä hankitun ruoan laadukkuudesta. Ja tällä en tarkoita vain ravintosisältöä koskevaa laatua vaan myös ruoan kulinaristisia ominaisuuksia tai ekologisuutta. Pitäisikö minun sitten tuntea huonoa omaa tuntoa siitä, että kolmilapsisessa, kiivasta pikkulapsiperhevaihetta elävässä perheessäni syömme silloin tällöin myös valmisruokaa ja puolivalmisteita? Lisäksi lähes kaikki perheemme jäsenistä syövät arkena yhden laitoskeittiössä valmistetun aterian kodin ulkopuolella.

Vaikka näen kotona alusta asti valmistetun ruoan edut, en näkisi teollistakaan ruokaa niin vaaralliseksi kun nykyään usein esitetään. Ensiksi on korjattava se seikka, että ns. teollinen ruoka olisi aina järkyttävä lisäainepommin. Näin ei suinkaan ole. Myös ravintosisällön näkökulmasta on valittavana ihan mukiinmeneviä teollisia vaihtoehtoja. Tässä ratkaisevassa roolissa on se, että jaksamme nähdä hieman vaivaa, perehtyä pakkausmerkintöihin ja valita ne hieman paremmat tuotteet sieltä hyllystä. Itse en osaa pelätä lisäaineitakaan hysteerisesti. Onhan siellä paljon ihan luonnollisia yhdisteitä kuten C-vitamiini, sitruunahappo tai ruokasooda joita tulee syödyksi muutenkin. Selvästi turhiakin lisäaineita on, kuten vaikka karkkien väriaineet ja natriumglutamaatti jokaiseen ruokaa lisättynä. Lisäaineiden turhan käytön vähentäminen on toki perusteltua. Nähdäkseni elintarviketeollisuus on jo ottanut tämän kuluttajien heittämän haasteen vastaan ja alkanut vähentää tuotteissaan erilaisten lisäaineiden käyttöä.

Omassa perheessäni teollisten valmisruokien käytöllä on myös selkeä ruoka- ja jopa perherauhan ylläpitoon liittyvä rooli. Esimerkki tavallisesta arki-ilasta: Tulen lasten kanssa kotiin puoli viiden – viiden maissa. Mies tulee töistä vasta puoli tuntia myöhemmin. Kaikille alkaa olla nälkä ja päivän touhujen väsymys painaa jo. Kaupassa ei ole ehditty käymään. Kuinka ihanaa onkaan silloin avata se teollisen ruoantuottajan hernekeittopurkki tai kinkkukiusauslaatikko ja lämmittää nopeasti ja tehokkaasti annokset kaikkien eteen. No kyllä kyllä, saisihan sitä kotiruokaa myös melko nopeasti valmistettua itsekin, mutta kun samaan aikaan ruokaa valmistaessaan selvittelee kahden vanhimman lapsen taistelukohtausta, konttaa lattialla pienimmän perässä ettei hän tukehdu löytämiinsä pikkulegoihin ja siivoaa lattialta sinne kaatunutta maitolitraa, niin siinä alkaa olla ruoanvalmistuksen riemu ja ilo vähän hukassa. Tällaisissa tilanteissa olen todella kiitollinen suomalaisesta tasokkaasta elintarviketeollisuudesta.

Uudet epäviralliset ravitsemussuositukset

2010-10-10T12:42:00.000+03:00

Paljon tuntuvat saavan viralliset ravitsemussuositukset kritiikkiä sekä meillä että muualla. Suositustyöryhmien jäsenet pitäisi vaihtaa, työtapoja uudistaa, sisältöjä täysin muuttaa. Tästä innostuneena lähdin kehittelemään itsekin tässä uusia ravitsemussuosituksia. Mitä voitaisiin suositella niin että mahdollisimman moni taho voisi myös yhtyä ajatukseen?

Tässä raakaversioni ”uusista” suosituksista. Näitä ei sitten ole tarkoitettu luettavasti pipo liian tiukalla ;-):

1) Pidä itsesi fyysisesti aktiivisena. Tästä kaikki lähtee. Tapoja ja tyylejä on monia, mutta aktiivisuudella on moninaisia yhteyksiä ravitsemukseen.

2) Lisää, lisää, lisää ja vielä lisää kasviksia! Tästä suosituksesta tuskin mikään taho on eri mieltä. Jonkin verran ajatukset voivat sitten eriytyä siinä kohtaa, että pitääkö sittenkään ihan kaikkien kasvisten käyttöä lisätä, vai suunnata lisäämistä vain joihinkin kasvisryhmiin. Suomessa luultavasti luonnonmarjojen käytön lisääminen saisi laajan tuen.

3) Käytä kasviöljyjä ruoan joukossa, laitossa tai sellaisenaan. Kasviöljyryhmän sisäinen paremmuusjärjestys saattaisi herättää keskustelua, mutta eiköhän Suomessa rasvahappokoostumukseltaan kohtuullisen monipuolinen, edullinen ja lähellä tuotettu rypsiöljy olisi yksi suositelluista, samoin varmasti meillä pohjolassa itsensä läpi lyönyt oliiviöljy. Pellavasiemenöljy ja camelinaöljy mainittaisiin myös, onhan niillä verraton rasvahappokoostumus, toki myös edellisiä kalliimpi hinta.

4) Lisää hieman kalan käyttöä pariin kolmeen kertaan viikossa. Vai nousiko tässä kohtaa vastarintaa tahoilta, jotka painottavat nykymuotoisen maailmanlaajuisen kalantuotannon epäekologisuutta ja eettisyyttä? Ehkä lisäys kalalajeja vaihdellen muuttaisi tilannetta? Niin, sitten pitää tietysti vielä huomioida eri kalalajien mahdolliset vierasaineet, esimerkiksi dioksiinit ja elohopea ja erityisryhmät esimerkiksi hedelmällisessä iässä olevat naiset.

5) Erilaiset pähkinät ovat kohtuullisesti käytettynä hyvä rasva- ja proteiinilisä ruokavalioon.

6) Proteiinin saantia voi edelleen täydentää käyttämällä erilaista lihaa, kananmunia, soijaa, muita palkokasveja ja maitovalmisteita omien mieltymysten mukaan. Tässä kohtaa heräisi kova keskustelu määristä ja laadusta. Osa ei rajoittaisi mitenkään, osa pitäisi määrää kohtuudessa, osa haluaisi suosia vain kasviperäistä proteiinia.

7) Täysjyväviljatuotteet. Tämä on paha kohta, josta ei varmasti päästäisi kaikkia tyydyttävään lopputulokseen. Pitäisikö jättää kohta kokonaan jokaisen oman arvion varaan? Arvioisin kuitenkin, että runsaskuituisen ruisleivän, puuron ja pastan kohtuukäyttö (jää vielä määriteltäväksi) saisi varmasti melko laajaa kannatusta eri tahoilta.

8) Runsassokeriset ruoat kuten pullat, kakut, viinerit, jäätelöt, maustetut jogurtit, makeiset, suklaa jne. Käytä muun ruokavalion ja fyysisen aktiivisuuden raamittamissa puitteissa. Jos ruokavalio on muilta osin koottu monipuolisesti (katso kohdat edellä) ja energiasisällöltään sopivasti ei tämän ryhmän kohtuullisella (niin, tämäkin pitäisi tietysti sitten jotenkin määritellä!) käytöllä liene merkittäviä haittavaikutuksia. Osa ihmisistä kokee tämän elintarvikeryhmän kohtuullisen käytön lisäävän elämänlaatua ja kohottavan mielenterveyttä. Välttämätön tämä ryhmä ei toki ole mutta sen kieltäminen täysin kaikilta ei myöskään ole perusteltua. Täyskiellolla voi joillekin olla selvästi haitallisia vaikutuksia.

Kuten voi yllä havaita, laajaa yksimielisyyttä herättävien suositusten laatiminen hankaloituu selvästi viimeistään kohdasta 6 alkaen. Ei tämä helppoa ole. Mutta tässä tällainen lähtökohta. Nyt saapi keskustella :-)!

Ravitsemusasiantuntijuudesta

2010-09-26T22:55:00.000+03:00

Ovatko ravitsemustieteilijät ja –terapeutit kapeakatseisia teoreetikkoja, jotka jättävät tarkoituksellisesti tosiseikkoja huomiotta? Suhtaudummeko rasvoihin eräänlaisena muuttumattomana oppirakennelmana? Eikö meitä kiinnosta oma tieteenalamme? Olemmeko putkikoulutuksen tuotteita, jotka eivät ole koskaan ponnistelleet kritisoidakseen saamaansa oppia tai aktiivisesti etsineet vaihtoehtoisia totuuksia?

Tässäpä muutama kiperä haaste meille ravitsemustieteeseen koulutetuille asiantuntijoille! Yllä olevat heitot on poimittu netin ravitsemusaiheita käsittelevistä keskusteluista, joissa on viime päivinä pohdittu vilkkaasti paitsi varsinaisia ravitsemuskysymyksiä myös sitä, minkälaisia ravitsemusasiantuntijoita maassamme toimii.

Minusta tuntuu siltä että aluksi muutama koulutuksellinen termitäsmennys on paikallaan, ravitsemusasiantuntijuuden kenttä kun on aika kirjava ja väärinymmärryksiä tulee aina välillä esille. Ravitsemustiedettä voi pääaineenaan opiskella Suomessa kahdessa yliopistossa, Helsingissä ja Kuopiossa. Näistä jälkimmäinen on erikoistunut laillistettujen ravitsemusterapeuttien koulutukseen. Kaikki ravitsemustieteilijät eivät siis ole ravitsemusterapeutteja. Ravitsemusasiantuntija-nimikettä saa sinänsä käyttää kuka hyvänsä, oli sitten takana (mitä tahansa) alan opintoja tai ei. Itse käytän virallisemmissa yhteyksissä yleensä yhdistelmää ravitsemusasiantuntija (ETM) täsmentääkseni taustakoulutuksekseni elintarviketieteiden maisterin tutkinnon. Vuosien varrella tutkintonimikkeet ovat hiukan vaihdelleet ja maisteriravitsemustieteilijän (=ravitsemustiedettä pääaineenaan opiskelleen) koulutus voi ETM:n lisäksi olla ainakin TtM, THM tai MMM.

Sitten varsinaiseen asiaan: Mitä virkaa tällaisella maisteritutkinnolla sitten on näissä ravitsemusasioissa? Nettikritiikin pohjalta voisi päätellä että ei mitään tai että yliopistokoulutuksesta voisi olla jopa haittaa, yliopistoissa kun koulutetaan omat aivot narikkaan laittavia putkiaivoja, jotka pahimmassa tapauksessa vielä toimivat lääke- ja elintarviketeollisuuden kätyreinä. Olen itse opiskellut ravitsemustiedettä Helsingin yliopistossa ja rehellisesti on kyllä sanottava, että aika vaikea minun on tunnistaa saamastani koulutuksesta tuollaisia piirteitä. Pidän itseäni kriittisyyteen kykenevänä henkilönä, eikä ravitsemustieteen koulutus tuota kriittisyyttä vähentänyt, päinvastoin! Koulutuksen aikana meille painotettiin sitä, että emme itse asiassa valmistu minkään tiettyyn ammattiin vaan saamme monipuoliset valmiudet tieteellisen tiedon hyödyntämisessä ja tuottamisessa. Ja kriittisyyshän on nimenomaan olennainen osa tiedettä. On toki myönnettävä, että ihmisethän tiedettä tekevät ja siten myös tieteen tekemisessä on havaittavissa inhimillinen kädenjälki. Jonkinlaiseen täydellisen objektiivisuuden harhaan ei kai kukaan itseään kunnioittava tieteentekijä usko? Olennaista on se, että mahdollisimman rehellisesti pyrkisi itse tieteentekijänä tai sitä työssään hyödyntävänä tulemaan tietoiseksi omista ennakko-oletuksistaan ja asenteistaan. Niitä meillä lienee kaikilla.

Käytännön ravitsemuskysymysten ratkaisemisessa ei kuitenkaan pelkkä tieteellinen tieto ja sen hyödyntäminen riitä. Tiede tarjoaa todellisuuteemme vain yhden, toki tärkeän näkökulman. Paljon painoarvoa tulisi olla myös käytännön kokemuksella: minkä on havaittu toimivan hyvin, minkä huonosti. Tieteen ja käytännön kokemuksen näkökulmat toimivat parhaimmillaan toisiaan täydentävinä.

Tässä pieni blogitekstin kokoinen raapaisu ravitsemusasiantuntijuudesta. Asiaa olisi tärkeä pohtia lisää ja erittäin mielläni lukisin myös teidän näkemyksiänne ja kokemuksianne aiheesta!

Rasvakeskustelun superviikko

2010-09-17T13:56:00.000+03:00

Onpas ollut rasvakeskusteluja seuraavalla melkoinen viikko! Ei ole ainakaan säpinää puuttunut. Maanantaina tuli YLE:n MOT-ohjelma, jossa esitettiin virallisten kasviöljyjen käyttöä painottavien ravitsemussuositusten olevan väärässä, pelkkä rasvainen kupla. Keskustelu jatkui torstai-iltana A-Talkissa, jossa paikalle kutsutut, ravitsemuskysymysten parissa eri tavoin ansioituneet Puska, Fogelholm, Salminen ja Somppi väittelivät kolmevarttisen siitä, minkälaista rasvaa nyt sitten kannattaisi syödä. Eikä ne ohjelmat vielä mitään, niistä seuranneet nettikeskustelut vasta ovatkin pitäneet hereillä. Kirjaimellisesti näin kävi minulle eilen illalla, kun aloin lueskella A-talkin keskustelun jälkeen A-tuubissa olevia kommentteja. Ja niitähän tuli koko ajan lisää, puolenyön paikkeilla sentään havahduin menemään nukkumaan.

Voin hyvin kuvitella, että nyt on monen keskustelua seuranneen pää aika pyörällä, niin se on ollut pyörällä minullakin välillä. Vauhti on ollut niin kova ja mielipiteet rajuja, että hitaampia heikottaa.

Mitä tästä kaikesta ”rasvakattilan kiehunnasta” sitten oikein pitäisi ajatella? Ensin tekisi mieli sanoa, että ihan lepo vaan. Ei tässä nyt mistään maailmanlopun kysymyksestä puhuta, vaikka välillä keskusteluista sellaisen kuvan saakin. On totta, että tietämyksemme energiaravintoaineiden (lähinnä rasva, hiilihydraatit ja proteiinit) merkityksestä terveydelle on viime vuosina laajentunut ja syventynyt. On saatu näyttöä siitä, että esimerkiksi sydänterveyden kannalta haitallista saattaakin olla runsas hiilihydraattien, erityisesi vähäkuituisen puhdistetun viljan ja sokerin käyttö, ei niinkään itsessään tyydyttyneen, usein eläinperäisen rasvan käyttö. Mitään selvää viitettä kasviperäisten rasvojen kuten rypsiöljyn tai kasvimargariinien käytön haitallisuudesta ei kuitenkaan ole tullut, päin vastoin. Näyttöä on saatu siitä, että kovan eläinperäisen rasvan korvaaminen kasviperäisellä rasvalla ja kalan rasvalla on sydänterveyden kannalta edullista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että voin asemasta kannattaa edelleen käyttää (runsasrasvaisia) kasvimargariineja. Syynä ei kuitenkaan ole niinkään voin haitallisuus vaan kasvirasvojen hyvät vaikutukset.

Ravitsemuskeskustelussa minua itseäni vaivaavat mustavalkoiset kärjistykset, joihin helposti päädytään. Ravitsemuksen yhteys terveyteemme on kuitenkin erittäin laaja ja monimutkainen kokonaisuus, jossa mutkia liikaa suoristamalla voidaan päätyä outoihin johtopäätöksiin. Toisaalta, jonkun verran tätä todellisuuden monimutkaisuutta on yksinkertaistettava, että ylipäänsä päädyttäisiin johonkin konkreettiseen ruokatason suositukseen tai muuhun vastaavaan. Ravitsemustutkimuksessa saadaan yleensä aiheesta kuin aiheesta kolmenlaisia tuloksia: asian puolesta, vastaan ja siltä väliltä. Tämän vuoksi on tärkeä tarkastella tutkimuskenttää laajasti ennen kuin mennään tekemään painavia johtopäätöksiä.

En muuten usko, että ravitsemuskeskustelijoiden todelliset mielipiteet ovat lopulta niin kaukana toisistaan kuin miltä päällisin puolin näyttää. Välillä tunnutaan puhuvan eri asiasta vaikka käytetään samaa termiä tai sitten puhutaan samasta asiasta käyttämällä eri termejä. Yhtä kaikki, perimmäinen ajatus kummallakin keskustelijalla voi olla hyvin samankaltainen. Oman innostuksen, jopa paatoksen vallassa väitetään toisella tavalla ajattelevien edustavan asioita, joita nämä eivät tosiasiassa kannata. Usein esimerkiksi esitetään, että suomalaisten vähäkuituisen viljan ja sokerin runsaahko käyttö ja sen seurauksena lisääntynyt lihavuus ja diabetes johtuisivat virallisista ravitsemussuosituksista. Mutta eihän virallisissa suosituksissa ole koskaan kannustettu syömään paljon vehnäleipää ja sokeria! Viralliset ravitsemussuositukset eivät myöskään ole niin kapeakatseisia kuin mitä välillä väitettään. Niissä ei suositella kaikille täsmälleen samanlaista ruokavaliota, vaan annetaan suuntaviivoja, joiden avulla jokainen voi tehdä valintoja omien mieltymystensä mukaan. Minulla on sellainen aavistus, että tulevissa uusissa ravitsemussuosituksissa tämä väljyys saattaa vielä entisestään lisääntyä. Siihen suuntaan ainakin uusin tutkimustieto on meitä ohjaamassa. Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapa syödä hyvin!

Uskon itse keskustelun, kritiikin ja siihen vastaamisen tärkeyteen. On hyvä nostaa tarvittaessa myös eriäviä mielipiteitä esiin. Niistä tulisi kuitenkin pystyä puhumaan rakentavassa hengessä. Nyt tulee sellainen vaikutelma, että ollaan henkeen ja vereen puolustamassa sitä omaa ja oikeaa mielipidettä, seurauksista viis. Niin ei kai toimi rakentava aikuisten välinen asiakeskustelu? Jo eräässä yläkoulun seiskaluokkalaisille suunnatussa terveystiedon kirjassa opastetaan aktiiviseen keskusteluun seuraavasti: ”Hyökkäys ei ole paras puolustus. Älä loukkaa ketään sanoillasi ja teoillasi tarkoituksenmukaisesti.” Kun ravitsemuskeskusteluja seuraa netissä, saa kyllä lukea ihan uskomattomia solvauksia ja henkilökohtaisuuksiin meneviä kannanottoja. Ne eivät edistä asiakeskustelua.

Ruoka ja ravitsemus ovat meille kaikille tärkeitä asioita, pitäähän meidän kaikkien syödä hengissä pysyäksemme. Ei nämä yksittäiset ravitsemuskysymykset kuitenkaan niin tärkeitä asioita ole, että niillä kaiken maailman terveys- ja muut ongelmat saataisiin ratkaistua. Onhan elämässä paljon muutakin tärkeää. Niin että ruokarauhaa vaan teille kaikille :-)!

Kunto testissä

2010-09-10T22:22:00.001+03:00

Tämän blogin keskipisteessä ovat ravitsemuksen ilmiöt, mutta tänään ajattelin jakaa kanssanne hieman kokemuksiani toisesta hyvinvointiimme vahvasti vaikuttavasta asiasta, kuntoilusta. Ja onhan se toki niin, että näitä kahta asiaa on vaikea täysin erottaa toisistaan, vaikuttaahan aktiivisuus osaltaan siihen millaiseksi energian ja muidenkin ravintoaineiden tarve muodostuu. Kuriositeettina mainittakoon, että tällä hetkellä voimassa olevat Ravitsemusneuvottelukunnan ravitsemussuosituksetkin on otsikoitu ”Ravinto ja liikunta tasapainoon”.

Itselleni liikkuminen on aina ollut tärkeä henkireikä ja rentoutumisen keino, mutta viime vuosina en ole pienten lasten äitinä päässyt oikein panostaan liikkumisen laatuun. Liikkumisen muodon ja siihen käytetyn ajan on määrittänyt ennemminkin muu arki ja aikataulut. Olen ollut erittäin ahkera TV2:n kotijumppien kuluttaja, ihan hevijuuseri. Alunperin VHS-nauhoille, nykyisin digiboksiin ja DVD-levyille tallennettuja puolen tunnin jumppia on voinut tehdä juuri silloin itselle sopii, vaikka päikkäriaikaan tai lasten mentyä nukkumaan. Lisäksi olen kävellyt, talvella vähän hiihtänyt ja kesällä pyöräillyt, käynyt vesijumpassakin, mutta edellisiäkin olen tehnyt ihan ehtimisen mukaan. Jos on ollut jossakin välissä puoli tuntia aikaa, olen saattanut hypätä pyörän selkään ja pyöräillä vartin yhteen suuntaan ja vartin takaisin. Ei siis mitään syketietoista treeniohjelman noudattamista.

Viime jouluna saimme ystäväni kanssa yllättävän lahjan pukin kontista: siippamme olivat hankkineet meille molemmille lahjakortit kuntotestiin! Puolisen vuotta meidän piti ensin kerätä rohkeutta osallistuaksemme kyseiseen tapahtumaan, mutta muutama viikko sitten viimein koitti tuo tärkeä päivä ja köröttelimme yhdessä bussilla Tampereelle Varalan urheiluopistoon testattavaksi. Toinen meistä oli viettänyt edellisenä iltana pikkulapsiperheen äidille harvinaisen ”tyttöjen illan”, jonka kunniaksi oli nautittu myös muutama lasillinen punaviiniä. Yhdessä bussissa pohdimme, että sabotoiko moinen nyt kokonaan testitulokset? Toinen taas tunnusti kärsivänsä orastavasta kurkkukivusta. Kannattaisikohan koko leikkiin nyt lähteäkään? Tulkitsen näin jälkikäteen, että ilmassa oli viime metrien jännitystä.

No, Varalaan lopulta saavuttiin ja molemmat rohkaistuivat kaikesta huolimatta pukemaan treeniasut ylleen. Testin aluksi pääsimme kehonkoostumusanalyysiin. Molempien kannalta erittäin iloinen uutinen oli se, että terveyden kannalta haitallisen viskeraalisen rasvan eli niin sanotun sisäelinrasva osuus oli normaaleissa lukemissa!

Mittauksen jälkeen lähdimme ulos varsinaiselle kuntotestipaikalle. Testin idea oli suhteellisen yksinkertainen. Kiersimme kilometrin mittaista testirataa kasvattaen jokaisella kierroksella menemisen intensiteettiä. Eli lähdimme liikkeelle kevyestä kävelystä, siirryimme siitä vähitellen kevyen hölkän kautta ripeämpään juoksuun ja viimeinen kierros piti sitten jo juosta ihan täysillä. Koko testin ajan meillä mitattiin sydämen sykettä ja jokaisen kierroksen jälkeen myös sormenpäänäytteestä elimistön maitohappopitoisuutta.

Viimeinen kilometrin kierros oli kieltämättä melko uuvuttava. Muutenkaan en ole itse viime vuosina juurikaan harrastanut juoksuliikuntaa, joten elimistö taisi hieman ihmetellä että mitä oikein ollaan tekemässä. Hyvä merkki oli se, että aika nopeasti me molemmat kuitenkin toivoimme rasituksesta.

Muutaman päivän kuluttua testistä lopulliset tulokset syke- ja maitohappografiikoineen sitten tipahtivat postilaatikosta. Olin etukäteen ajatellut, että tulos ei välttämättä olisi kovin mairitteleva, olihan kuntoiluni ollut viime vuosina varsin sekalaista ja repaleista. Testitulokset pääsivät kuitenkin kaikista etukäteisepäilyistäni huolimatta yllättämään iloisesti. Kuntoni todettiin olevan jossain keskinkertaisen ja hyvän rajoilla. Ei siis ihan kehno tulos! Ja kun ystäväni kanssa pohdimme jälkikäteen omia tuloksiamme, olennainen pointti oli mielestämme se, että olin päässyt tilanteeseen liikkumalla lähinnä fiiliksen, päivän säätilan (sateessa pyöräily ei ole hauskaa) ja perheen muiden menojen ja rytmien mukaan. Näin sanoessani en halua ollenkaan vähätellä treeniohjelmaorientoituneen kuntoilun tehoa ja sen avulla saatavia tuloksia, päinvastoin. Jos itsekin treenaisin tavoitteellisemmin ja laadukkaammin olisivat kuntotestitulokset varmasti parempia. Mutta: mielestäni on silti erittäin tärkeää havaita, että pienilläkin valinnoilla voi saada aikaan itselleen kohtuullisen kuntotason ja myös kokonaisvaltaisesti paremman olon. Myös kuntoilun suhteen meitä alati vaaniva ”Kaikki tai ei mitään” –ajattelu voi olla johtamassa meitä harhaan. Varsinkin sellaisissa elämäntilanteissa joissa on paljon muutakin touhua ja tekemistä ei kannata oikopäätä ajatella, ettei olisi aikaa riittävään liikkumiseen Pienikin aktiivisuus on merkityksellistä!

Sokeri - ravitsemuksen superpahis?

2010-08-31T14:16:00.000+03:00

Kun on seurannut enemmän tai vähemmän aktiivisesti erilaisia julkisia ravitsemuskeskusteluja vaikuttaa siltä, että sokeri on vienyt rasvoilta paikan epävirallisena ravitsemuksen ”superpahiksena”. Merkillepantavaa on sekin, että rasvakeskustelussa mielipiteitä on aina ollut moneen suuntaan, mutta keskustelu sokerista on ollut huomattavasti yksimielisempää. Eipä ole silmiini osunut missään dieettiä tai ruokavaliosuositusta, jossa kehotettaisiin erityisesti lisäämään sokerin saantia.

Minusta muuten tuntuu siltä, että rasva on kyllä aikoinaan joutunut tuohon superpahiksen roolin vähän vahingossa. Tarkoitan sitä, että eihän se rasva ole pelkästään paha ja vältettävä ravintoaine. Rasvasta saamme toki enemmän energiaa kuin hiilihydraateista ja proteiineista, mutta rasvan mukana tulee myös tärkeitä rasvaliukoisia vitamiineja ja elimistön hyvinvoinnin kannalta suotuisia, jopa välttämättömiä rasvahappoja. Ravitsemusasiantuntijoita tunnutaan syyttävän rasvakammoisiksi, mutta en sitä kyllä tunnista itsessäni tai yleisestikään ammattikunnassa. Rasvakeskustelussa minua on pitkään häirinnyt esimerkiksi termin ”vähärasvainen ruokavalio” –käyttö. Sehän voi tarkoittaa käytännössä ihan mitä tahansa! Erittäin vähärasvaisten ruokavalioiden noudattamista ei ole koskaan pidetty perusteltuina. Virallisissa ravitsemussuosituksissa korostetaan enemmänkin rasvan saannin kohtuullisuutta ja lisäksi erityisesti rasvan laadun merkitystä. Uusin tutkimusnäyttökin puhuu sen puolesta että terveyden kannalta on hyvä huolehtia pehmeän kasvirasvan riittävästä käytöstä. Surullisena olen seurannut, kuinka kauppojen hyllyiltä ovat vähitellen kadonneet kaikki erittäin runsasrasvaiset (80 % rasvaa sisältävät) kasvimargariinit. Itse en näe tarvetta ns. kevytrasvojen suosimiselle; margarinit ovat meille tärkeä tyydyttymättömän (= pehmeän) rasvan lähde ja jos käytämme kevytmargariineja, saamme paljon vähemmän noita tyydyttymättömiä rasvoja.

Rasvat ovat lähellä sydäntä, huomaan. Piti pohtia tuota sokeriasiaa, mutta lipsahdinkin taas rasvojen puolelle. Mutta siis takaisin sokeriin. Pienten lasten äitinä olen omassakin perheessä havainnut lasten mieltymyksen makeisiin ruokiin ja juomiin. Tosin tässä taipumuksessa näyttää olevan saman perheen sisälläkin merkittäviä eroja. Yksi lapsista juo erittäin mielellään mehuja ja limsojakin, mutta toinen ottaa pillimehun asemasta mieluummin maitoa. Ruottisen Soile (ja kumppanit) STRIP –tutkimusryhmästä julkaisivat taannoin mielenkiintoisen artikkelin 1-9-vuotiaiden STRIP-tutkimukseen osallistuneiden suomalaislasten sokerin saannista. Tutkimuksessa lapset jaettiin vähän, keskimäärin ja paljon sokeria käyttäviin lapsiin. Runsas sakkaroosin saanti ei ollut ainoa runsaasti sokeria syövien lasten ruokavalion heikkous: samat lapset saivat ruokavaliostaan myös vähemmän vitamiineja, kivennäisaineita, kuitua ja tyydyttymättömiä rasvahappoja kuin muut lapset. Runsas sokerin saanti oli siis yhteydessä muihin ravitsemuksellisesti heikompiin ruokavalintoihin. Tämä on mielenkiintoinen elintapatutkimuksen ilmiö: hyvien tai huonompien tottumusten on taipumus kasautua samoille henkilöille. Sokerin lähteinä runsaasti sokeria käyttävillä 9-vuotiailla lapsilla olivat erityisesti limsat ja karkit mutta myös sokeroidut maitovalmisteet, siis esimerkiksi ne tavalliset maustetut jogurtit, joissa on yllättävän paljon sokeria!

Jonkinlaiset makeiden ruokien ja juomien käyttöä säännöstelevät sopimukset ovat varmasti lapsiperheissä paikallaan. Esimerkiksi karkkipäiväkäytäntö toimii joissakin perheissä hyvin. Itse en ole suuri karkkipäiväaatteen kannattaja ainakaan siinä tapauksessa että karkkipäivä tarkoittaa täysin karkkipainotteista ruokavaliota kerran viikossa. Kantaani saattaa kyllä vaikuttaa sekin seikka että itse pidän makeasta ja nautin sitä mieluummin useammin kuin harvoin ;-). Hammasterveyden kannalta on varmasti viisasta yrittää keskittää karkkien ja muunkin makean syöminen ja juominen aterian yhteyteen tai muuten lyhyelle aikavälille. Ja janojuomien ehdoton kunkku on vesi! Se vie parhaiten janon ilman turhaa sokeria ja energiaa. Meillä kotona selvä kehittämisen kohde ovat nuo maustetut jogurtit. Maustamaton jogurtti marjoilla (ja tarvittaessa ripauksella sokeria) höystettynä on valmiiksi maustettuja sokeripommeja parempi valinta. Esteenä tällaisen valinnan tekemiselle eivät ainakaan ole lasten makutottumukset, todistetusti :-).

Tässä vielä Soile ja työryhmän artikkeliviite: Ruottinen S. ym. High sucrose intake is associated with poor quality of diet and growthbetween 13 months and 9 years of age: The Special Turku Coronary Risk Factor Intervention Project. Pediatrics 2008;121;1676-1685

Superruokaa

2010-08-27T18:16:00.001+03:00

Olin eilen puhumassa Turun kesäyliopiston infopäivässä aiheesta ”Hyvinvoivaksi superruualla?”Tässä hieman pohdintojani aiheesta.

Ruokavalion terästäminen superruualla on ollut esillä mediassa viime vuosina tiuhaan. Mitään virallista määritelmää superruoasta ei ole olemassa, mutta yleensä superruokina markkinoidaan sellaisia jalostamattomia ruoka-aineita, jotka sisältävät paljon vitamiineja, kivennäisaineista, fenolisia yhdisteitä tai muita elimistön toiminnalle ja hyvinvoinnille keskeisiä ravintotekijöitä. Superruoiksi on nostettu mm. suomalaiselle melko eksoottiset goji-marja tai raakakaakao tai meille tutummat mustikka ja tyrni. Superruokiin on liitetty myös muita, jo hieman vaikeammin perusteltavia ja todennettavia ominaisuuksia, kuten esimerkiksi se että superruokia on käytetty ihmisen ravintona jo vuosituhansien ajan tai että superruoat ovat ”puhdasta” ruokaa ilman tuoteselosteita. Ravitsemusasiantuntijan näkökulmasta vielä edellisiä vaikeammin perusteltavia määritteitä superruoalle ovat muun muassa väitteet siitä että superruokaa ei voi syödä liikaa, koska elimistö viestittää itse milloin se on saanut tarpeeksi superruuan sisältämiä ravintoaineita. En oikein tiedä millä tavoin sen sitten oikein elimistössään tuntee?

Ravitsemuksellisesti ajateltuna superruokien suosiminen voi toki olla hyvä juttu, esimerkiksi kotimaisten marjojen käytön lisäämisestä olisi varmasti hyötyä meille jokaiselle. Itse liputtaisin erityisesti kotimaisuuden puolesta. Mustikka siis päihittäköön gojimarjan ruokavalintoja tehtäessä. Aina ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan, vaan omasta maasta ja lähialueita löytyy paljon hyviä ruoka-aineita jotka eivät ehkä kuulosta raflaavilta mutta jotka ravintosisällöltään vastaavat eksoottisempia sukulaisiaan tai ovat jopa niitä parempia. Nykyäänhän emme ajattele ruokavalinnoissa vain omaa hyvinvointiamme vaan tiedostamme myös valintojemme seuraukset koko asuinpallomme hyvinvoinnin kannalta.

On hyvä myös huomioida se tosiasia, että mikään yksittäinen superruoka ei muuta kehnonlaista ruokavaliokokonaisuutta superhyväksi. Ravitsemustutkimuksen tärkeäksi kohteeksi ovat viime vuosina tulleet erilaiset ruokavaliokokonaisuudet. Terveyden kannalta olennaista ei olekaan se, mitä yksittäisiä ravintoaineita saamme tai ruoka-aineita käytämme, vaan minkälainen ruokavaliokokonaisuus ruokavalinnoistamme muodostuu. Jo useita vuosia on tutkittu Välimeren ruokavalioksi nimetyn ruokavaliokokonaisuuden vaikutuksia terveyteen. Viime vuosina on käynnistetty myös meitä lähempänä olevien ruokavalioiden, kuten Itämeren alueen tai Pohjoismaisen ruokavalion tutkimusta. Edellisiin liitetään vahvasti sellaisia ruoka-aineita kuin marjat, ruis, rypsiöljy ja kala, joilla yksinään on havaittu olevan terveydelle myönteisiä ominaisuuksia.

Niin, ehkä superruoan hehkuttaminen kuvastaa jossain määrin omaa aikaamme. Mikään tavismeininki ei enää riitä, aina pitää mennä ekstriimin puolelle. En kuitenkaan oikein vielä jaksa uskoa, että ravitsemusasioissa sillä päästään saavuttamaan mitään olennaisesti parempaa.

Miksi liha ei maistu?

2010-08-13T11:25:00.000+03:00

Eilen Ylen uutisissa kerrottiin nuorten olevan tällä hetkellä innokkaita syömään kasvisruokaa. Toimittaja oli käynyt haastattelemassa Sammon koulun oppilaita Tampereella, Heistä enemmän kuin yksi kymmenestä söi kasvisruokaa säännöllisesti ja osa ainakin välillä. Syyksi kasvissyönnin lisääntymiseen esitettiin nuorten huoli ruoan ekologisuudesta ja eettisyydestä.

Tein 1990-luvun loppupuolella oman ravitsemustieteen graduni kasvissyöntiteemasta. Haastattelin silloin lukioikäisiä tyttöjä, joista osa oli kasvissyöjiä ja osa ei. Kasvissyöjillä merkittävä syy ruokavaliovalintaan oli huoli eläinten hyvinvoinnista. Lisäksi kasvissyöntiä perusteltiin sen ekologisuudella. Nuoret eivät olleet ryhtyneet kasvisyöjiksi alun perin terveydellisistä syistä, mutta ruoan koettu terveellisyys tuki tehtyä päätöstä.

On ollut jännä seurata, miten suhtautuminen kasvissyönnin perusteluna käytettyyn ruoan ekologisuuteen ja eettisyyteen on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Graduni aikoihin vuosituhannen vaihteessa väitteitä kasvisruoan ekologisuudesta esittivät julkisuudessa useimmiten melko marginaalisiin ryhmiin kuuluvat tahot, kuten esimerkiksi vegaaniliitto. Toisin on tänä päivänä. Kasvissyönnistä ekologisena ja eettisenä valintana on tullut keskusteluissa yleisesti hyväksytty periaate. Tunnettu ravitsemusvaikuttaja, ravitsemustieteen dosentti Mikael Fogelholm totesi 1.5.2010 Helsingin Sanomien Vieraskynä-kirjoituksessaan, että vuonna 2012 julkaistavissa uusissa Pohjoismaisissa ravitsemussuosituksissa tullaan ensimmäistä kertaa ottamaan kantaa myös ruoan ympäristövaikutuksiin. Fogelholmin mukaan ruoan hiilijalanjäljen pienentämisessä ratkaisevaa on lihan, erityisesti naudanlihan kulutuksen vähentäminen. Lisäksi hän toteaa, että parhaiten ekologiset ja eettiset tavoitteet täyttänee luomutuotteisiin painottuva vegaaniruokavalio! Hän kuitenkin lisää, että koska vegaaniruokavalion toteuttaminen terveyden kannalta riittävän monipuolisesti ja haastavaa ja lisäksi kallista, vegaaniruokavalioon siirtymistä ei tulla kuitenkaan suosittelemaan koko väestöä koskevissa uusissa ravitsemussuosituksissa.

Ruoan terveellisyyttä on tutkittu melko pitkään ja tietomme ruoan terveysvaikutuksista on lisääntynyt huimasta viime vuosikymmeninä. Sen sijaan ruoan ilmasto- ja ympäristövaikutusten ja globaalisti eettisen ruokatuotannon selvittäminen on melko uusi ilmiö. (Korjatkaa jos olen tässä väärässä!)Itse olen tällä hetkellä sillä kannalla, että tarvitaan vielä lisää tutkimusta ja vertailuja ennen kuin voidaan perustellusti esittää kokonaiskuva asiasta ja antaa siitä suosituksia. Ruoan terveysvaikutukset eivät aina ole ihan ristiriidattomia ja itsestään selviä, mutta vielä enemmän ruoan ekologiset ja eettiset vaikutukset ovat sekava vyyhti toisaalta-toisaalta näkökulmia. Kasvihuoneviljely ei ole energiatehokasta mutta aiheuttaa peltoviljelyä vähemmän ravinnekuormaa. Kasvihuoneviljelyynkin voidaan pyrkiä vaikuttamaan nostamalla sen energiatehokkuutta. (Tässä työsarkaa maamme insinööreille!) Erityisen hankalaksi homma menee, kun tarkastellaan ruoantuotantoa globaalisti. Toisaalta haluttaisiin kehittää pienimuotoista ja lähellä toteutettavaa luomutuotantoa. Kuitenkin nälänhätä on iso ongelma pallollamme tälläkin hetkellä ja maailman väkiluvun ennustetaan vain kasvavan eli ruokaa olisi tuotettava yhä tehokkaammin. Voiko se tapahtua ekologisesti?

Joka tapauksessa tällä hetkellä näyttää siltä, että kasvipainotteisesta tai puhtaasta kasvisruokavaliosta on tulossa yhä useampien luonnon ja ihmisen hyvinvoinnista kiinnostuneen kuluttajan valinta. Myös terveystutkimukset puoltava sitä, että punaisen lihan ja erityisesti lihajalosteiden käyttöä kannattaisi meillä länsimaissa vähentää nykyisestä. Lihalla on kuitenkin oma statusarvonsa. Itselläni on ravisteleva kokemus kasvissyönnin luvatusta maasta Intiasta, jossa perheemme tässä taannoin asusteli jonkin aikaa. Meitä oli kotona auttamassa paikallinen melko köyhistä oloissa asunut kotiapulainen, joka auttoi taloutemme ruokahuollon järjestämisessä. En ole milloinkaan syönyt yhtä paljon lihaa kuin ensimmäisinä kuukausina Intiassa! Taloudenhoitajallemme oli tärkeää tehdä meille mahdollisimman lihapitoista ruokaa, sillä hän piti sitä erityisen ravitsevana ja arvostettuna ruokana.

Monta tehokasta tapaa

2010-08-12T13:47:00.000+03:00

Päädyin Harvardin yliopiston ravitsemussivuston (www.hsph.harvard.edu/nutritionsource) kautta perehtymään Sacksin ja kumppaneiden julkaisemaan amerikkalaistutkimukseen, jossa oli vertailtu erilaisten laihdutusruokavalioiden tehoa ja turvallisuutta. Tutkimus on jo ”vanha”, tulokset on julkaistu jo viime vuonna, mutta sen verran mielenkiintoisesta tutkimuksesta on kuitenkin kyse, että tässä niistä muuta maininta: Tutkimuksessa osallistujat noudattivat neljää erilaista ruokavaliota, joissa rasvan, proteiinien ja hiilihydraattien osuudet energiasta vaihtelivat. Kahden vuoden seurannan päätteeksi havaittiin, että noudatetulla ruokavaliolla ei ollut yhteyttä laihtumistulokseen. Myöskään terveysindikaattoreissa ei näkynyt eroja ruokavalioryhmien välillä. Huomion arvoista oli se, että kaikissa ruokavalioryhmissä oli myös niitä, jotka eivät laihtuneet tai joiden paino jopa lisääntyi.

Mitä tutkimuksen tuloksista sitten pääteltiin? Muun muassa se, että turvallisen ja tehokkaan laihtumisen kannalta ei ole niinkään väliä sillä, millaista ruokavaliota noudattaa energiaravintoaineiden suhteen (esim. vähähiilihydraattinen ruokavalio, välimeren ruokavalio, vähärasvainen ruokavalio jne.), olennaisempaa on etsiä itselleen ja omaan elämäntilanteeseensa sopiva tapa syödä. Tähän ajatukseen on helppo yhtyä! Huomioitavaa on kyllä se, että kaikkien tutkittavien ruokavaliossa rasvan laatu oli pehmeitä rasvoja suosiva ja hiilihydraattilähteinä olivat runsaskuituiset täysjyväviljavalmisteet. Kyseessä oli toki vain yksi yksittäinen tutkimus, mutta toisaalta hyvin toteutettu sellainen. Lisäksi muista vastaavista tutkimuksista on viime vuosina saatu samansuuntaisia tuloksia.

Lapsiperheiden laihduttavia vanhempia tällä tiedolla voi olla arkea helpottava käytännön merkitys: koko perhe voi huoletta syödä samaa ruokaa, jääkaappiin ja hellalle ei tarvitse erikseen ilmestyä äidin tai isän laihdutusruokia. Uskon tällä olevan tärkeä esimerkillinen merkitys lasten kannalta. Aikuisen laihduttamisesta tai terveyttä edistävästä syömisestä ylipäätään ei kannattaisi tehdä numeroa vaan antaa sen muodostua kuin huomaamatta osaksi tavallista arkea.

Kaiken kaikkiaan Harvardin ravitsemussivut ovat muutenkin mielenkiintoinen ja vierailemisen arvoinen tuttavuus. Yliopiston tutkijat ovat mm. luoneet oman vastineensa viralliselle amerikkalaiselle ravitsemussuosituspyramidille. Harvardilaisten mielestä virallinen pyramidi ei ole riittävästi muuttunut uusien ravitsemustutkimusten tulosten myötä. Kieltämättä heidän pyramidissaan on ajatusta, tosin kaikille ideoille en ihan heti lämpene: esimerkiksi maitovalmisteiden käytön tiukahkosta rajoittamisesta ja monivitamiinivalmisteiden laajasta suosittelemisesta voi olla toistakin mieltä.

Tässä tarkemmat tiedot tutkimuksesta:
Sacks FM, Bray GA, Carey VJ, et al. Comparison of Weight-Loss Diets with Different Compositions of Fat, Protein, and Carbohydrates. N Engl J Med. 2009; 360:859-873.

Toisen kunnioitusta ja asiallista argumentointia kaivataan

2010-08-10T10:58:00.000+03:00

Olen viime päivinä töiden ohella valmistellut kahta ravitsemusaiheista esitystä. Niiden tiimoilta olen pyörinyt myös netissä erilaisilla ravitsemussivustoilla. Kieltämättä oloni on ollut hieman sekava näiden tiedonhaku- ja tutkimusreissujen jälkeen. Netti tuntuu olevan pullollaan ravitsemusaiheisia keskusteluja, mielipiteitä ja teitolähteitä, joiden yleissävy on hyökkäävä ja erilaisia näkemyksiä mollaava. Eikö olisi jo aika ryhtyä argumentoimaan asiasta hyvässä hengessä?

Ruoka ja ravitsemus ovat aiheita joista on olemassa erilaisia, välillä hyvin tunnepitoisiakin näkemyksiä ja mielipiteitä. Päästäksemme kaikkia hyödyttävään rakentavaan ja asialliseen keskusteluun meidän pitäisi kuitenkin löytää keskinäinen kunnioitus ja hyväksyä se tosiasia, että kaikki eivät ole kanssamme sama mieltä. Hyökkäävän asenteen sijaan kaivataan perusteltuja meilipiteitä ja keskustelua. Minusta on erinomaista, että keskusteluun tulee myös kriittisiä ja kyseenalaistaviakin kommentteja.

Itse lähden siitä, että viralliset ravitsemussuositukset ovat hyvä pohja ruokavalion kehittämiselle parempaan sunntaan, mutta kyse ei ole mistään kiveen hakatusta uskonnollisesta säädöskokoelmasta! Ravitsemussuositukset perustuvat uusimpaan tieteelliseen tietoon ja käytännön kokemukseen. Tietoa ja kokemusta tulee koko ajan lisää ja sen perusteella suosituksia on syytä muokata entistä paremmiksi. Viime aikoina keskustelun kohteena ovat olleet rasva, hiilihydraatit ja sydän- ja verisuonisairaudet. Tutkimusmaailmassa on julkaistu useita tutkimuksia, jotka laittavat pohtimaan mm. rasvan laadun merkitystä sydänterveyden edistämisessä. Myös hiilihydraattien, erityisesti sokerin ja vähäkuituisen, puhdistetun tärkkelyspitoisen ruoan haitallisuudesta on saatu lisää näyttöä. Toisaalta, tulokset eivät välttämättä ole niin ristiriidassa nykyisten ravitsemussuositusten kanssa kuin mitä välillä annetaan ymmärtää.

Itse haluan entistäkin enemmän painottaa niiden ruokien ja ruoka-aineiden merkitystä, joiden on todettu olevan hyvinvoinnillemme hyödyllisiä. Kun ruokavalion perustan koostaa näistä hyvistä elementeistä, ei tilaa mahdollisesti huonommille vaihtoehdoille enää jääkään kovin paljoa. Mihinkään täyskieltoihin en itse jaksa uskoa. Jos jonkun ruoan syömistä olisi pakko lähteä kieltämään kokonaan, niin sellaisia voisivat olla homeinen tai muuten pilaantunut ja täysin mustaksi käppyräksi poltetut ruoat.

Pohdinnasta käytäntöön

2010-08-05T13:56:00.000+03:00

Pidemmän aikaa ajatuksissani on ollut, että pitäisi pistää pystyyn oma blogi. Nyt kun lapsista kuopuskin aloittelee päivähoidossa, lienee aika oikea ajatuksen toteuttamiselle. Kesällä aika meni erittäin tiiviisti lasten kanssa touhutessa, sähköinen media oli täysin unohduksissa. Käytännössä ei hetkeäkään kirjoitusrauhaa.

Miksi sitten pitäisi laittaa oma blogi pystyyn? Erittäin hyvä kysymys! Vaikuttaa siltä että netti on nykyään pullollaan erilaisia blogeja ja uusia syntyy kuin sieniä sateella. Tämän lisäksi koko muu sosiaalisen median kenttä ja ne ihanan hirveät maan ja taivaan tavoittavat nettikeskustelut, joissa myös ruoka on näkyvästi esillä. Ja ruoasta tulen itsekin kirjoittamaan ravitsemusasiantuntija kun koulutukseltani olen. Näkökulmaa kirjoittamiseen tarjoaa myös arki kolmilapsisen perheen äitinä. Harkitsinkin ensin blogin nimeksi "Syömään!" -otsikkoa, mutta ääkkösineen se olisi nettikielessä ollut vähän kömpelö.

No, katsotaan mihin suuntaan tämä blogi tästä lähtee liikkumaan. Tarkoitus olisi ihmetellä kaikenlaisia ruoka- ja ravitsemusaiheita ja ilmiöitä eri näkökulmista. Olla kriittinen mutta ei liian tiukkapipoinen.