maanantai 16. tammikuuta 2012

Syömisen syvien ulottuvuuksien jäljillä

Viime vuoden puolella päiviteltiin sitä kuinka kaikki karppaa, popsii goji-marjoja tai suosii lähiruokaa, ihmeteltiin onko se turvallista vai jopa kaikille terveystietoisille ihmisille pakollista. Kun vuosi vaihtui, ottivat toimittajat askeleen taaksepäin ja lähtivät etsimään ilmiöiden laajempia yhteyksiä: Mistä tässä ruokatyylien sekamelskassa ja jatkuvissa ravitsemusväittelyissä oikein on kyse? Onko ruuasta tullut uusi uskonto ja identiteetin ilmaisun väline? Miksi syömisestä tuli niin vaikeaa? Mitä tästä kaikesta oikein pitäisi ajatella? Tähän median näkökulmavaihdokseen ei ole voinut olla törmäämättä, jos on vähääkään seurannut tiedotusvälineitä viime viikkojen aikana. Mukaan keskusteluihin on ravitsemustieteilijöiden lisäksi valjastettu niin teologeja, sosiologeja kuin tähtitieteilijöitäkin. Oman urani aikana koskaan ei näin lyhyen ajan sisällä ole niin moni toimittaja halunnut haastateltavaksi samaa aihetta (”Mitä näiden ruokailmiöiden taustalta oikein löytyy”) käsittelevään juttuunsa. Itse kun olen tällainen tavallinen riviasiantuntija, jota ei yleensä pommiteta samasta aiheesta usean toimittajan taholta.

Mutta entä jos syyt syömisen monimutkaistumiseen ovatkin jossain ihan muualla kuin mitä viime viikkoina on pohdittu. Entä jos kyseessä ei olekaan uusi uskonnollinen (ruoka)herääminen karppauksen hengessä, oman identiteetin julistaminen muille superfoodia valitsemalla tai pyrkimys hallita monimutkaista ja teknistyvää maailmaa valitsemalla lähituottajan raakamaitoa? Kuinka moni on kuitenkaan lähtenyt karppaamaan julistaakseen omaa identiteettiään ja saadakseen vastauksia uskollisiin pohdintoihinsa maailman synnystä tai elämän tarkoituksesta? Suurin osa karppaajista on veikkaukseni mukaan lähtenyt liikkeelle esisijaisena tavoitteena painonpudotus ja fyysisen hyvän olon lisääminen. Nyt kun ruokaa on tarjolla ylen määrin meillä kaikilla länsimaissa asuvilla alkaa olla mahdollista syömisen rajaaminen syystä ja toisesta, enää ei tarvitse ja toisaalta voi syödä vain sitä mitä sattuu olemaan tarjolla.

Entä jos syynä jatkuvaan ruokaväittelyyn onkin yksinkertaisesti se, että elämme monimediaista aikaa, joka on tulvillaan erilaisia välineitä, kanavia ja ohjelmia, lisättynä tietysti vielä tällä sosiaalisen median ulottuvuudella, jossa jokaisella meillä on mahdollisuus kertoa oma näkemyksemme keskusteluun. Ehkä syöminen ei loppupeleissä olekaan niin vaikeaa kuin mitä kärjistetyt otsikot ja ristiriitaisen oloiset keskusteluohjelmat antavat olettaa. Ehkä niiden taustalta löytyykin ensisijaisesti median pyrkimys löytää kiinnostavia tarinoita ja teräviä vastakkainasetteluita.

Edellä kirjoitettu ei toki tarkoita sitä, etteikö syömisessä jossain tilanteissa ole uskonnon harjoittamiseen yhdistyviä piirteitä tai etteikö ruoka voisi toimia osana identiteetin muodostamista tai eron tekemistä meidän ja heidän välillä. Ruoka on aina ollut osa uskontoja ja syöminen tai syömättä jättäminen uskonnnollista ja ruoka yhteiskunnallisen erottautumisen väline. Ruokaretoriikassa on myös selvästi havaittavissa yleisempi ajassamme oleva trendi, jossa luotetaan omaan tai uudelleen määriteltyihin asiantuntijuuksiin, ei enää perinteisiin instituutioihin tai asiantuntijatahoihin.

En myöskään kiistä sitä, etteikö ruokakeskustelujen asiantuntijoilla olisi erilaisia, keskenään ristiriitaisiakin näkemyksiä siitä mitä on terveellinen syöminen. Tämän takana on kuitenkin monta seikkaa, mm. pyrkimys niihin vetäviin tarinoihin ja kärjekkäisiin otsikkoihin, samoin myös asiantuntijoiden erilaiset taustat ja painotukset. Mutta näidenkin jälkeen jää jäljelle ”todellista” erimielisyyttä, jota ei mielestäni tarvitsekaan selittää pois. Pitää vain hyväksyä mm. se, että emme tiedä vieläkään kaikkea terveellisestä syömisestä, tutkimustuloksia voidaan tulkita eri tavoin ja on olemassa monia eri tapoja syödä terveellisesti ja hyvin.

Olennaisinta on ehkä se, että hyvän arkisyömisen ei tarvitse olla tieteellistä. Ei siis ravitsemus- uskonto- eikä yhteiskuntatieteelistä. Ne perinpohjaiset pallottelut ja fiilaamiset voi hyvin jättää ammatikseen tai vapaa-ajan harrastuksekseen asian parissa painiville. Että ihan lepo vaan siellä ruokapöydässä :-) .

14 kommenttia:

  1. Hyvää pohdintaa, Sanna. Uskon trendien kertovan siitä, että ihmiset ovat hyvin alttiita mediassa ja muutenkin ajassa esillä oleville vaikutteille. Vaikutteille alttiuteen näen yhdeksi merkittäväksi syyksi sen, että ihmiset pyrkivät parantamaan omaa elämänlaatuaan myös ravinnolla. Keinoja siihen haetaan seuraamalla lehtiä, internetiä ja muita tiedotusvälineitä. Kun ihmisillä itsellään ei ole syvälliseen keinojen pohdintaan riittävästi kiinnostusta tai aikaa, useimmat joutuvat tukeutumaan toisen käden lähteisiin eli popularisoituihin mediassa esitettyihin näkemyksiin. Niinpä monet lähtevät seuraamaan julkisuudessa esiintyviä asiantuntijoita ja mielipidevaikuttajia, joiden he arvelevat tietävän jotain.

    VastaaPoista
  2. Minulle herää pari jatkokysymystä: pitäisikö ihmisillä itsellään olla enemmän tiedollisia välineitä ravitsemuskeskustelun arvioimiseen? Mitä tällaiset välineet olisivat? Minkälaisin kriteerien ihmiset tällä hetkellä valitsevat sen/ne asiantuntijat, joita he "lähtevät seuraamaan"?

    VastaaPoista
  3. Uskoisin, että ravitsemusuutiset eivät ole poikkeus muista uutisista, vaan medialukutaito korreloi vahvasti koulutuksen kanssa. Niillä ihmisillä, joilla on muutenkin kykyä arvioida uutisia kriittisesti, on todennäköisesti kykyä suunnistautua paremmin myös ravitsemusuutisoinnin virrassa ja erottaa jyvät akanoista. Koulutetuilla ihmisillä on luultavasti enemmän kykyä seuloa itseään hyödyttävää terveystietoa uutisvirrasta, mikä voi osaltaan selittää sosiaaliryhmien terveyserojakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, kyky arvioida viestien merkityksiä konkeksteissaan on todella keskeistä. Ei ole ollenkaan samantekevää esimerkiksi se, kuka puhuu, missä puhuu ja milloin puhuu. Tässäkin voi tietysti mennä äärimmäisyyksiin ja nähdä joka viestin takana jotain salaliittoja yms.

      Yksi inhimillinen tosiasia on myös se, että meillä on taipumus tulkita viestejä aina omasta senhetkisestä viitekehyksestämme käsin. Ravitsemuskeskusteluissa tämä toden totta estää välistä eteenpäin pääsemisen ja todellisen dialogin syntymisen eri tavoin ajattelevien osapuolten välillä.

      Poista
    2. Tää viitekehys on tärkeä. Ns. tiedonkaatoteorioissa on se ongelma, kun helposti ajatellaan, että jos tieto ei mene perille tiedon vastaanottaja on jotenkin tyhmä ja harhaanjohdettu. Ravitsemusviestinnän ihmiskuva nousee valitettavasti usein tällaisesta ajattelusta vuosikymmenien takaa.

      Otetaanpa esimerkiksi juhlapuheissa paljon esillä olevat huonosti koulutetut miehet. Jos superruoka-ilmiön yhteydessä nämä ihmiset alkavat puhua paljon hyvää sisältävien kasvikunnan tuotteiden puolesta, ilmiö ei voi olla yksin huono. Mutta valitettavasti juhlapuheiden kiinnostus ei näytä yltävän arkipäivän kiinnostukseen asti. Kovin teknokraattinen lähestymistapa ynnättynä tiedonkaatoteoriaan ei ota huomioon sitä, että ihmiset olisivat aktiivisia ja luovia hyvinsyömisen määrittelijöitä. Onhan se nyt nasevaa kun kasvisperäisten tuotteiden käytöstä tehdään superia - ei mitään piiperrystä

      Kyllä mun näkemys on se, että ihmiset tietävät jo valtavan paljon ja kyse on siitä, että löydetään oikeita aktiivisia tapoja luoda käsityksiä syömisestä. Nämä käsitykset voivat olla "likiarvoltaan" heikompia kuin jonkun asiantuntijan, mutta käytännön toteutettavuudeltaan huomattavasti parempia, koska ne ei ole ulkoapäin annettuja.

      Jos oikeasti halutaan päästä käsiksi kansanterveydellisesti tärkeimpiin riskiryhmiin ja dialogiin tarvitaan ymmärtävää otetta. Erityisen tärkeäähän tämä on tosiaan nyt kun mediakenttä on pirstaloitunut ja globaalit virtaukset kulkevat huimalla vauhdilla

      Poista
    3. Juuri näin. Jos ravitsemustietämys jää vain käsityksiksi ja mielipiteiksi, mutta ei toteudu pitkäjänteisesti käytännön ruoanvalintatilanteissa, niin ei sillä juuri ole ravitsemuksellista merkitystä.

      Syömiskäyttäytymisen muutosta kuvaamaan on luotu useita teorioita ja niiden toimivuuttakin on tutkittu arkisissa ruoanvalintatilanteissa. Yksikään näistä teorioista ei varmaan ole täydellinen ja osittain eri teoriat kuvaavat samaa asiaa vain hieman eri termein. Olennaista niissä on kuitenkin se, että siihen mitä lopulta pistämme suuhumme vaikuttaa kovin moni tekijä.

      Itse olen tykästynyt esimerkiksi Fishbeinin ja Ajzen alunperin hahmottelemaan malliin, jossa syömiskäyttäytymiseen (tai muuhun terveyskäyttäytymiseen) on vaikuttamassa erilaisten tietojen ja taitojen lisäksi mm. asenteet, havaitut normit (mitä ajatteln muiden odottavan minulta, miten uskon muiden käyttäytyvän), kokemus omasta pystyvyydestä, ympäristössä olevat mahdollisuudet toteuttaa haluttua käyttäytymistä ja käyttäytymisen muuttuminen rutiininomaiseksi tavaksi.

      Mitä ravitsemustietämykseen tulee, niin olen kanssasi samaa mieltä: ihmisillä on toki paljon tietoa. Tiedon kanssa yhtä paljon on kuitenkin myös kaikenlaisia uskomuksia, joiden todenperäisyyden kanssa on vähän niin ja näin. ja mikä tärkeintä: kuinka paljon on sitä oleellista, omien ruokatottumusten kannalta tärkeää ja vaikuttavaa tietoa? ja kuinka konkrettiista tuo tieto on? Jos en kaupassa osaa valita itselleni sopivaa purkkia tai tiedä miten voin lisätä kasvisannoksia päivääni niin ruokatietämys uhkaa jäädä sinne ajatusmaailman tasolle.

      Poista
  4. Hyviä pointteja. Tykkään erityisesti ajatuksesta, että kaikesta ei tarvise olla ihan yhtämieltä edes asiantuntijoiden. Jotenkin olisi silti hyvä yrittää kunnioittaa toisia.

    PItkälti olen teidän kanssa samaa mieltä. Mutta onkohan tämä nykyinen sirpaloituminen jotenkin *myös* sitä, että kaikki on niin paljon näkyvämpää? Meinaan, että olisiko ennenkin tällaisia erilaisia näkemyksiä ja aatteita ollut, mutta ne eivät vaiin nousseet niin näkyviksi, kun ei ollut digitaalisia viestimiä.

    Niin ja lopuksi, veikkaanpa, että hymyilemme 30 vuoden kuluttua sille, miten vähän tiesimme ravitsemuksesta vuonna 2012. (Vaikka nyt kaikki gurut ovat jo aika vakuuttuneita yhdestä jos toisesta dogmista). Aina on jotenkin kova usko siihen, että juuri nyt tiedämme asioiden laidan... kunnes uudet vuosikymmenet opettaa uutta. Monesti uusien sukupolvien ennakkoluulottomien tekojen kautta.

    VastaaPoista
  5. Minusta olisi kummallinen ajatus, että ravitsemustieteen piirissä kaikkien pitäisi ajatella kaikesta ihan samalla tavalla. Ei kai muidenkaan tieteenalojen parissa ole tällaista täydellistä yksimielisyyttä? Toisaalta, ei kaikesta voida koko ajan myöskään olla täysin vastakkaista mieltä. Tällaiseen tilaan päästään kyllä ilman kallista tieteellistä koneistoakin.

    Kyllä varmasti nykyajan (media)näkyvyys on osaltaan syynä siihen, että olemme entistä tietoisempia siitä mitä maailmassa tapahtuu. Ennenkin on syöty "toisin", siis valtavirrasta poikkeavasti, mutta tieto tästä ei välttämättä ole levinnyt näin laajalle, ei ainakaan näin nopeasti. Tätä samaa ajatusta hain, kun kirjoitin blogitekstissä seuraavasti: "Entä jos syynä jatkuvaan ruokaväittelyyn onkin yksinkertaisesti se, että elämme monimediaista aikaa, joka on tulvillaan erilaisia välineitä, kanavia ja ohjelmia, lisättynä tietysti vielä tällä sosiaalisen median ulottuvuudella, jossa jokaisella meillä on mahdollisuus kertoa oma näkemyksemme keskusteluun.

    Voi tosiaan olla että 30 vuoden päästä tiedämme paljon enemmän ravitsemuksesta, kehittyväthän esimerkiksi geenipuolen menetelmät hurjaa vauhtia. Voidaan kuitenkin kysyä, kuinka paljon merkitystä tällä uudella tiedolla tulee olemaan käytännön ruokavalintojen ja syömisen kannalta. Jos katsoo taaksepäin vaikka 50 vuoden perspektiivillä, niin aika samoista asioistahan silloinkin ravitsemustieteilijät puhuivat: kasviksia pitäisi syödä enemmän, sokeria ja puhdistettua viljaa saada vähemmän ja monipuolisuudesta tulisi pitää huolta. Vuosikymmenten aikana kerääntynyt uusi tieto on enemmänkin tarkentanut näitä näkemyksiä ja tuonut niille lisää mm. solutason perusteluja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liittyisiköhän tuo tässäkin keskustelussa voimakkaasti esille nouseva moniarvoisuuden ja erilaisten näkemysten korostaminen osittain myös ravitsemustieteen vapautumiseen Suomessa? Muutamia vuosia sitten keskustelin eräässä koulutustilaisuudessa ravitsemustiedettä Kuopiossa opiskelevan naisen kanssa. Hänen mukaansa sellaista itsenäisen ajattelun vapautta, jota yleensä on akateemisessa koulutuksessa, ei ravitsemustieteessä ollut, vaan opiskelut läpäistäkseen piti käytännössä vastata virallisten ravitsemussuositusten mukaisesti. "Jopa teologisesa tiedekunnassa on enemmän vapautta ajatella itsenäisesti", hän tuhahti. Jos tilanne on ollut näin kuristava kuin hän kertoi, alan sisäiselle vapautumiselle on epäilemättä ollut tarve. Onko tässä, Sanna, mitään perää, vai oliko tuo vain yhden ihmisen subjektiivinen kokemus?

      Poista
    2. Itse olen opiskellut ravitsemustiedettä Helsingin yliopistossa, en Kuopiossa, joten omakohtaisia kokemuksia minulla ei ole Kuopiossa opiskelusta. Itse koin, että ainakin Helsingissä meitä nimen omaan kannustettiin rakentamaan omaa näkemystämme, kyseenalaistamaan ja pohtimaan. Tätähän tiede on, kriittistä pyrkimystä lähemmäs kohti asioiden todellista tilaa.

      Se ero Kuopion ja Helsingin ravitsemustieteen koulutuksilla lähtökohtaisesti on, että Kuopiossa valmistutaan laillistetuiksi ravitsemusterapeuteiksi terveydenhuollon tehtäviin, siis antamaan jo sairatuneille potilaille ravitsemusterapeuttista ohjausta. Ravitsemusterapeutteja, samoin kuin muitakin terveydenhuollon laillistettuja ammattilaisia sitovat yhteiset pelisäännöt, erilaiset hoitosuositukset muun muassa. Ihan miten hyvänsä ei siis voi lähteä sooloilemaan. Mutta toisaalta, näitä hoitosuosituksia on ollut laatimassa alan kokeneita, tieteelisen koulutuksen saaneita ammattilaisia, joten eivät ne hoitosuosituksetkaan mitään uskonkappaleita ole. Ja hoitosuosituksia myös uudistetaan aika ajoin, kun tiedot ja kokemukset karttuvat.

      Tiedän ravitsemusterepeuttien omassa potilasohjaustyössään paljolti räätälöivän ruoka-asioita kulloisenkin potilaan elämäntilanteen ja tarpeiden mukaan. Käytännön työ ei ole mitään kaavamaista hoitosuositusten täytäntöönpanoa, vaikka ne viitekehyksenä työlle toimivatkin.

      Vielä (ravitsemus)tieteen luonteesta: näen tieteen dynaamisena ja joustavana, suunnan muutoksiin kykenevänä toimintana, jossa tavoitellaan jotain sinne koskaan täysin pääsemättä. Joskus huomataan, että aiempi suunta on ollut väärä ja voidaan tehdä suunnan tarkistus. Se ei ole virhe tai katastrofi, vaan tieteen luonteeseen kuuluva perusominaisuus.

      Mitä käytännän tason ravitsemusasioiden ratkaisemiseen tulee, en näe että voidaan koskaan nojata pelkästään tieteelliseen tietoon. Tarvitaan aina myös kertynyttä käytännön kokemusta ja intuitiota.

      Poista
    3. Tähän teemaan olisi mielenkiintoista kuulla myös muiden ravitsemustietilijöiden näkemyksiä...

      Poista
  6. Itse edustan ravitsemustieteen laadullisen tutkimuksen perinnettä. Kun on opiskellut jonkin verran ravitsemustieteen ydinmenetelmiä - ja tietää niiden vahvuudet ja heikkoudet - ja suuntautunut laadulliselle puolelle "kuuntelemaan ihmisten ääntä", on se kasvattanut moniarvoiseen maailmaan. Laadullinen tutkimushan tuo aika paljon suhteellisuudentajua ja kyllä sitä minunkin mielestä on korostettu opiskeluissa.

    Olen samaa mieltä, että moniarvoisuuden ja -äänisyyden kehitys on tapahtunut. Ja nimenomaan laajassa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Tärkein tekijä lienee se, että väestötason kansanravitsemuksellinen eetos on vaihtunut yksilöllisiin arvoihin monien mielessä. Ja se on kyllä suuri ravitsemusviestinnällinen haaste. Itse pakerran koko ajan tämän aiheen parissa, miten näin yksilöllisyyttä korostavassa todellisuudessa voidaan ravitsemusviestinnän ohjata väestön syömisestä ja missä mittakaavassa.

    Ja mitä tulee teologiseen tiedekuntaan, niin sehän on sekoitus ainakin historiantutkimusta, käyttäytymistieteitä ja yhteiskuntatieteitä. Kyllähän tällaisten tieteiden parissa vapaata ja kriittistä ajattelua mahtuu - sen pitäisi olla tieteenalojen ytimessä. No joo, ehkä se teologinen oli vain heitto - pointti ymmärretty.

    Mun kokemuksen mukaan suurimmat ongelmat on soveltavien luonnontieteiden alueella, kuten ravitsemustieteessä. Se liittyy niiden olemukseen. Niissä kovin helposti, ei ehkä tieteen sisällä, mutta laajemmin tieteestä puhettaessa, luodaan eksaktin luonnontieteiden retoriikkaa silloin kun se on kyseenalaista. Tämä on vaikea alue kelle tai mille tahansa. Itse en kovinkaan mielelläni lähde mukaan keskusteluihin, jossa tätä ei tunnusteta. Kuten tämäkin keskusteluketju osoittaa, niin ravitsemustiede ja sen soveltaminen ei aina ole kovinkaan suoraviivaista. Vaikka toki niitä suoraviivaisempiakin lähestymistapoja tarvitaan - ja rohkeutta niiden esittämiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin laadullisista menetelmistä kiinnostuneena näen niilläkin oman paikkansa myös ravitsemustieteessä, vaikka ala on välillä vahvasti luonnontieteellisiin tarkasteluihin kallellaan. Syöminen on paitsi metaboliaa myös käyttäytymistä. Mielenkiintoista on paitsi se, mitä ruualle tapahtuu ihmisen elimistössä myös se, miten ja miksi ko. ruoka on ihmisen suuhun päätynyt. Juuri tämä moniulotteisuus tekee ravitsemustieteestä mielenkiintoisen mutta samalla erityisen haastavan tutkimusalan.

      Tieteenalan "ulkopuolisia" ravitsemustieteen sisäinen identiteetin määritettely ei välttämättä sykäytä, mutta ravitsemustieteilijää itseään kyllä kiinnostaa (tai ainakin jossain määrin minusta pitäisi kiinnostaa) se mitä ravitsemustiede oikestaan on. Missä menee ravitsemustieteen ja ravitsemustieteilijän ydinosaamisen rajat? Millaista lisäosaamista pitää hakea muiden tieteenalojen parista, jotta voisi ymmärtää paremmin ravitsemuksen ilmiöitä? Itseäni esimerkiksi kiinnosti valmistumiseni jälkeen syöminen käyttäytymisenä niin paljon, että lähdin jatkamaan opiskeluja kasvatustieteiden parissa.

      Poista