maanantai 31. tammikuuta 2011

Välihuomioita

Deetä purkista? -postauksen synnyttämä keskustelu on ollut itselleni tärkeää. Toivottavasti myös te keskustelijat ja seuraajat olette  saaneet siitä itselleni ajatuksia eteenpäin vietäväksi. Keskustelussa oli paljon meidän ravitsemuksen parissa työskentelevien pohdintoja ja osa ehkä koki asian luisuvan sivuraiteille, mutta yhtä kaikki, itselleni ajatustenvaihto oli antoisaa. Sosiaalinen media on (ammatillisena) toimintaympäristönä uusi ja toisaalta ravitsemusaiheet laajasti esille koko mediakentässä, siinätäkin on välillä hyvä  puhua, että miten ja missä ravitsemuksesta puhutaan ja viestitään. Kiitos kaikille keskusteluun osallistuneille aktiivisuudesta.

Tässä kohtaa haluan vain tuoda lyhyesti esille erään lähitulevaisuuden"ravitsemustapahtuman": laillistettu ravitsemusterapeutti Soile Ruottinen väittelee vajaan kahden viikon päästä pe 11.2. klo 12 Turun yliopistossa lasten hiilihydraattien saannista ja sen yhteyksistä muuhun ravitsemukseen, seerumin lipideihin ja hammasterveyteen. Kannattaa tutustua väikkäriin ja tulla vaikka itse paikalle väitökseen jos aihepiiri kiinnostaa :-). Olemme Soilen kanssa olleet työkavereita, hänen aineistonsa on kerätty Turun yliopistossa toteutetussa STRIP -tutkimuksessa. Tarjolla on siis mielenkiintoinen, harvemmin esillä ollut lapsinäkökulma  muuten runsaana käyneeseen hiilarikeskusteluun. Tuloksia voisi vetää todella tiivistetysti yhteen niin, että runsas sokerin saanti assosioitui haittoihin, runsas kuidun saanti puolestaan hyötyihin ja runsas kuitujen saanti oli yhteydessä vähäisempään sokerin saantiin.

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Deetä purkista?

Silmiini osui torstai-iltana A-talk-ohjelman keskustelu, jossa aiheena oli tällä kertaa D-vitamiini. Pitihän sitä jäädä seuraamaan. Paikalla oli yksi ravitsemustieteen dosentti, yksi lääkäri-ravitsemustieteilijä ja kaksi lääkäriä. Itse koin keskustelun sinänsä mielenkiintoiseksi, mutta mieleenpainuvin kommentti tuli keskustelun päätteeksi kotisohvalta. Mies totesi ykskantaan, että ”Aivan turha keskustelu”. Minä tietysti kysymään että mitä tarkoitat. Mieheni vastasi tarkoittavansa sitä, että taas ovat erimieliset asiantuntijat nokkimassa toisiansa ja katsojana ei saa asiasta mitään tolkkua itse asiasta. Että pitäisikö sitä D-vitamiinia nyt sitten ottaa purkista vai ei, ja jos pitäisi niin kuinka paljon. Aihe synnytti ”keskustelua” myös nettiin Ylen A-tuubiin. Valtaosa kommentoijista tuntui kannattavan nykyistä suurempia D-vitamiiniannoksia ravintolisinä eli purkista napsittuna.


Itsekin jäin lopulta miettimään, että mitä hyötyä keskusteluohjelmasta tässä kohtaa oikein oli. D-vitamiiniasia on kuitenkin pääosin vielä työn alla: Pohjoismaisia ravitsemussuosituksia ollaan uudistamassa ja siinä yhteydessä tehdään paljon työtä myös D-vitamiinin saantisuosituksen (=saanti ruoasta) ja mahdollisten D-vitamiinilisien käyttösuosituksen (D-vitamiinipillerit) kanssa. On tietysti hyvä että asiasta vaihdetaan mielipiteitä. Mutta mitä järkeä on viedä tässä vaiheessa tv-studioon neljä asiantuntijaa pohtimaan kaiken kansan edessä että kuinkahan tämä asia nyt oikein on. Käsittääkseni muiden muassa pohjoismaisen suositustyöryhmän D-vitamiiniporukka kaikkine viiteryhmineen on tällä hetkellä se foorumi, jossa D-vitamiiniasiaa haarukoidaan. Annetaan heidän nyt päätyä ensin johonkin lopputulokseen ja keskustellaan sitten lisää. D-vitamiinin saantisuositus ei ole ihan niin simppeli asia kuin välillä annetaan ymmärtää. Pitää arvioida hyötyä ja haittoja, vaikuttavuutta ja turvallisuutta. Yksittäisenä (nimettömänä) kansalaisena meidän on helppo heittää kaikenlaista suositusta kehiin. Mutta virallisen suositustahon edustavan vastuut ja velvollisuudet ovat moninkertaiset. Ravintolisien kohdalla on otettava huomioon sekin, että pillerimuodossa napsitulla vitamiinilla saattaa olla erilaisia vaikutuksia kuin ruoan tai D-vitamiinin kohdalla auringonvalon avulla saadulla vitamiinilla. Minusta on hyvä että monimutkaista ja vaikeaa asiaa puntaroidaan tarkasti ennen kuin päädytään jotain suosittelemaan.

Tämä saattaa nettiaikakaudella tuntua kovin konsensushenkiseltä, auktoriteettiuskovaiselta mielipiteeltä. A-tuubissakin oli taas useita kommentteja, joissa tuotiin vahvasti esiin kriittinen suhtautuminen ravitsemuksen asiantuntijatahoihin. Esimerkiksi näin asia ilmaistiin:

”Tunnevammaisten ja auktoriteettiongelmaisten asiantuntijoiden kannattaisi laskeutua norsunluutornistaan ja hyväksyä se tosiasia, että netin aikakaudella kollektinen foorumiäly on täysin kykenevä selvittämään samoista papereista samat asiat kuin perusarvauskeskuslääkärikin.”

”Kasvattakaa lapsistanne omatoimisia, omilla aivoilla ajattelevia. Mitä enemmän ihmiset ovat tietoisia (internet auttaa), sitä vähemmän Brezhnevin ajassa elävät viranomaiset meitä pystyvät kyykyttämään.”

Elämme aikaa, jossa yksilö haluaa ajatella ja päättää itse ja sanoutua irti vanhoista suurista instituutioista ja niiden edustajista. Netti on keskustelufoorumeineen tuonut meille aivan uudenlaisen mahdollisuuden hankkia ja jakaa tietoa ja mielipiteitä. Tässä kehityksessä on paljon hyvää, mutta itse en silti olisi heittämässä kaikkea asiantuntijatyötä roskakoriin. Saattaa johtua tietysti omasta ammatista ;-). Asiansa osaava ammattilainen/asiantuntija/viranomainen ei pyri kyykyttämään tai estämään omilla aivoilla ajattelua. Hän päinvastoin osaa arvostaa yksilöä oman elämänsä asiantuntijana. Suurina linjoina laaditut ravitsemussuositukset eivät automaattisesti päde jokaiseen yksilöön tai sovellu sellaisenaan yksilötason ravitsemusratkaisujen tekemiseen. Ei suosituksissa näin edes väitetä. Kyllä meillä jokaisella on suosituksista huolimatta ainakin tähän asti ollut täysi vapaus valita mitä suuhumme pistämme tai jätämme pistämättä. Vaikka iloitsen netin tuomasta nopeasta ja helposta tiedon saatavuudesta ja somen keskustelujen monipuolisesta annista, en kuitenkaan halua heittäytyä ravitsemusasioissa pelkän ”kollektiivisen foorumiälyn” vietäväksi!

tiistai 11. tammikuuta 2011

Terveyden edistämisen paradoksi

Yliopiston Apteekin asiakaslehdessä Apteekin hyllyltä oli viime vuoden lopussa mieleen jäävä Pertti Mustajoen kolumni ”Arpaonni ja todennäköisyys”. Mustajoki on sisätautilääkäri, joka on tehnyt elämäntyötään mm. painonhallinta-asioiden ja elintapakysymysten, myös ravitsemuksen parissa. Uusimmassa kolumnissaan hän kertoi itse joutuneensa viime kesänä rintakivun vuoksi sairaalaan. Siellä yhdestä sepelvaltimon haarasta oli löytynyt tukos. Tapahtuma oli herättänyt ympäristössä ihmettelyä: kuinka ihmeessä hyväkuntoinen, normaalipainoinen ja työkseen terveiden elintapojen puolesta saarnannut mies voi sairastua sepelvaltimotautiin? Vastauksena näihin ihmettelyihin Mustajoki johdattelee lukijan tarkastelemaan elämän perusdilemmaa: todennäköisyyksien ja sattuman yllätyksellistä yhteispeliä.


Itseäni tämä terveyden edistämisen paradoksi vaivasi jo opiskeluaikana. Vaikka yksilö noudattaisi tunnon tarkasti terveyden edistämisellä ja eliniän pidentämisellä perusteltuja ravitsemussuosituksia, hän saattaa silti sairastua tai jopa kuolla milloin tahansa. Seuraavan kadunkulman takaa voi kaahata auto, jonka alle hän jää. Katolta tippuu lunta ja hautaa alleen. Tai niin kuin Mustajoen esimerkissä, hän saattaa kuulua siihen pieneen vähemmistöön, jolle tauti iskee vaikka todennäköisyys sairastumiselle olisi hyvin pieni.

Yksilön näkökulmasta ikävä tosiasia on se, että sairauksien riskitekijöiden puuttuminen ei takaa sataprosenttista terveyttä. Mistä todennäköisyyksissä oikeastaan onkaan kyse? Mustajoki selittää ilmiötä arpajaisesimerkin avulla. Jos todennäköisyytesi sairastua on hyvin pieni, on sinun kohdallasi arpajaisissa valittavien lukuisten arpajaispallojen joukossa vain muutama sellainen pallo, jonka valitseminen johtaa sairastumiseen. Jos riskisi on suuri, voi arpajaispalloista jopa puolet tai enemmänkin olla ”sairauspalloja”. Osallistumme tietysti mieluummin sellaisiin arpajaisiin, jossa on pienempi todennäköisyys valita sairauspallo eli sairastumisen riski on pienempi. Se ei kuitenkaan takaa automaattisesti sitä, että sairauspallo jää nostamatta. Jos meillä on huono tuuri (sattuma/kohtalo), nostamme sadan pallon joukosta juuri sen toisen kahdesta sairauspallosta.

Onko sitten kaikenlainen ravitsemukseen vaikuttava terveydenedistämistyö turhaa, jos kerran sattumalla on aina mahdollisuus laittaa sormensa peliin? Kansanterveyden näkökulmasta ei ole. Esimerkiksi: jos me suomalaiset lisäisimme selvästi kasvisten käyttöä, sillä olisi väestötasolla mitä todennäköisemmin terveydentilassamme näkyviä vaikutuksia. Yksilötasolla kasvisten lisääminen ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä, että henkilön verisuonet toimivat elastisemmin tai että hän ei sairastu syöpään, vaikka ravitsemustutkimusten perusteella kasvisten käytön lisäämisellä on tällaisia terveysvaikutuksia. Tämä on terveyden edistämisen paradoksi, joka meidän vain on hyväksyttävä. Ravitsemustottumusten kohdalla ei kannata ajatella pelkästään tulevaisuuden sairausriskejä, vaan myös tämän hetken hyvinvointia. Ja mitä enemmän mittarissamme on saavutettuja elinvuosia, sitä enemmän vaakakupissa painaa juuri tuo nykyhetken ja lähitulevaisuuden hyvinvointi.

tiistai 4. tammikuuta 2011

Hämmentää

Nyt alkaa olla kaikki joulusuklaat jo syöty, joten piti lähteä hakemaan euforiakokemuksia jostain muualta. Päädyin kirjoittamaan blogia :-). Jos jonkun uudenvuoden lupauksen teen, niin olkoon se seuraava: yritän blogata säännöllisemmin ja tiheämmin. Lupaukset on tehty kuulemma rikottaviksi, mutta jospa tämän saisi pidettyä. Ainakin se on hyvä tavoite. Ajatuksia kyllä pyörii päässä, mutta niitä ei ennätä aina kirjaamaan muistiin. Piti nytkin kirjoitella tänne jo ennen joulua, mutta eipä sitä sitten ennättänytkään. Vai oliko ehkä pääni liian pyörällä erilaisista epämääräisistä ajatuksista? Sekin on mahdollista. Aloittelen tätä uutta blogivuotta nimittäin vähän hämmentyneissä tunnelmissa.


Mikä oikein hämmentää? Kuvaavaa on varmaan se, että en oikein edes osaa ilmaista että mikä nyt sitten hämmentää. Jotenkin tilani liittyy tähän netin pullistelevaan ravitsemus- ja ruokavirtaan. Mitä näistä kaikista keskusteluista oikein pitäisi ajatella? En yhtään ihmettele sitä, että monella on pää pyörällä ravitsemuskysymyksissä. Tietoa, tarinaa, mielipidettä, ohjetta ja neuvoa on ihan joka lähtöön. Täysin ristiriitaisiltakin tuntuvat ohjeet vaikuttavat hyvin perustelluilta ja kannatettavilta. On tässä omakin pää pyörällä, vaikka pitäisi olla ihan alalle koulutettu yksilö kyseessä.

Niin mielenkiintoista kuin (ravitsemus)tieteellinen tutkimus onkaan, se ei voi(ne) koskaan tuottaa meille lopullista tietoa siitä millainen ruoka on meille ehdottoman parasta. Tieteen luonteeseen kuuluu olla itseään korjaavaa, se yrittää viedä meitä koko ajan lähemmän ilmiöiden ydintä koskaan kuitenkaan sinne pääsemättä. Tietämys ihmisen ravitsemuksesta tarkentuu, joskus jopa muuttuu kokonaan. Lisäksi tiedettä luovat ja tulkitsevat inhimilliset ihmiset, se tuo mukaan kuvaan oman rosoisuutensa.

Onko myös niin, että ruoasta on yksinkertaisesti mahdotonta puhua jotenkin neutraalisti ja vailla tunnekuohuja? Sekoittuuko netin faktakeskusteluihin aina niin paljon tunnemuistoja, adrenaliinia ja arvolatauksia, että usein päädytään vänkäämään ehdottomiin eipäs-juupas asetelmiin ja syyttämään vääräuskoisia vähintään kansanmurhaajiksi. Ovatko netin ravitsemuskeskustelut ehkä uuden vuosituhannen ristiretkiä, jossa tarkoituksena on puolipakolla tai ihan väkisin runnoa läpi oma käsitys oikeasta ja hyvästä elämästä?

Väittelyiden kestoaiheena tuntuu olevan hiilihydraatit ja rasvat, siinä samalla vähän kai proteiinitkin. Itse olen alkanut ajatella (uusimpien energiaravintoaineita koskevien tutkimustulostenkin) siivittämänä, että ehkä keskittyminen energiaravintoaineiden suhteiden pähkäilyyn onkin ohjannut meitä ihan sivupoluille. Pitäisikö unohtaa kokonaan proteiini-rasva-hiilariprosentit ja tarkastella ruokavaliota ihan muusta näkökulmasta? Tosisasiahan on, että energiaravintoaineiden osuuksiltaan suhteellisen samantyyppisiä ruokavaliota voidaan koostaa syömällä hyvin erilaisia ruokia. Ja vaikka kahdessa ruoka-aineessa olisi sama määrä tyydyttynyttä rasvaa tai hiilihydraatteja, niiden kokonaisravintoaineprofiili voi olla hyvin erilainen. Käymistilassa hiilari-rasvarintamalla on ilmeisesti myös muita ravitsemuksen parissa työtään tekeviä.

Itseäni on alkanut häiritä entistä enemmän se, että ihmiset kokevat syömisensä suhteen tarpeettoman paljon syyllisyyttä. Krooninen syömissyyllisyys heikentää hyvinvointia taatusti enemmän kuin makkaraperunoiden ostaminen grillillä tai suklaalevyllä herkuttelu työviikon päätteeksi. Uhkaako syömissyyllisyydestä tulla uusi kansantautimme?

Ps. Olemme nyt testailleet perheeni kanssa sitä ennen joulua ostamaani voipaketin sisältöä. Ehkä on niin, että olen kyllästänyt itseäni niin monta vuotta margariinilla, että en enää kykene erottamaan voin kaikkia makuvivahteita. Eniten voi erosi mielestäni käyttämästämme margariinista suolaisuutensa vuoksi, muita dramaattisia makueroja oli vaikea tunnistaa. Mutta tämä oli nyt ihan sitä makuasiaosastoa :-).