En halua olla ruokafanaatikko!

Alkuperäinen aikomukseni oli tällä kertaa kirjoittaa blogiini käytännöllisemmästä ja arkisemmasta ravitsemuksen toteuttamisesta, kun viimekertainen kirjoitus kommentteineen lähti liikkumaan vähän sfääreihin. Mutta toisin kävi, sillä viime viikolla Yle uutisoi nettisivuillaan pietarsaarelaisen funktionaalisen lääketieteen neuvojan Taru Leinon näkemyksiä terveellisestä syömisestä. Tämä juttu herätteli ajatuksia sen verran, että piti poiketa alkuperäisestä suunnitelmasta. Tämä juttu, samoin kuin siitä fb:n puolella heränneteet keskustelut mm. Pöperöfroffan ja Varpu Tavin sivuilla jäivät pyörimään viikonlopuksi päähäni. Tällä kertaa niin vahvasti, että kun mies palasi työpaikan illanvietosta kotiin reilusti puolen yön jälkeen, heräsin, ja huomasin kirjoittavani päässäni blogikirjoitusta aiheesta. Onneksi sentään tajusin silloin jatkaa unia enkä noussut koneen ääreen. Mutta nyt pitää kirjoittaa.


Uutisen pointti taisi olla siinä, että Leino julistautui itse terveysfriikiksi syömisen suhteen vastustaen kaikkea ”virallista” ravitsemuksesta sanottua. Uutisessa vilahteli taas se kätyrikorttikin eli ”kuka oikein on rahoittanut virallisen ruokaympyrän” (Itse ihmettelen, eikö tähän ravitsemussalaliittojen sitkeään jahtaamiseen jo vähitellen väsytä?) Mikä Leinon ja hänen kaltaistensa ”terveysfriikkien” ajattelussa sitten mietityttää? Voisi tietysti vain ohittaa jutun toteamalla, että sehän on taas vain esimerkki median tavasta tehdä (ravitsemus)juttuja: räväkkää otsikointia ja jyrkkää vastakkain asettelua ”virallinen linja” vastaan vaihtoehtoiset totuudenlöytäjät. En halua kuitenkaan jäädä tähän, vaikka totuutta piilee toki edellä mainitussakin. Sillä tosiasia on, että Taru Leinon tavalla ajattelevia on muitakin, niin ravitsemuksen parissa työtään tekevien kuin henkilökohtaisesti omasta syömisestään puhuvien joukossa.

Tähän alkuun vielä omasta taustastani. Oikean ravitsemustotuuden julistaminen näyttää viehättävän monia. Itse en kuitenkaan kannata ajattelua, jossa uskotaan ravitsemusasioissa yhteen kiveen hakattuun totuuteen tai muuttumattomaan ”oppiin”. Oma polkuni ravitsemusasiantuntijuuteen on kulkenut tieteellisen koulutuksen kautta, opiskelinhan aikoinaan ravitsemustiedettä Helsingin yliopistossa. Tuolloin sain laajat perustiedot siitä, minkälaisin menetelmin ihmisen ravitsemusta voidaan tutkia, minkälaisia tuloksia tuo tutkimus on tuottanut ja lisäksi, minkälaisia puutteita ja virhelähteitä alan tutkimuksiin tyypillisesti liittyy. Tieteelliseen ajatteluun kuuluva kriittisyys, perusteltavuus ja osien ja kokonaisuuden suhteen ymmärtäminen olivat koulutuksessa vahvasti läsnä. Samoin se, että tieteen tekemisessä ei ole kyse niinkään totuuden saavuttamisesta totuutta kohti kulkemisesta. Koulutukseni valossa Leinon esille nostamat havainnoivat tutustumiset yksilöiden ja päiväkotien ruokaan ja ravitsemukseen vaikuttavat toki mielenkiintoisilta, mutta tieteellisen tutkimuksen tiukkoja kriteerejä ne eivät välttämättä täytä.

Vaikka tieteellisen tiedon määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä eksponentiaalisesti, emme vieläkään tiedä ravitsemuksesta läheskään kaikkea mahdollista. Tieteen luonteeseen kuuluu se, että tiedon täydentyessä ja täsmentyessä olemme myös valmiita korjaamaan vanhoja virheellisiä näkemyksiämme uusilla, paremmin todellisuutta vastaavilla näkemyksillä. Tämän vuoksi myös niitä virallisia ravitsemussuosituksia päivitetään säännöllisin väliajoin. Nykyisessä supernopeassa nettiajassamme suosituslaivan suunnan tarkistaminen saattaa vaikuttaa hitaalta prosessilta. Hitaudessa on kuitenkin myös hyvät puolensa: ei lähdetä hötkyilemään muutaman uuden tutkimuksen perusteella suuntaan tai toiseen. Omien ennakko-oletusten vastaisia tuloksia ei toki ole aina yhtä helppo uskoa kuin oman ennakkoajattelun mukaisia tuloksia. Tämä on yleisinhimillinen ominaisuus, ja pätee muuten ravitsemustieteilijöihin lisäksi vähintään yhtä vahvasti myös niihin tahoihin, jotka julistavat ravitsemussuositusten vastaisia ravinto-oppejaan. Omissa silmissäni uskottavuutta lisää huomattavasti se, että uskaltaa tarvittaessa myöntää ajattelunsa väärän suunnan, ei siis se, että on aina itse oikeassa ja muut väärässä.

Toki myös ihminen, ravinto ja ympäristö muuttuvat jatkuvasti. Se mikä on ollut hyvää ravitsemusta sata, tuhat tai kymmenentuhatta vuotta sitten, ei välttämättä ole sitä tänä päivänä. Otetaan pieni esimerkiksi: vielä 1900-luvin alkupuolella Suomi oli agraariyhteiskunta, jossa ruokaa tuotettiin pitkälti omaan tarpeeseen raskasta työtä tehden. Ei ollut koneita, jotka olisivat helposti liikuttaneet meitä paikasta toiseen eikä hypermarkettien valtavaa ruokavalikoimaa. Välttämättömän fyysisen aktiivisuuden väheneminen ja saatavilla olevan ruoan määrän eksponentiaalinen kasvu ovat vahvasti yhteydessä taipumukseemme lihoa. Siksi ruokaankin on löydettävän uusi suhde: kun pellolla ahertanut maajussi tarvitsi energiakseen runsaasti leipää ja perunaa, voi nykyinen toimistoinsinööri, joka liikkuu pari kertaa viikossa autolla sählytreeneihin, tulla toimeen pienemmällä määrällä energialisäkkeitä. Tämä ei toki tarkoita sitä, että leipä tai peruna pitäisi kieltää insinööriltä kokonaan. Mutta jos lihomistaipumusta on, voi määriä viilata sopivammiksi samalla kiinnittäen esimerkiksi leivän laatuun huomiota. Minun on vaikea purematta niellä Leinon väitteitä siitä, että ihminen ei ole vielä 12 000 vuodessa oppinut käyttämään viljan tai maidon proteiineja ravinnokseen. Tai sitä, että viljan fytaatit ehkäisevät täysin hyödyllisten vitamiinien ja kivennäisaineiden imeytymisen.

Erilaisissa työtehtävissä toimivat ravitsemustieteilijät toki ymmärtävät myös sen, ettei hyvän ravitsemuksen edistämisessä voida nojautua pelkästään tieteen tutkimustuloksiin. Tarvitaan myös paljon konkreettista tuntumaa asioihin. Tämä toteutuu erityisen vahvasti niiden ravitsemusammattilaisten työssä, jotka ohjaavat yksilöitä oman ruokavalionsa muuttamisessa. Aina on yksilöitä, joiden kohdalla poikkeus vahvistaa säännön. Ja mitä ravitsemusfriikkiyteen tulee, niin mikäs siinä, go for it, jos koet että se lisää omaa ja lähiympäristösi hyvinvointia niin kehossa, mielessä kuin sosiaalisissa suhteissakin. Useimmilla meistä fanaattisuus ei kuitenkaan toimi ja sillä saattaa päinvastoin olla haitallisia vaikutuksia.

Itse näen syömisen paljon laajemmin kuin vain pyrkimyksenä ennaltaehkäistä sairauksia. Ihminen syö jaksaakseen arjessa ja saadakseen kehoonsa monipuolisesti erilaisia rakennusaineita. Erilaisen ruokavalio-ohjeistuksen kirjava kenttä ymmärrettävästi hämmentää ihmisiä. Mutta entä jos onkin niin, että erilaiset syömisen strategiat kumpuavatkin erilaisesta päämäärästä? Ehkä se terveyden päämäärä, jota ohjeilla tavoitellaan, ei olekaan kaikille sama.

Syömisen syvien ulottuvuuksien jäljillä

Viime vuoden puolella päiviteltiin sitä kuinka kaikki karppaa, popsii goji-marjoja tai suosii lähiruokaa, ihmeteltiin onko se turvallista vai jopa kaikille terveystietoisille ihmisille pakollista. Kun vuosi vaihtui, ottivat toimittajat askeleen taaksepäin ja lähtivät etsimään ilmiöiden laajempia yhteyksiä: Mistä tässä ruokatyylien sekamelskassa ja jatkuvissa ravitsemusväittelyissä oikein on kyse? Onko ruuasta tullut uusi uskonto ja identiteetin ilmaisun väline? Miksi syömisestä tuli niin vaikeaa? Mitä tästä kaikesta oikein pitäisi ajatella? Tähän median näkökulmavaihdokseen ei ole voinut olla törmäämättä, jos on vähääkään seurannut tiedotusvälineitä viime viikkojen aikana. Mukaan keskusteluihin on ravitsemustieteilijöiden lisäksi valjastettu niin teologeja, sosiologeja kuin tähtitieteilijöitäkin. Oman urani aikana koskaan ei näin lyhyen ajan sisällä ole niin moni toimittaja halunnut haastateltavaksi samaa aihetta (”Mitä näiden ruokailmiöiden taustalta oikein löytyy”) käsittelevään juttuunsa. Itse kun olen tällainen tavallinen riviasiantuntija, jota ei yleensä pommiteta samasta aiheesta usean toimittajan taholta.

Mutta entä jos syyt syömisen monimutkaistumiseen ovatkin jossain ihan muualla kuin mitä viime viikkoina on pohdittu. Entä jos kyseessä ei olekaan uusi uskonnollinen (ruoka)herääminen karppauksen hengessä, oman identiteetin julistaminen muille superfoodia valitsemalla tai pyrkimys hallita monimutkaista ja teknistyvää maailmaa valitsemalla lähituottajan raakamaitoa? Kuinka moni on kuitenkaan lähtenyt karppaamaan julistaakseen omaa identiteettiään ja saadakseen vastauksia uskollisiin pohdintoihinsa maailman synnystä tai elämän tarkoituksesta? Suurin osa karppaajista on veikkaukseni mukaan lähtenyt liikkeelle esisijaisena tavoitteena painonpudotus ja fyysisen hyvän olon lisääminen. Nyt kun ruokaa on tarjolla ylen määrin meillä kaikilla länsimaissa asuvilla alkaa olla mahdollista syömisen rajaaminen syystä ja toisesta, enää ei tarvitse ja toisaalta voi syödä vain sitä mitä sattuu olemaan tarjolla.

Entä jos syynä jatkuvaan ruokaväittelyyn onkin yksinkertaisesti se, että elämme monimediaista aikaa, joka on tulvillaan erilaisia välineitä, kanavia ja ohjelmia, lisättynä tietysti vielä tällä sosiaalisen median ulottuvuudella, jossa jokaisella meillä on mahdollisuus kertoa oma näkemyksemme keskusteluun. Ehkä syöminen ei loppupeleissä olekaan niin vaikeaa kuin mitä kärjistetyt otsikot ja ristiriitaisen oloiset keskusteluohjelmat antavat olettaa. Ehkä niiden taustalta löytyykin ensisijaisesti median pyrkimys löytää kiinnostavia tarinoita ja teräviä vastakkainasetteluita.

Edellä kirjoitettu ei toki tarkoita sitä, etteikö syömisessä jossain tilanteissa ole uskonnon harjoittamiseen yhdistyviä piirteitä tai etteikö ruoka voisi toimia osana identiteetin muodostamista tai eron tekemistä meidän ja heidän välillä. Ruoka on aina ollut osa uskontoja ja syöminen tai syömättä jättäminen uskonnnollista ja ruoka yhteiskunnallisen erottautumisen väline. Ruokaretoriikassa on myös selvästi havaittavissa yleisempi ajassamme oleva trendi, jossa luotetaan omaan tai uudelleen määriteltyihin asiantuntijuuksiin, ei enää perinteisiin instituutioihin tai asiantuntijatahoihin.

En myöskään kiistä sitä, etteikö ruokakeskustelujen asiantuntijoilla olisi erilaisia, keskenään ristiriitaisiakin näkemyksiä siitä mitä on terveellinen syöminen. Tämän takana on kuitenkin monta seikkaa, mm. pyrkimys niihin vetäviin tarinoihin ja kärjekkäisiin otsikkoihin, samoin myös asiantuntijoiden erilaiset taustat ja painotukset. Mutta näidenkin jälkeen jää jäljelle ”todellista” erimielisyyttä, jota ei mielestäni tarvitsekaan selittää pois. Pitää vain hyväksyä mm. se, että emme tiedä vieläkään kaikkea terveellisestä syömisestä, tutkimustuloksia voidaan tulkita eri tavoin ja on olemassa monia eri tapoja syödä terveellisesti ja hyvin.

Olennaisinta on ehkä se, että hyvän arkisyömisen ei tarvitse olla tieteellistä. Ei siis ravitsemus- uskonto- eikä yhteiskuntatieteelistä. Ne perinpohjaiset pallottelut ja fiilaamiset voi hyvin jättää ammatikseen tai vapaa-ajan harrastuksekseen asian parissa painiville. Että ihan lepo vaan siellä ruokapöydässä :-) .