Ravitsemus herättää
mielipiteitä, ravitsemus herättää tunteita, ravitsemus herättää keskustelua.
Viime päivinä on kohistu mm. THL:n Finriski-tutkimuksen tuloksista. Eikä
pelkästään tuloksista, vaan myös tulosten kommentoinneista. Toinen juttu on
sitten se, onko keskusteluissa sanottu enää mitään uutta. Vai arvaavatko kaikki
jo etukäteen toistensa repliikit? Ajaako kukin taho ja keskustelija laput
silmillä omaa kaistaansa? Ja saavutetaanko lopputuloksena ainoastaan tilanne,
jossa media kalastaa tarvitsevansa lukijat, katselijat ja klikkaukset, mutta
käytännössä mikään ihmisten ajattelussa, saati käytännön terveystottumuksissa ei
muutu (ainakaan parempaan suuntaan)?
Itse kaipaan
ravitsemuskeskusteluihin lisää moniulotteisuutta. Somen aikakaudella meillä on
mahtavia välineitä käytössämme oppiaksemme uutta toinen toisiltamme ja
kehitelläksemme tietämystämme yhdessä eteenpäin. Hukkaammeko tämän
mahdollisuuden ja istumme poteroissamme huutelemassa muuttumattomia
mielipiteitämme? Kuka tästä keskustelun nykytyylistä lopulta hyötyy? Tuskin
loppupeleissä ainakaan hämmennyksen tilassa vellova keskivertokuluttaja, joka
miettii ruokakaupassa mitä valitsisi ostoskoriinsa. Onko muita hyötyjiä kuin epämääräinen
ameeba nimeltään media? Vai onko sittenkin enemmän vain häviäjiä? Ristiriitoihin
valokeilan suuntaavaa uutisointi jättää varjoon sen tosiasian, että monesta keskeisestä
terveyttä edistävän ravitsemuksen osatekijästä olisi mahdollista löytää
riittävä yksimielisyys (ainakin jos jätetään aivan ne friikeimmät julistajat
oppeineen pois laskuista…)
Sitäkin olen miettinyt,
että ketkä ravitsemuskeskusteluun loppupeleissä osallistuvat. Millä tavoin
media valitsee asiantuntijat juttuihin ja ohjelmiin? Saako aina se helpoimmin äänensä
kuuluviin, jolla on raflaavin viesti? Sosiaalisen median puolella tuntuu olevan
pienehkö joukko aktiiveja, sekä ammatikseen asian parissa työtä tekeviä että ”siviilejä”.
Mutta kuinka paljon tähän joukkoon mahtuu oikeasti uteliaita pohdiskelijoita,
jotka ovat avoimia uudelle tiedolle? Vai kerääntyykö ravitsemuskeskusteluiden
hiekkalaatikoille vain joukko riidanhaluisia päällepäsmäreitä, jotka haluavat
kaikki olla oikeassa julistaessaan omaa erehtymätöntä totuuttaan?
Ravitsemus on aihe, joka
tulee myös ammattilaisen iholle. Meidän jokaisen on syötävä ja ammattilaisen on
realisoitava ravitsemusoppinsa käytännössä. Mutta onko tällä hetkellä yleisenä trendinä
enemmänkin se, että omasta syömisestä johdetaan kaikille sopivaa ravitsemusoppia?
Halutaanko, että se mitä itse syödään julistetaan myös terveelliseksi, vai halutaanko
muuttaa omaa syömistä terveellisempään suuntaan? Itseään asiantuntijaksi
tituleeraavan ei ainakaan soisi olevan liian fiksoitunut omaan tapaansa syödä;
hyvään ravitsemukseen ei ole olemassa vain yhtä tietä.
Uusi tieto ei ole uhka
vaan mahdollisuus. Uuden oppimisessa ei aina ole kyse siitä, että ennen oltiin
väärässä. Joskus vain tiedon kumuloituminen ja uusien menetelmien kehittyminen
mahdollistavat ymmärtämyksemme syvenemisen. Tieteelle ei ole ominaista pysyvyys
vaan muutos. Meiltä ravitsemustieteilijöitä toivon erityisesti kykyä uudistaa
tarvittaessa ajatteluamme. Ravitsemusasiantuntijaksi saa kutsua itseään kuka
tahansa, mutta itselleni todellisen asiantuntijuuden merkkinä on paitsi
laaja-alainen tietämys aihepiiristä (huom. tieteellisen ja arkitiedon yhdistäminen!)
myös kyky oman ajattelun kriittiseen tarkasteluun ja tarvittaessa myös
muuttamiseen sekä taito käydä rakentavaa vuoropuhelua eri tavoin ajattelevien
ihmisten kanssa. Tässä on meille asiantuntijoille haastetta!
Tekstin julkaisemisen jälkeen ajatukset vielä jatkavat matkaansa.:
VastaaPoistaYksi haaste keskusteluissa on varmasti myös siinä, että OLETAMME tietyn tahon/keskustelijan ajatusten pysyvän muuttumattomina. Emme siis edes huomaa toisen ajatellussa/viesteissä tapahtuneita muutoksia!
Luin vielä illalla syyskuun Yhteishyvä-lehdestä aiheeseen osuvan artikkelin: "Opi arvostamaan erilaisuutta"!
VastaaPoistaJutussa työyhteisövalmentaja ja kouluttaja Matti Alpola toteaa: "Ihmisellä on taipumus nähdä se, mihin uskoo. Haasteet vuorovaikutustilanteissa johtuvat siitä, että ihmiset ovat omasta mielestään oikeassa ja pitävät siitä tiukasti kiinni. Kilpailu oikeassa olemisesta ei johda aitoon kohtaamiseen"
Alpola kehottaa myös arvostamaan ihmisten erilaisuutta eikä näkemään sitä vain asiana, jota pitäisi sietää tai koittaa kestää. "Rakentavampaa olisi ajatella, millä tavalla toisen ihmisen erilaisuus voi rikastuttaa omaa toimintatapaa ja mitä siitä voisi oppia tai ottaa omaan ajatteluun."
Ravitsemuksen piirissä on itse asiassa hyviä esimerkkejä asioista, joille ammattilaiset reilut kymmenen vuotta sitten vähän naureskelivat ja jotka nyt ovat nousseet ammattilaiskeskustelun ja tutkimuksenkin kuumaksi aiheeksi. Esimerkkeinä vaikkapa suoliston mikrobiflooran merkitys kokonaisterveyden kannalta ja hiilihydraattitietoisuus. Yksi ongelma on ehkä siinä, että vaihtoehtoajattelu esitetään aluksi yliampuvasti ja ehdottomasti, jolloin ammttilaispiireissä ei sille lämmetä. Meidän ei kuitenkaan pitäisi heittää lasta pesuveden mukana. Yritän katsoa tässä asiassa itseänikin peiliin!