Ravitsemus puhututtaa - mutta muuttuuko mikään?

Ravitsemus herättää mielipiteitä, ravitsemus herättää tunteita, ravitsemus herättää keskustelua. Viime päivinä on kohistu mm. THL:n Finriski-tutkimuksen tuloksista. Eikä pelkästään tuloksista, vaan myös tulosten kommentoinneista. Toinen juttu on sitten se, onko keskusteluissa sanottu enää mitään uutta. Vai arvaavatko kaikki jo etukäteen toistensa repliikit? Ajaako kukin taho ja keskustelija laput silmillä omaa kaistaansa? Ja saavutetaanko lopputuloksena ainoastaan tilanne, jossa media kalastaa tarvitsevansa lukijat, katselijat ja klikkaukset, mutta käytännössä mikään ihmisten ajattelussa, saati käytännön terveystottumuksissa ei muutu (ainakaan parempaan suuntaan)?

Itse kaipaan ravitsemuskeskusteluihin lisää moniulotteisuutta. Somen aikakaudella meillä on mahtavia välineitä käytössämme oppiaksemme uutta toinen toisiltamme ja kehitelläksemme tietämystämme yhdessä eteenpäin. Hukkaammeko tämän mahdollisuuden ja istumme poteroissamme huutelemassa muuttumattomia mielipiteitämme? Kuka tästä keskustelun nykytyylistä lopulta hyötyy? Tuskin loppupeleissä ainakaan hämmennyksen tilassa vellova keskivertokuluttaja, joka miettii ruokakaupassa mitä valitsisi ostoskoriinsa. Onko muita hyötyjiä kuin epämääräinen ameeba nimeltään media? Vai onko sittenkin enemmän vain häviäjiä? Ristiriitoihin valokeilan suuntaavaa uutisointi jättää varjoon sen tosiasian, että monesta keskeisestä terveyttä edistävän ravitsemuksen osatekijästä olisi mahdollista löytää riittävä yksimielisyys (ainakin jos jätetään aivan ne friikeimmät julistajat oppeineen pois laskuista…)

Sitäkin olen miettinyt, että ketkä ravitsemuskeskusteluun loppupeleissä osallistuvat. Millä tavoin media valitsee asiantuntijat juttuihin ja ohjelmiin? Saako aina se helpoimmin äänensä kuuluviin, jolla on raflaavin viesti? Sosiaalisen median puolella tuntuu olevan pienehkö joukko aktiiveja, sekä ammatikseen asian parissa työtä tekeviä että ”siviilejä”. Mutta kuinka paljon tähän joukkoon mahtuu oikeasti uteliaita pohdiskelijoita, jotka ovat avoimia uudelle tiedolle? Vai kerääntyykö ravitsemuskeskusteluiden hiekkalaatikoille vain joukko riidanhaluisia päällepäsmäreitä, jotka haluavat kaikki olla oikeassa julistaessaan omaa erehtymätöntä totuuttaan?

Ravitsemus on aihe, joka tulee myös ammattilaisen iholle. Meidän jokaisen on syötävä ja ammattilaisen on realisoitava ravitsemusoppinsa käytännössä. Mutta onko tällä hetkellä yleisenä trendinä enemmänkin se, että omasta syömisestä johdetaan kaikille sopivaa ravitsemusoppia? Halutaanko, että se mitä itse syödään julistetaan myös terveelliseksi, vai halutaanko muuttaa omaa syömistä terveellisempään suuntaan? Itseään asiantuntijaksi tituleeraavan ei ainakaan soisi olevan liian fiksoitunut omaan tapaansa syödä; hyvään ravitsemukseen ei ole olemassa vain yhtä tietä.

Uusi tieto ei ole uhka vaan mahdollisuus. Uuden oppimisessa ei aina ole kyse siitä, että ennen oltiin väärässä. Joskus vain tiedon kumuloituminen ja uusien menetelmien kehittyminen mahdollistavat ymmärtämyksemme syvenemisen. Tieteelle ei ole ominaista pysyvyys vaan muutos. Meiltä ravitsemustieteilijöitä toivon erityisesti kykyä uudistaa tarvittaessa ajatteluamme. Ravitsemusasiantuntijaksi saa kutsua itseään kuka tahansa, mutta itselleni todellisen asiantuntijuuden merkkinä on paitsi laaja-alainen tietämys aihepiiristä (huom. tieteellisen ja arkitiedon yhdistäminen!) myös kyky oman ajattelun kriittiseen tarkasteluun ja tarvittaessa myös muuttamiseen sekä taito käydä rakentavaa vuoropuhelua eri tavoin ajattelevien ihmisten kanssa. Tässä on meille asiantuntijoille haastetta!