perjantai 14. syyskuuta 2012

”Kelvoton vanhempi oot, jos lapses on lihava”

Näinkö se menee? ”Vanhempien vikahan se on, jos lapsi syö enemmän kuin kuluttaa. Ei oo perheessä vuorovaikutus kohillaan, kun pitää tunnesyöttää lapsetkin lihaviksi. Jos ei vanhemmat osaa kasvattaa ja pitää rajoista kiinni, niin ei ole ihme että lapset mässäilee itsensä herkuilla lihavaksi.” Tällaisiin johtopäätöksiin voi päätyä ainakin jos seurailee netin keskustelupalstoja. 

Psykologi Riina Kokkonen lähti omassa, tänä vuonna julkaistussa väitöskirjatyössään tutkimaan tarkemmin tätä vanhemmuuden ja lapsen lihavuuden välistä kytkentää. Tutkimusaineistonaan hän käytti sekä viidesluokkalaisten lasten vanhempien haastatteluja että nettikeskusteluja lasten lihavuudesta. Aika raadolliseksi kuva aiheesta muodostui!

Nettikeskusteluissa lapsen lihavuuden katsottiin johtuvan tavalla tai toisella huonosta vanhemmuudesta: vanhemmat määriteltiin yleisesti laiskoiksi ja mässäileviksi, heidän tunnesuhteensa lapsiin kuvattiin vääristyneeksi tai kasvatustavat kelvottomiksi. Toisaalta perheen normaalipainoinen lapsen koettiin viestittävän hyvästä vanhemmuudesta: sekä vanhempien omat elintavat että heidän kasvatustapansa ja emotionaalinen suhteensa lapsiin oli kunnossa.

Myös vanhempien haastatteluaineisto tuki nettikeskusteluissa saatuja tuloksia. Lapsen pituus- ja painokäyrät toimivat vanhemmille keskeisenä lapsen terveyden ja normaaliuden mittarina. Lihavan lapsen vanhemmat joutuivat selontekovelvollisen asemaan: haastatellut lihavien lasten vanhemmat (erityisesti äidit!) pyrkivät lukuisin tavoin selittelemään asiaa ja osoittamaan vastuullisuutensa perheen elintapojen suhteen.

Tässä vaiheessa meissä on (toivottavasti) jo herännyt vahva vastareaktio: eihän se näin voi olla! No, avataan asiaa vielä eteenpäin.

Kokkonen käytti tutkimuksessaan teoreettisena viitekehyksenä foucault’laisen hallinnan teorian näkökulmaa. Tämän teorian näkökulmasta (yksinkertaistetusti J) asiantuntijat nähdään normien määrittelijöinä ja suostuttelijoina: asiantuntijat ensin määrittelevät mikä on normaalia ja tavoiteltavaa ja sitten suostuttelevat kansalaisia mukautumaan näihin normeihin ja tavoitteisiin vetoamalla heidän omaan etuunsa. Lasten painoasiassa hallinnan teoria siis esittää, että asiantuntijat ohjaavat vanhempia terveiden elintapojen noudattamiseen ja niiden opettamiseen lapsille. Perusteluna käytetään vanhempien vastuullisuutta ja koko perheen terveyden maksimoimisesta. Normien noudattamista seurataan, suoritetaan siis moraalista arviointia. Poikkeaminen yleisesti hyväksytyistä terveellisen elämän ja normaalipainoisuuden ideaaleista tulkitaan helposti vastuuttomuudeksi ja moraaliseksi epäonnistumiseksi.

Emme voine kiistää sitä, että terveystottumuksistamme samoin kuin painostamme on tullut osa normitodellisuuttamme ja  siten myös yleisen moraalisen vartioinnin kohteita. Itse kuitenkin laajentaisin normittamisen näkökulmaa foucault’laisesta koskemaan paitsi asiantuntijoita myös tavallisia tallaajia: normeja eivät välttämättä ole luomassa ja ylläpitämässä vain asiantuntijat vaan myös ns. ei-asiantuntijat. Meillä tuntuu olevan vahva halu määrittää terveellisen, vastuullisen elämän normeja!

Eikö se terveys nyt sitten olekaan hyvä juttu? On toki. MUTTA:  ihmisen moraalisen onnistumisen määritteleminen hänen elintapojensa kautta on monessa mielessä kyseenalaista.

Ensinnäkin, kysymys vanhempien vastuusta on todellisuudessa monisäikeinen. On toki totta, että voimme vanhempina vaikuttaa moneen asiaan lapsemme elämässä, myös terveysnäkökulmasta: päätämme minkälaista ruokaa kodin kapeista löytyy, voimme luoda erilaisia syömiseen liittyviä sääntöjä koskien esimerkiksi ruoka-aikoja ja herkutteluhetkiä, valvomme näiden sääntöjen toteuttamista, kannustamme tai olemme kannustamatta lastamme liikkumaan, toimimme elävänä esimerkkinä elintapojen noudattamisesta jne.

MUTTA: lapsen lihomisessa on kyse myös monista muista seikoista kuin vain ohjaavan vanhemmuuden toteuttamisesta. Onko lapsella perinnöllinen alttius lihoa helposti? Onko koulussa mahdollisuus liikkua aktiivisesti? Onko kunta huolehtinut siitä, että kulkureitit ovat kunnossa ja lapsilla on mahdollisuus kulkea kouluun turvallisesti kävellen tai pyörällä? Onko koulussa karkki- ja limsa-automaatit, joista on helppoa ostaa sokerista välipalaa koulupäivän aikana? Tarjotaanko koulussa ravitsevia välipalavaihtoehtoja? Harrastaako lapsi liikuntaa, jossa hänellä on myös mahdollisuus liikkua (eikä vain odotella kentän laidalla kun valmentaja peluuttaa joukkueen vahvoja pelaajia kentällä)? Ymmärtävätkö isovanhemmat, että kyläreissuilla lapselle ei tarvitse aina kantaa pöytää täyteen herkkuja? Ja niin edelleen.

JA TOISAALTA: lapsen normaalipainoisuus ei millään tavalla takaa sitä, että perheen elintavat ovat terveyden kannalta suotuisia. Lihavuus on ainoastaan selvästi näkyvänä ja mitattavissa olevana ominaisuutena sellainen, että sen  perusteella ulkopuolisen on helppo lähteä tekemään johtopäätöksiään.

Moraalisesta arvottamisesta seuraa helposti syyllisyys: Lapseni ei täytä normaalipainoisuuden standardia, olen epäonnistunut vanhempi! Vanhempi, joka kokee lapsensa lihavuudesta moraalista syyllisyyttä voi toki saada syyllisyydestään polttoainetta perheen elämän uudelleenarviointiin ja tarvittaessa elintottumusten muutokseen, mutta suuremmalle osalle vanhempia käy aivan päinvastoin. Syyllisyys ja häpeä (tiedostamatonkin sellainen, ja erityisesti ylimitoitettu häpeän tunne) johtaa joko koko asian kieltämiseen, tai voimattomuuteen raskaan taakan edessä. Tämä ei lopulta ole kenenkään etu.

Länsimaissa lasten lihominen on selvästi haaste. Asiaan ei kuitenkaan päästä tehokkaasti vaikuttamaan ennen kuin vahva kulttuurinen side hyvän vanhemmuuden ja lapsen normaalipainoisuuden välillä päästään murtamaan. Elintapojen ja tottumusten muuttaminen ei lähde voimattomuuden ja huonommuuden kokemuksesta vaan siitä, että uskoo omaan ja perheensä kykyyn vaikuttaa asioihin. Tässä on haastetta meillä kaikille ammattilaisille (miten vahvistamme perheiden kokemusta omasta kyvykkyydestään) ja lihavuudesta kommentoiville kansalaisille!

7 kommenttia:

  1. Olennaista on nähdäkseni se, kokeeko lihavan lapsen vanhempi, että häntä auttava henkilö on hänen puolellaan. Vanhemman vaikutuksen lapsen lihavuuteen voi tunnustaa, mutta siitä huolimatta vanhempaan voi suhtautua ymmärtäen, kannustaen ja hänen puolellaan ollen. Tällainen hyväksyminen ja toisen puolella olemisen kokemus on vapauttavaa. Siinä ei ole syyllistämistä eikä syyllisyyttä.

    VastaaPoista
  2. Kyllä, tämä on ammattilaisen näkökulmasta keskeistä: olenko ymmärtäen ja kannustaen perheen puolella.

    Kuitenkin esimerkiksi neuvolaterveydenhoitajilta tulee usein viestiä siitä, että vaikka he kuinka yrittävät puhua asiasta neutraalisti, syyllistämättä ja asiakkaan puolella ollen, vanhemmat silti syyllistyvät, ahdistuvat, eivät lähde työstämään asiaan lainkaan eteenpäin (torjuvat täysin). Taustalla on siis paljon muutakin kytkentää kuin vain yksittäiseen ammattilaiskohtaamiseen liittyvää: meillä on laajempi kulttuurinen ajatus, julki lausuttu ja välillä julkilausumaton tästä onnistuneen vanhemmuuden ja lapsen koon yhteydestä. Luulen että asian murtamiseksi pitää tehdä paljon työtä. Mutta pienin askelein voi aloittaa.

    VastaaPoista
  3. Niin, kyllähän vanhemmilla on iso rooli lapsen painossa ei siitä pääse mihinkään. Joo on muitakin tekijöitä, mutta silti. Ja vaikka miten asiaa käsittelisi niin varmaan syyllisyys puskee niin helposti pintaan. Nämä on ongelmia.

    Mutta sitä minäkään en tajua miten paino on jotenkin mittari vanhemmuudelle. Tai tajuan - onhan se näkyvä, konkreettinen mittari ja paino nyt sattuu olemaan tämän päivän arvomaailmassa korkealla. Mutta on se surkea mittari. Jos multa kysytään niin paino-ongelma on pikkujuttu kun verrataan kaikkeen muuhun olemiseen mitä vanhemmuuteen liittyy: läheisyys, tunteet, (itse)luottamus, arvot jne.. Nämä ei kuitenkaan näy niin selvästi ulospäin eikä niitä voi mitata niin ei kai niistä mittareiksi monelle ole. Ihan epätieteellisesti jos mun pitäisi mitata lapsien kautta vanhemmuuden hyvyyttä (inhottava ajatus tosin..) niin paino tuskin olisi siinä asteikossa - kyllä mä katsoisin lapsen käytöstä ja ajatusmaailmaa.

    Ja sitten on tietty se, että täydellisiä vanhempia kun ei ole...

    VastaaPoista
  4. Itse ajattelen, että oikein kohdistuva, "rakentava" syyllisyys voi toki joskus toimia kimmokkeena sille, että pysähdymme ja tarkistamme suuntaa, lähdemme tarvittaessa muuttamaan elintapojamme jne. Mutta massiivinen, kokonaisvaltainen "Olen epäonnistunut vanhempana" -syyllisyys helposti vain nousee kaiken toiminnan esteeksi.

    VastaaPoista
  5. Entä tarvitaanko lisää tutkimuksia???
    Miksi perheessä yksi lapsista lihoo, on "epätavallisen kinnostunut ruoasta", aina valmis syömään, kun toiset lapset syövät kun on nälkä???

    VastaaPoista
  6. Tämä aihe on todella hankala, sillä kuten kirjoitit, usein ihan neutraalilta tuntuva ohjaus, saa vanhemmat syyllistymään. Sama on kuulemma myös hammaspuolella, suuhygienisti sukulaiseni sanoi kerran, että vanhemmat "hyökkäävät" kun hän vain puhuu siitä miten tärkeää on pestä hampaat 2 x päivässä.

    No, on kaiketi myös niin, ettei lasten varsikaan poikalasten lihavuutta edes tunnisteta. Minusta joskus ongelmana on myös se että vanhemmat syyllistyvät ja yrittävän niin pirusti, ja syömisestä, ruokailusta ja painosta tulee sellainen ongelmakimppu perheessä, että alkuperäinen tilanne olisi parempi. Toisaalta monen lihavuuden taustalla on paljon isompia ongelmia kuin ravitsemus tai paino. Varmasti syyllisyys lisääntyy kun ymmärtää tilanteen, muttei ole voimavaroja tai taloudellisia resursseja hoitaa asiaa kuntoo. Koulut ja yhteiskunta kantaa vastuunsa, mutta valitettavasti vanhempien rooli ja malli on ruokailussa aika tärkeä. Itse koen, että edelleen on vahvasti vallalla ajatus, että lapset nyt voivat syödä mitä vaan, ja sillä vajolla esim. sokerin käyttö voi olla reilusti suurempaa kuin aikuisilla. Lasten ja perheiden ohjauksessa pätee sama kuin muiden kanssa, asiakaslähtöisyys ja se ettei kukaan asiantuntija voi muuttaa perhettä ja into tekemiseen on lähdettävä perheestä. Ja todella paino on vain yksi ravitsemusongelma ja joskus tuntuu että laihat lapset syövät vieläkin enemmän vaikka karkkia "kun ei se haittaa, kun on tollainen riuku".

    Asia ei todella ole kovin yksikertainen ja esimerkiksi lasten tunnesyömistä ei tunnisteta saati sitten hoideta. Vanhempien syyllisyys voi estää rakentavan hoidon, kun vaikka avioeron myötä tullut tunnesyömistä ei edes pysytyä myöntämään, koska tuntuu niin pahalta ajatella että vanhempien oma toiminta, avioero, on voinut laukaista jotain niin kurjaa. Vaikka miten avioero on oikea ratkaisu, voi siitä siltä koitua myös ikäviä asioita.
    Omassa perheessä on kaksi lasta joista toinen on se ikiliikkuja ja aktiivinen, telkkariakin katsotaan tanssien ja "voimistelleen", toinen taas rauhallisempi, leppoisampi ja myös varsin epäkilpailuhenkinen kaveri, harrastuksia on, mutta monet lajit tuntuvat todella epäkiinnostavilta. Arvaatte varmaan kummalla paino nousee helposti? Siitäkin huolimatta että syövät aika lailla samaa ruokaa ja arki ei ole sohvalla makaamista. Vaikka olen salaa hiukan huolissani pojan painosta, en sitä tietenkään hänelle sano. Yritämme perheenä yhdessä keksiä mahdollisimman paljon aktiiviteettiä, rajoitetaan peliaikaa ja huolehditaan säännöllisestä syömisestä. Poika syö paljon kasviksia, ei napostele ja liikuukin päivittäin, mutta ei missään nimessä kuiten siskonsa. Saan käyttää kaiken ammattitaitoni ja toisaalta ymmärrään, että monessa muussa perheessä pojasta voisi tulla lihava, sillä taipumus siihen on kyllä vahva. On muuten mielenkiintoista miten nämä lapset nukkuessakin liikkuvat eritavalla: poika löytyy aamulla lähes samassa asennossa mihin on illalla jäänyt ja tyttö taas on myllännyt pitkin yötä ja eikä ole harvinaista että tyynä ja pää löytyvät aamulla jalkopäästä :). Omakohtaiset kokemusten myötä, ymmärrän myös vanhempia jotka syyllistyvät lasten ylipainoista ja ammattilaiselta vaaditaan todella myötätuntoista, ammattimaista ja hyvää ohjausta. Tarvittaisiinko lisäkoulutusta asiantuntijoille?

    VastaaPoista
  7. Hyviä kysymyksiä ja pohdintoja teillä Päivi ja Anette.

    Itselläkin ihan oman elämän käytäntö on osoittanut, miten saman perheen sisällä lapset voivat olla kovin erilaisia suhteessa ruokaan, syömiseen ja liikkumiseen. Temperamenttitutkimuksen puolelta on tullut paljon mielenkiintoisia näkökulmia siihen, miten erilaisia synnynnäisesti olemme. (Suosittelen esim. Liisa Keltinkangas-Järvisen kirjoja aiheesta!)Tämä lasten synnynnäinen, perustavaa laatua oleva erilaisuus on mielestäni vahva argumentti sen puolesta, että lasten lihavuuttaa ei todellekaan voi pelkistää vain vanhempien epäonnistumiseksi!!!

    Työkaveri kertoi muuten vähän aikaa sitten havahduttavan esimerkin siitä, miten helppoa on tehdä vääriä johtopäätöksiä ulkoisen habituksen perusteella. Hän kertoi perheestä, jossa oli kaksi poikaa: toinen pyöreä ja toinen langan laiha. Tälle perheelle terveydenhuollon ammattilainen oli todennut, että "Kyllä sen jo päältä päin näkee, kumpi lapsista on luontaisesti liikkuvainen ja kummalle ruoka maistuu." Todellisuudessa perheen pojista se pyörempämpi oli innokas liikkuja ja sille langan laihalle maistui ruoka kuin ruoka!

    Kyllä, minusta ainakin lisäkoulutusta, havahduttamista ja pohtimista tämä lihavuusteema varmasti kaipaa!

    VastaaPoista