maanantai 30. tammikuuta 2012

En halua olla ruokafanaatikko!

Alkuperäinen aikomukseni oli tällä kertaa kirjoittaa blogiini käytännöllisemmästä ja arkisemmasta ravitsemuksen toteuttamisesta, kun viimekertainen kirjoitus kommentteineen lähti liikkumaan vähän sfääreihin. Mutta toisin kävi, sillä viime viikolla Yle uutisoi nettisivuillaan pietarsaarelaisen funktionaalisen lääketieteen neuvojan Taru Leinon näkemyksiä terveellisestä syömisestä. Tämä juttu herätteli ajatuksia sen verran, että piti poiketa alkuperäisestä suunnitelmasta. Tämä juttu, samoin kuin siitä fb:n puolella heränneteet keskustelut mm. Pöperöfroffan ja Varpu Tavin sivuilla jäivät pyörimään viikonlopuksi päähäni. Tällä kertaa niin vahvasti, että kun mies palasi työpaikan illanvietosta kotiin reilusti puolen yön jälkeen, heräsin, ja huomasin kirjoittavani päässäni blogikirjoitusta aiheesta. Onneksi sentään tajusin silloin jatkaa unia enkä noussut koneen ääreen. Mutta nyt pitää kirjoittaa.


Uutisen pointti taisi olla siinä, että Leino julistautui itse terveysfriikiksi syömisen suhteen vastustaen kaikkea ”virallista” ravitsemuksesta sanottua. Uutisessa vilahteli taas se kätyrikorttikin eli ”kuka oikein on rahoittanut virallisen ruokaympyrän” (Itse ihmettelen, eikö tähän ravitsemussalaliittojen sitkeään jahtaamiseen jo vähitellen väsytä?) Mikä Leinon ja hänen kaltaistensa ”terveysfriikkien” ajattelussa sitten mietityttää? Voisi tietysti vain ohittaa jutun toteamalla, että sehän on taas vain esimerkki median tavasta tehdä (ravitsemus)juttuja: räväkkää otsikointia ja jyrkkää vastakkain asettelua ”virallinen linja” vastaan vaihtoehtoiset totuudenlöytäjät. En halua kuitenkaan jäädä tähän, vaikka totuutta piilee toki edellä mainitussakin. Sillä tosiasia on, että Taru Leinon tavalla ajattelevia on muitakin, niin ravitsemuksen parissa työtään tekevien kuin henkilökohtaisesti omasta syömisestään puhuvien joukossa.

Tähän alkuun vielä omasta taustastani. Oikean ravitsemustotuuden julistaminen näyttää viehättävän monia. Itse en kuitenkaan kannata ajattelua, jossa uskotaan ravitsemusasioissa yhteen kiveen hakattuun totuuteen tai muuttumattomaan ”oppiin”. Oma polkuni ravitsemusasiantuntijuuteen on kulkenut tieteellisen koulutuksen kautta, opiskelinhan aikoinaan ravitsemustiedettä Helsingin yliopistossa. Tuolloin sain laajat perustiedot siitä, minkälaisin menetelmin ihmisen ravitsemusta voidaan tutkia, minkälaisia tuloksia tuo tutkimus on tuottanut ja lisäksi, minkälaisia puutteita ja virhelähteitä alan tutkimuksiin tyypillisesti liittyy. Tieteelliseen ajatteluun kuuluva kriittisyys, perusteltavuus ja osien ja kokonaisuuden suhteen ymmärtäminen olivat koulutuksessa vahvasti läsnä. Samoin se, että tieteen tekemisessä ei ole kyse niinkään totuuden saavuttamisesta totuutta kohti kulkemisesta. Koulutukseni valossa Leinon esille nostamat havainnoivat tutustumiset yksilöiden ja päiväkotien ruokaan ja ravitsemukseen vaikuttavat toki mielenkiintoisilta, mutta tieteellisen tutkimuksen tiukkoja kriteerejä ne eivät välttämättä täytä.

Vaikka tieteellisen tiedon määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä eksponentiaalisesti, emme vieläkään tiedä ravitsemuksesta läheskään kaikkea mahdollista. Tieteen luonteeseen kuuluu se, että tiedon täydentyessä ja täsmentyessä olemme myös valmiita korjaamaan vanhoja virheellisiä näkemyksiämme uusilla, paremmin todellisuutta vastaavilla näkemyksillä. Tämän vuoksi myös niitä virallisia ravitsemussuosituksia päivitetään säännöllisin väliajoin. Nykyisessä supernopeassa nettiajassamme suosituslaivan suunnan tarkistaminen saattaa vaikuttaa hitaalta prosessilta. Hitaudessa on kuitenkin myös hyvät puolensa: ei lähdetä hötkyilemään muutaman uuden tutkimuksen perusteella suuntaan tai toiseen. Omien ennakko-oletusten vastaisia tuloksia ei toki ole aina yhtä helppo uskoa kuin oman ennakkoajattelun mukaisia tuloksia. Tämä on yleisinhimillinen ominaisuus, ja pätee muuten ravitsemustieteilijöihin lisäksi vähintään yhtä vahvasti myös niihin tahoihin, jotka julistavat ravitsemussuositusten vastaisia ravinto-oppejaan. Omissa silmissäni uskottavuutta lisää huomattavasti se, että uskaltaa tarvittaessa myöntää ajattelunsa väärän suunnan, ei siis se, että on aina itse oikeassa ja muut väärässä.

Toki myös ihminen, ravinto ja ympäristö muuttuvat jatkuvasti. Se mikä on ollut hyvää ravitsemusta sata, tuhat tai kymmenentuhatta vuotta sitten, ei välttämättä ole sitä tänä päivänä. Otetaan pieni esimerkiksi: vielä 1900-luvin alkupuolella Suomi oli agraariyhteiskunta, jossa ruokaa tuotettiin pitkälti omaan tarpeeseen raskasta työtä tehden. Ei ollut koneita, jotka olisivat helposti liikuttaneet meitä paikasta toiseen eikä hypermarkettien valtavaa ruokavalikoimaa. Välttämättömän fyysisen aktiivisuuden väheneminen ja saatavilla olevan ruoan määrän eksponentiaalinen kasvu ovat vahvasti yhteydessä taipumukseemme lihoa. Siksi ruokaankin on löydettävän uusi suhde: kun pellolla ahertanut maajussi tarvitsi energiakseen runsaasti leipää ja perunaa, voi nykyinen toimistoinsinööri, joka liikkuu pari kertaa viikossa autolla sählytreeneihin, tulla toimeen pienemmällä määrällä energialisäkkeitä. Tämä ei toki tarkoita sitä, että leipä tai peruna pitäisi kieltää insinööriltä kokonaan. Mutta jos lihomistaipumusta on, voi määriä viilata sopivammiksi samalla kiinnittäen esimerkiksi leivän laatuun huomiota. Minun on vaikea purematta niellä Leinon väitteitä siitä, että ihminen ei ole vielä 12 000 vuodessa oppinut käyttämään viljan tai maidon proteiineja ravinnokseen. Tai sitä, että viljan fytaatit ehkäisevät täysin hyödyllisten vitamiinien ja kivennäisaineiden imeytymisen.

Erilaisissa työtehtävissä toimivat ravitsemustieteilijät toki ymmärtävät myös sen, ettei hyvän ravitsemuksen edistämisessä voida nojautua pelkästään tieteen tutkimustuloksiin. Tarvitaan myös paljon konkreettista tuntumaa asioihin. Tämä toteutuu erityisen vahvasti niiden ravitsemusammattilaisten työssä, jotka ohjaavat yksilöitä oman ruokavalionsa muuttamisessa. Aina on yksilöitä, joiden kohdalla poikkeus vahvistaa säännön. Ja mitä ravitsemusfriikkiyteen tulee, niin mikäs siinä, go for it, jos koet että se lisää omaa ja lähiympäristösi hyvinvointia niin kehossa, mielessä kuin sosiaalisissa suhteissakin. Useimmilla meistä fanaattisuus ei kuitenkaan toimi ja sillä saattaa päinvastoin olla haitallisia vaikutuksia.

Itse näen syömisen paljon laajemmin kuin vain pyrkimyksenä ennaltaehkäistä sairauksia. Ihminen syö jaksaakseen arjessa ja saadakseen kehoonsa monipuolisesti erilaisia rakennusaineita. Erilaisen ruokavalio-ohjeistuksen kirjava kenttä ymmärrettävästi hämmentää ihmisiä. Mutta entä jos onkin niin, että erilaiset syömisen strategiat kumpuavatkin erilaisesta päämäärästä? Ehkä se terveyden päämäärä, jota ohjeilla tavoitellaan, ei olekaan kaikille sama.

15 kommenttia:

  1. "Minun on vaikea purematta niellä Leinon väitteitä siitä, että ihminen ei ole vielä 12 000 vuodessa oppinut käyttämään viljan tai maidon proteiineja ravinnokseen. Tai sitä, että viljan fytaatit ehkäisevät täysin hyödyllisten vitamiinien ja kivennäisaineiden imeytymisen."

    Tämä pointtihan on paleoruokavalion taustalla: mitä lyhyemmän aikaa jotain ruoka-ainetta on käytetty, sitä todennäköisimmin ihmisillä on jotain ongelmia sen suhteen. Ei tietenkään aina, ja ongelmien määrä ja laatu vaihtelee, mutta jos jotain vaivoja löytyy ja epäilee vähänkään, että niillä voisi olla jotain tekemistä ruokavalion kanssa, niin kannattaa kokeilla neoliittisten ruokien poisjättämistä.

    Ravitsemustieteestä (ja sen ympäriltä vähän epätieteellisemmistä piireistä) löytyy iso kirjo erilaisia mielipiteitä. Tutkimustuloksia löytyy vaikka minkä näkemyksen puolesta, usein täysin ristiriidassa toistensa kanssa. Miten tavis voi tietää, mikä niistä on totta ja mikä ei? Ja kuinka suuren merkityksen tietty näkökulma tai tutkimustulos antaa oikeassa elämässä?

    Tähän ongelmaan olen itse huomannut paleon olevan aika hyvä ratkaisu. Tunnetun lausahduksen mukaan: biologiassa ei ole mitään järkeä, jos sitä ei tarkastele evoluution näkökulmasta. Miksei ihan sama pätisi myös ravintoonkin? Nykyajan ihminen ei eroa kovinkaan paljon ihmisestä sata tuhatta vuotta sitten. Mitä sen ajan ihmisellä olisi syötävänään? Mitä ihminen ylipäätään on syönyt kehityshistoriansa aikana? Tähän kun suhteuttaa ravitsemustieteen tutkimustuloksia, niin pääsee jo aika pitkälle.

    Itse olen aikalailla ruokafriikki nykyään. En niinkään paleon suhteen, se on vain viitekehys ja lähtökohta, mutta sen suhteen, mikä toimii. Olen nykyään varmaan paremmassa kunnossa kuin ikinä (vaikka vietänkin suurimman osan vapaa-ajasta tietokoneen äärellä istuen ja inhoan liikuntaa), ylipainoa ei ole (vaikka en rajoita millään tavoin syödyn ruuan määrää), ja aivotkin toimivat paljon paremmin (brain fog oli yksi suurimmista syistä, miksi lähdin tutkimaan ruokavalion merkitystä terveydelle).

    Jos vegaaniruokavalio tekee saman jollekin toiselle, niin go for it! Mutta aina kannattaa olla valmis muuttamaan omia näkemyksiä, jos ja kun uutta tietoa tulee (itsekin olin yhdessä vaiheessa lähes raakavegaani). Antaa tulosten puhua puolestaan: jos pysyy terveenä, kehonkoostumus parantuu (tai jos se on hyvä, pysyy sellaisena), jaksaminen on hyvää, jne. niin luultavasti ruokavalio on suht' kohdillaan. Jos taas on ongelmia terveyden, ylipainon, energiatasojen jne. kanssa, niin on aika turha käydä kinuamassa lääkäriltä lääkkeitä kaikkiin vaivoihin ennen kuin on kokeillut ruokavalion muuttamista. Tässäkin suhteessa paleo vaikuttaisi toimivan hämmästyttävän hyvin, esimerkiksi erilaisten autoimmuunitautien tapauksessa se monesti lievittää oireita, pysäyttää sairauden etenemisen tai jopa parantaa sen kokonaan.

    Itse siis kehottaisin olemaan ihmisiä enemmän fundamentalisia oman ruokansa suhteen. Ruuan laatu vaikuttaa oikeasti hyvin merkittävästi omaan kehoon ja sen toimintaan, joten terveen tulevaisuuden kannalta ei ole kovinkaan paljon parempaa sijoituskohdetta kuin toimiva ruokavalio.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Samuli näkökulmastasi. Paljosta olen kanssasi samaa mieltä, jostain toki eri mieltäkin. Heitit myös hyviä kysymyksiä

      Jos vaikuttaa siltä, että ruokavalio aiheuttaa elämää haittaavia oireita kannattaa toki pysähtyä miettimään mistä voisi olla kyse ja tarvittaessa jättää ruoka-aineita poiskin. Turhaa varmuuden vuoksi tapahtuvaa ruokavalion kaventamista en kuitenkaan kannata, suht varma kannattaa syy-seuraussuhteista olla ennenkuin eliminaatiolinjalle lähtee. Ammattilaisen avusta näen tässä olevan hyötyä. Mitä rajoitetumpi ruokavalio on, sitä enemmän viitseliäisyyttä hyvän ruokavalion koostaminen yleensä vaatii.

      Kaikkien vähänkään hifimpien syömisen muotojen ongelmana näen sen, että oikeasti meistä suurin osa ei ole niin tarmokasta väkeä, että pitkäjänteisesti niitä lähtisi noudattamaan. Mutta kuten sanottua, jos jolle kulle homma toimii ja hyvinvointi kaikilla rintamilla on balanssissa, niin mikäs siinä sitten.

      Ravitsemustieteen yksi haastavuus on juuri siinä mitä kuvasit: tutkimuskohde on monisäikeinen, lukuisia tekijöitä on vaikuttamassa asioihin samanaikaisesti. Kyse on kokonaisuudesta, joka koostuu monista toisiinsa vaikuttavista osatekijöistä. Jos yhtä asiaa lähtee paisuttelemaan liikaa, kokonaisuus kärsii. Asiasta kuin asiasta saadaan tutkimustuloksia puolesta, vastaan ja siltä väliltä. Yksittäisiä tutkimuksia tuijottamalla on vaikea muodostaa kokonaiskuvaa ja toisaalta mielipiteelle kuin mielipiteelle voi löytää perusteluksi ainakin yhden tutukimuksen. Ja vaikka tietäisimme hyvinkin tarkasti sen mitä on terveellinen syöminen meille jää vielä toinen ongelma ratkaistavaksi: miten saamme kaikki lajitoverimme syömään juuri tuota terveellistä ruokaa. En tiedä kumpi on loppujen lopuksi haastavampi tehtävä.

      Kanssasi olen kyllä samaa mieltä siitä, että syömisellä voi vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa. Se ei kuitenkaan ole ainoa jalka hyvinvointimme tuolissa eikä minusta tarvitse olla fanaattinen saadakseen syömisen hyviä vaikutuksia itselleen :-).

      Poista
  2. Sanna, ruokafanaattisuuden taustalla voi olla sitä, että henkilö on vasta valmistunut, silloin voi olla vielä liiallista varmuutta omasta asiasta. :-) Toisaalta YLEn juttu, johon viittasit, oli kirjoitettu kömpelösti ja vielä siten, että toimittaja itse tuntui haluavansa asettaa haastateltavansa huonoon valoon. Herääkin kysymys, oliko toimittajalla hyvä syy kirjoittaa juttu?

    Itse luulen asettuvani jonnekin välimaastoon. Haluan olla psykologisesti ymmärtäväinen asiakkaitani ja lukijoita kohtaan, ja lisäksi pyrin suosituksissani helppoon sovellettavuuden.

    Siltä osin kuitenkin poikkean virallisista ravitsemussuosituksista, että usein ne ovat mielestäni liian leväperäisiä. Esimerkiksi suositellut D-vitamiiniannokset eivät ole riittäviä, pähkinöiden syöntiä ei suositella selvästi, karotenoidien ja muiden antioksidanttien saantiin ei kiinnitetä riittävästi huomiota.

    Ehkäpä asia on niin, että ravitsemuksen alueella kaikki voivat oppia toinen toisiltaan jotain - niin fanaatikot kuin löysäilijätkin. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taisin saada itselleni uuden luonnehdinnan, leväperäinen löysäilijä. Kuulostaa ainakin rennolta, jos ei muuta. En taida kuuitenkaan lisätä CV:hen :-).

      Viralliset ravitsemussuositukset onneksi jälleen päivittyvät ensi vuonna. Vahva veikkaukseni on, että esimerkiksi mainitsemaasi D-vitamiinisuositusta rukataan ylöspäin sekä saantisuosituksen että ravintolisäsuosituksen osalta. Pähkinät sopivat toki hyvin terveelliseen syömiseen. Esimerkiksi Sydänliiton edustajilta kuulin, että pähkinöiden roolia pohdittiin myös Itämeren ruokapyramidia laadittaessa, mutta alkuperänsä takia ne eivät sitten oikein istuneet kolmioon jossa haluttiin nimenomaan painottaa suomalaisia ruokia. Kasviksethan Itämeren pyramidissa laskettiin jo pyramidin alaosaan eli määrällisesti tärkeimmäksi ruokavalion osatekijäksi, mikä näkyy myös mukavasti karotenoidien ja antioksidanttien saannissa.

      En itse näe ravitsemussuositusten suurimpana ongelma itse sisältöä vaan sitä, että niitä ei edelleenkään noudateta. Esimerkiksi juuri kasvisten käytön osalta me suomalaiset olemme vielä kaukana tavoitteesta. Yleispätevinä suuntaviivoina suositukset eivät myöskään voi olla liian tiukkoja, jolloin ne eivät enää ole realistisesti saavutettavissa.

      Poista
  3. Sanna, voi ei. :-) En niinkään ajatellut sinua käyttäessäni löysäilijä-nimitystä vaan yleensä virallisia ravitsemussuosituksia myötäileviä.

    Tuo pähkinöistä kertomasi kuulostaa vähän siltä mitä olen pelännytkin. Se osoittaa, että Itämeren ruokavaliota puolustetaan ideologisesti, vaikka ruokavaliosuositusten pitäisi perustua näyttöön. Ja pähkinöiden hyödyistä varsinkin sydänterveydelle ja diabeteksen ehkäisyssä löytyy näyttöä, esim. tämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse kyllä ymmärrän dilemman: jos nimenä Itämeren ruokakolmio ja tarkoituksena nimenomaan painottaa oman alueemme ruokia ei pähkinät oikein istu kuvaan. Mutta eihän kuvassa muutenkaan esitellä kaikkia hyviä ruokia. Varsinaista pyramidia voi toki aina täydentää pähkinöillä ja sen voi myös ammattilainen tuoda esiin kun pyramidiin viittaa tai sitä käyttää.

      Poista
    2. Pointtini oli se, että suositeltava ruokavaliota hahmotettaessa pitäisikin mielestäni lähteä terveellisyydestä eikä siitä, että lähdetaan ensisijaisesti rakentamaan paikallista ruokavaliota. Olen käsitellyt tätä problematiikkaa tässä blogikirjoituksessani, jossa totean mm. näin:

      "Suomalaista ruokavaliota on historiallisesti rajoittanut meidän pohjoinen ilmastomme. Viljeltävien kasvilajien määrä on ollut pieni verrattuna esimerkiksi Etelä-Eurooppaan. Olen joskus lukenut suomalaisen maatalouden historiaa. Olen ollut hämmästynyt siitä, miten yksipuolinen suomalainen ruokavalio on ollut. Varsinkin talviaikaan syötyjen ruokien kirjo on ollut todella suppea. [...]

      Välimeren ruokavaliota vahvasti puoltavasta tutkimusnäytöstä huolimatta Suomessa on yritetty nostaa sen rinnalle tai jopa ohi Itämeren ruokavalio. Vaikuttaa siltä, että sen suosittelijat eivät oikein tajua Suomen pohjoisen ilmaston rajoittavan monien terveellisten vihannesten, hedelmien, pähkinöiden ja papujen viljelyä."

      Jos tilanne olisi se, että Suomen ilmastolliset olosuhteet olisivat otolliset todella monipuoliselle kasviviljelylle, voisin siinä tapauksessa olla toisella kannalla, mutta niin ei ole.

      Poista
    3. Minusta Itämeren pyramidissa on kyllä lähdetty liikkeelle ennen kaikkea terveellisyydestä ja toteutettu tällä kertaa sitä paikallisin ruoka-ainein.

      Itse näen, että terveellisyyttä voi toteuttaa syömisessä monella eri tavalla. Itämeren ruokapyramidi havainnollistaa yhtä näistä tavoista, siinä on painotettu täällä perinteisesti kasvatettuja, syötyjä ja valmistettuja ruokia. Toki pähkinät tuovat tähän mukavan lisän. Mutta toisaalta, ei terveellinen syöminen välttämättä tarvitse mukaan niitä pähkinöitä, en osaa nähdä niitä ruokavalion kulmakivenä niin hyviä kuin ne ovatkin.

      Mutta yleisesti ottaen en itse ajattele myöskään niin, että yleiset ravitsemussuositukset, erityisesti tällaiset ruokapyramidimallit voisivat edes olla mikään tiukasti fiilattu kokoelma ravitsemustutkimusten tuloksista. Sen on tarkoitus olla myös konkreettinen, käytännönläheinen ja realistinen esitys terveellisen syömisen suuntaviivoista. Malli jota jokaisen matti ja maija maikäläisen on helppo tulkita ja soveltaa omaan syömiseensä.

      Todetaan tähän kuitenkin vielä lopuksi, että ei minua nyt hirveästi haittaisi, vaikka ne pähkinät sinne Itämeren ruokapyramidiin lisättäisiin.

      Poista
  4. En yhtään ihmettele, Sanna, että jäit miettimään ravitsemusfriikkiyttä ja sitä keskustelua mitä esim. Varpu Tavin fb-sivuilla käytiin. Se mietitytti minuakin ja hämmästytti.Tämä ruokafriikkiys on pelottavan lähellä pakkomielteistä fanaattisuutta,mikä ei ole tervettä. "Syökö ihminen elääkseen vai elääkö syödäkseen?", on vanha sanonta. Ortorexia nervosa on syömishäiriön muoto, jossa halu syödä terveellisesti saa liian pitkälle meneviä muotoja. Yksi sen oire on toisten vaativa käännyttäminen tähän. Kuka sitten määrittelee, mikä on liian pitkälle menevää, onkin jo vaikeampi kysymys. Syömishäiriöklinikan linkin takaa löytyy tietoa syömishäiriöistä, jotka voivat olla hyvin monimuotoisia. -Tosin en ihan tiedä mitä hyötyä tästä diagnoosilla leimaamisesta sitten kuitenkaan on??
    www.syomishairioklinikka.fi/syomishairiot_muita.html
    nimimerkki ihmettelijä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin tärkeä pitää tätä näkykulmaa esillä!

      "Kuka sitten määrittelee, mikä on liian pitkälle menevää, onkin jo vaikeampi kysymys."
      Myös yllämainitusta samaa mieltä kanssasi.

      Poista
  5. Löysin blogisi monien mutkien kautta ja tulin ehdottomasti jäädäkseni :> On kiinnostavaa jakaa ajatuksia muiden ravitsemusalan ihmisten kanssa ja havaita kerta toisensa jälkeen miten eri leireihin jopa saman ammatin edustajat voivatkaan jakautua. Kuten tuossa aiemmin on jo todettu, ruoasta on tullut nykypäivän uskonto.

    Ruokapöydissä ei enää keskustella vain ruoan aromista, mauista ja herkullisuudesta, vaan siitä mitä ei sovi syödä yhdessä minkäkin ruoka-aineen kanssa, mihin rasvaan lautasella makaava lihaköntti onkaan paistettu ja mihin muotoon kasvisten antioksidantit ovat muuttuneet paistoprosessin aikana. Sinänsä hienoa, että tiedon määrä kasvaa ja tieto lisää oman terveyden ylläpitämistä ja antaa keinoja valita keholle sopivimmat ravintoaineet. Surullista tässä on se, että me erkaannumme yhä kauemmas luonnollisesta syömisestä(niin luonnollista ruokaa kuin pyrimmekin syömään), silkasta syömisen nautinnosta ja sen hyväätekevästä vaikutuksesta. Kaikki on nykyään silkkaa tiedettä, mikä minua, ravitsemustieteen opiskelijana vähän kismittää.

    Naisten lehdet ovat tulvillaan kalorinpoltto-ohjeita ja toisaalta likimain kalorittomien juomien ja detox-pirtelöiden ohjeita. Ylipaino ON huomattavan laajalle levinnyt epidemia, joka on räjähtämässä käsiin niin Suomessa kuin täällä Britanniassakin, muita maita unohtamatta. Mutta voi kun me saisimme itsekunnioituksen ja terveen itserakkauden yhtä suureen muotiin kuin karppaukset sun muut villitykset(niin paljon kuin VHH-dieettiä kannatankin)! Kaikki kun lähtee kuitenkin korvien välistä, siitä miten paljon itseään rakastaa ja välittää omasta hyvinvoinnistaan. Se, joka haluaa pitää itsestään huolta, ei tuhoa kehoaan yli- tai alisyömisellä, tai omaa mieltään jatkuvalla syömisten ja kalorinpolttojen laskennalla. Joka naisen sopisi lukea ranskalaisen ravitsemusasiantuntija-gastronimin, Micheille Guillianon "Ranskattaren ruokavuosi". Siinä on opus,joka ohjaa naista(ja miksei miestäkin) terveen itsekunnioituksen lähteelle, välittämään kehostaan enemmän ja vaalimaan hyvinvointia, sekä kehon että mielen. Kirja suorastaan kannustaa nauttimaan viinilasillisia ruoan kanssa, herkuttelemaan suklaalla ja unohtamaan kuntosalien hikiliikunnan. Guilliano sanoo, että elämässä on niin paljon muutakin kuin ruoka(!), että meidän pitäisi syödä hyvin jotta jaksamme tehdä kaikkea sitä muuta. ;) Siinä ainoa syy syödä terveellisesti ja löytää itselle sopivin ruokavalio: Että jaksan ja voin hyvin.

    On olemassa vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, että valkaistut jauhot ja puhdistetut sokerit voi huoletta karsia ruokavaliosta pois. On olemassa tiettyjä ravitsemuksen periaatteita, jotka pätevät varmasti ihan jokaiseen, iästä, pituus-paino-suhteesta, terveydentilasta tai liikunnanmääräst riippumatta. Mielestäni on hienoa, että olemme pikku hiljaa siirtymässä pois pelkästä kaloriajattelusta laihdutusmenetelmänä: Ei ne kalorit, vaan se mistä ne kalorit tulevat. Laihduttaja voi huijata itseään täyttämällä päivän kalorisaldon MILLÄ TAHANSA kunhan pysyy ylärajan alapuolella. Vaan mikä on vointi,jos esim.2000 kaloria täyttyy hampurilaisilla, sokeriherkuilla, kahvileivillä ja muulla rasva-sokerimätöllä? Sen voi täyttää millä tahansa, ja juuri tässä on mielestäni avain kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Mitä pistän suustani sisään? Ja kun suusta menee alas oikeita aineita, kalorit pysyvät kurissa kuin itsestään koska keho ei vaadi mitään enempää. Olen itse sillä kannalla, että nykyistä lautasmallia sopisi soveltaa takaisin kohti ihmisen luontaisempaa ruokavaliota--hiilihydraattien osuus pienemmäksi, maitotuotteet vaihdettaisiin korvaaviin proteiininlähteisiin, enemmän kasviksia, hyviä rasvoja, kalaa ja pähkinöitä ja marjoja. Kyllä ihmisen kroppa vaan tuppaa edelleen olemaan kovin identtinen kivikauden esi-isiemme kanssa. :)

    Kiitos tästä postauksesta!Jään kiinnostuksella jatkamaan keskustelua aiheista =)

    T. Maria, Ravitsemustieteen opiskelija, Bournemouth

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Maria, hauska saada keskusteluun myös opiskelijannäkökulmaa. Missä paikassa siellä englannissa opiskelet?

      Kyllä, rRanskattaren ruokavaliossa on paljon perää. Itse ajattelen, että voisimme vähentää valkoisten vehnäjauhojen ja sokerin kulutusta nykyisestä, mutta ei niitä kokonaan tarvitse pannaan pistää. Uskon vakaasti siihen, että kun pääasiassa valitsee lautaselleen ravintoainekoostumukseltaan hyvää ruokaa ei enää jaksa syödä liikaa sitä hötömpää tavaraa.

      Tuo kivikauden esi-isiemme ruokavalion paremmuus nykyiseen verrattuna on mielenkiintoinen kysymys. En väitä itse olevani argeologian, antropologian jne. asiantuntija, mutta en ole vielä löytänyt perustetta sille, miksi esi-isiemme ruoka olisi meille tai edes aikoinaan heille terveellisempi vaihtoehto. Ehkä esi-isämme söivät yksinkertaisesti sitä mitä saivat käsiinsä. Ei kai se tee tuosta ruokavaliosta automaattisesti parempaa?

      Poista
  6. Huhhuh, tulipas taas monenlaista ajattelemisen aihetta, kiitos Sanna!

    Minua vähän nyppii tuo paleodieettien sopivuuden perusteleminen evoluutiolla. Kivikauden ihmiset elivät noin 30-vuotiaiksi, kun nykyihminen hipoo kohta sadan vuoden rajapyykkiä. Jos ihmiselimistö on ajan mittaan adaptoitunut käyttämään optimaalisesti hyväkseen niitä ruoka-aineita joita jo luolaihmiset käyttivät, se on yleistetävissä ainoastaan kasvaviin yksilöihin ja nuoriin aikuisiin. Keski-iästä eteenpäin ruuan ja muitten elintapojen haittavaikutusten kumuloituminen on jo suurempi riski kuin välittömät tai pienen viiveen vaikutukset. Esimerkiksi viljakuitujen suolistosyöviltä suojaava ominaisuus on tänä yltäkylläisenä aikana huomattavasti oleellisempi kokonaistekijä kuin jonkin kivennäisaineen imeytymisen vähäinen lasku. Kärjistettynä esimerkkinä: eihän luonnonkansoilla ollut mitään ongelmaa edes tupakan kanssa!

    t. Maiju

    VastaaPoista
  7. Minäkin kuulun tähän lev(e)äperäiseen sakkiin, jonka ohjeet ja kirjoitukset liikkuvat melko yleisellä tasolla. Tähän on monta syytä, yksi varmaan se että käytännön tasolla olen nähnyt, että monella on perusasiat niin pielessä, että ensin on lisättävä edes se yksi hedelmä päivässä ruokavalioon ennekuin ruvetaan puhumaan mistää muusta. Toinen ääripää on sitten lähes syömishäiriön partaalla roikkuvat nipottajat, jotka ahdistuvat joka suupalasta, heitä täytyy ohjata leppoisampaan otteeseen. Kun yrittää ottaa vastuuta vähän kaikesta ja koko kansasta ohjeet ovat ehkä hiukan ympäripyöreitä. Yksilöohjauksessa toki voidaan sitten tarvittaessa ohjata tarkemminkin ja itse ainakin olen pähkinöiden, manteleiden ja siemenien suosittelija :).

    Tähän Ylen juttuun liittyen, ajattelen, että jokaisella on oikeus nipottaa, mutta itselle syöminen on ravintoaineita laajempi juttu. Toisaalta mitä enemmän ravitsemuksesta tiedän, sitä enemmän ymmärrän, miten vähän me todellisuudessa tiedämme ihmisen opitmaalisesta ravitsemuksesta.

    Anette

    VastaaPoista
  8. Hiukan myöhäinen kommentti, mutta löysin tämän jutun vasta nyt.

    Minä myös vierastan ruokafanaattisuutta ja suorastaan uskonnollisen herätyksen saaneiden käännytysintoa muistuttavaa hinkua saada kaikki muut omalle kannalle. Jos jokin ääridieetti sopii jollekulle, hyvä hänen kannaltaan, mutta älköön tulko vaatimaan, että minun pitää ruveta noudattamaan sitä.

    Vaikka haluankin syödä terveellisesti, en halua tehdä syömisestä vaikeaa, ja mitä erikoisempi ja rajoittavampi ruokavalio on, sitä hankalammaksi syöminen tulee varsinkin kodin ulkopuolella. Tavallinen työssäkäyvä ihminen kuitenkin syö viikossa vähintään viisi ateriaa kodin ulkopuolella, satunnaiset työ- ja lomamatkat siihen päälle.

    Kuinkahan paljon kansantaudit vähenisivät, jos todella noudatettaisiin niitä parjattuja virallisia ravitsemussuosituksia, edes suurinpiirtein? On ihan turha moittia suosituksia siitä, mikä todennäköisemmin johtuu siitä, ettei niitä noudateta. Se, että suositukset ovat jonkun mielestä liian sallivia ja lepsuja (nyt en puhu niistä, joiden mielestä ne ovat täysin vääriä ja suorastaan vaarallisia), johtuu tietysti siitä, että ne on haluttu tehdä sellaisiksi, että niiden noudattaminen olisi kohtuudella mahdollista.

    Jos Taru Leinon kuvaamasta tavasta syödä tehtäisiin virallinen suositus, sitä tuskin pystyisi kovinkaan moni noudattamaan, niin tiukka ja rajoittava se on. Tavalliselle kotikokille on jo ihan riittävän haastavaa laittaa ruoka niin, että siinä otetaan huomioon yhden perheenjäsenen korkea kolesteroli, toisen kihti ja kolmannen allergiat.

    VastaaPoista