Ovatko ravitsemustieteilijät ja –terapeutit kapeakatseisia teoreetikkoja, jotka jättävät tarkoituksellisesti tosiseikkoja huomiotta? Suhtaudummeko rasvoihin eräänlaisena muuttumattomana oppirakennelmana? Eikö meitä kiinnosta oma tieteenalamme? Olemmeko putkikoulutuksen tuotteita, jotka eivät ole koskaan ponnistelleet kritisoidakseen saamaansa oppia tai aktiivisesti etsineet vaihtoehtoisia totuuksia?
Tässäpä muutama kiperä haaste meille ravitsemustieteeseen koulutetuille asiantuntijoille! Yllä olevat heitot on poimittu netin ravitsemusaiheita käsittelevistä keskusteluista, joissa on viime päivinä pohdittu vilkkaasti paitsi varsinaisia ravitsemuskysymyksiä myös sitä, minkälaisia ravitsemusasiantuntijoita maassamme toimii.
Minusta tuntuu siltä että aluksi muutama koulutuksellinen termitäsmennys on paikallaan, ravitsemusasiantuntijuuden kenttä kun on aika kirjava ja väärinymmärryksiä tulee aina välillä esille. Ravitsemustiedettä voi pääaineenaan opiskella Suomessa kahdessa yliopistossa, Helsingissä ja Kuopiossa. Näistä jälkimmäinen on erikoistunut laillistettujen ravitsemusterapeuttien koulutukseen. Kaikki ravitsemustieteilijät eivät siis ole ravitsemusterapeutteja. Ravitsemusasiantuntija-nimikettä saa sinänsä käyttää kuka hyvänsä, oli sitten takana (mitä tahansa) alan opintoja tai ei. Itse käytän virallisemmissa yhteyksissä yleensä yhdistelmää ravitsemusasiantuntija (ETM) täsmentääkseni taustakoulutuksekseni elintarviketieteiden maisterin tutkinnon. Vuosien varrella tutkintonimikkeet ovat hiukan vaihdelleet ja maisteriravitsemustieteilijän (=ravitsemustiedettä pääaineenaan opiskelleen) koulutus voi ETM:n lisäksi olla ainakin TtM, THM tai MMM.
Sitten varsinaiseen asiaan: Mitä virkaa tällaisella maisteritutkinnolla sitten on näissä ravitsemusasioissa? Nettikritiikin pohjalta voisi päätellä että ei mitään tai että yliopistokoulutuksesta voisi olla jopa haittaa, yliopistoissa kun koulutetaan omat aivot narikkaan laittavia putkiaivoja, jotka pahimmassa tapauksessa vielä toimivat lääke- ja elintarviketeollisuuden kätyreinä. Olen itse opiskellut ravitsemustiedettä Helsingin yliopistossa ja rehellisesti on kyllä sanottava, että aika vaikea minun on tunnistaa saamastani koulutuksesta tuollaisia piirteitä. Pidän itseäni kriittisyyteen kykenevänä henkilönä, eikä ravitsemustieteen koulutus tuota kriittisyyttä vähentänyt, päinvastoin! Koulutuksen aikana meille painotettiin sitä, että emme itse asiassa valmistu minkään tiettyyn ammattiin vaan saamme monipuoliset valmiudet tieteellisen tiedon hyödyntämisessä ja tuottamisessa. Ja kriittisyyshän on nimenomaan olennainen osa tiedettä. On toki myönnettävä, että ihmisethän tiedettä tekevät ja siten myös tieteen tekemisessä on havaittavissa inhimillinen kädenjälki. Jonkinlaiseen täydellisen objektiivisuuden harhaan ei kai kukaan itseään kunnioittava tieteentekijä usko? Olennaista on se, että mahdollisimman rehellisesti pyrkisi itse tieteentekijänä tai sitä työssään hyödyntävänä tulemaan tietoiseksi omista ennakko-oletuksistaan ja asenteistaan. Niitä meillä lienee kaikilla.
Käytännön ravitsemuskysymysten ratkaisemisessa ei kuitenkaan pelkkä tieteellinen tieto ja sen hyödyntäminen riitä. Tiede tarjoaa todellisuuteemme vain yhden, toki tärkeän näkökulman. Paljon painoarvoa tulisi olla myös käytännön kokemuksella: minkä on havaittu toimivan hyvin, minkä huonosti. Tieteen ja käytännön kokemuksen näkökulmat toimivat parhaimmillaan toisiaan täydentävinä.
Tässä pieni blogitekstin kokoinen raapaisu ravitsemusasiantuntijuudesta. Asiaa olisi tärkeä pohtia lisää ja erittäin mielläni lukisin myös teidän näkemyksiänne ja kokemuksianne aiheesta!
Kiitos mielenkiintoisesta blogista! Hauskaa että syömisen ympärillä kuplivaa soppaa hämmennellään välillä myös vähän vähemmällä tunteen palolla ja suuremmalla ammatillisella viileydellä. :-)
VastaaPoistaRavitsemusasiantuntijoiden sokeudessa vaihtoehtoisten "totuuksien" suhteen lienee törmätty tieteenfilosofiseen ikuisuusongelmaan: mitään ei voi todistaa, voi vain todeta miten asiat näyttäisivät olevan tämänhetkisen tiedon valossa. Tieteellinen ajattelu tarkoittaakin nimenomaan sitä, että koko ajan on pidettävä takaportit auki mielipiteen muutokselle mahdollisen uuden esiintulevan tiedon myötä. Ihmekös sitten, että tällainen asiantuntija näyttää televisiossa kiemurtelevalta ja ketkuilevalta selittelijältä, kun yksinkertaiseenkaan kysymykseen ei koskaan tule vastaukseksi kyllä tai ei, vaan iänikuinen mahdollisesti-kenties-toisaalta. Itseoppineen "asiantuntijan", joka on parhaassa(?) tapauksessa perehtynyt vain yhteen näkökulmaan moniuloitteisessa ongelmassa, on paljon helpompi kertoa esimerkiksi "totuuksia rasvasta".
Vaikken itse olekaan koulutukseltani ravitsemustieteilijä, odottelen silti malttamattomasti että todella alkaisimme saada myös nykykäsityksiä kritisoivalta puolelta tieteellisesti kestävää faktaa näitten vuolaina vellovien keskustelujen pohjaksi. Hulluin kuulemani peruste tutkimustiedon puuttumiselle mm. tyydyttyneen rasvan hyödyllisyyden osalta on, että margariinitehtailijat kontrolloivat tutkimusrahoitusta eivätkä luovuta sitä väärään tarkoitukseen. Onko siis esimerkiksi meijeri- ja lihanjalostusteollisuus täysin varatonta ja vallatonta, vieläpä maailmanlaajuisesti? ;-)
t. Maiju
Kiitos Maiju kommentista. Kuvasit mielestäni osuvasti tieteelliseen tietoon nojautuvan asiantuntijan asemaa ja käsitystä tieteestä. Tiede ei tosiaan ole olemukseltaan mikään uskomusjärjestelmä, uskonto tai kiveen hakattujen muuttumattomien totuuksien kokoelma. Tieteen antama kuva maailmasta voi ajan saatossa muuttua.
VastaaPoistaHyvä kommentti Maijulta tieteen olemuksesta! Ravitsemusterapeuteilla on hurja pysytteleminen kärryillä kaikissa asioissa. Tutkimusta tulee niin paljon, ja se on vähintäänkin lievästi ristiriitaista. Olemme usein kuin yleislääkärit, kaikista osa-alueista pitäisi tietää paljon. Toisaalta, suuri yleisö saattaa odottaa meiltä kaikissa ravitsemuksen osa-alueissa erikoislääkäritason valmiuksia (ainakin näin joskus tuntuu).
VastaaPoistaMinua häiritsee välillä tämä putkiaivoiksi luokittelu. Mutta minusta meidän kyllä pitää olla myös valmiita katsomaan asioita itse tarkoin ja syvemmälle ilman, että odotamme professoritason lausuntoja ensiksi asioista. Valitettavasti professoritkaan eivät voi, eivätkä ole, aina ihan kaikesta ravitsemuksessa tapahtuvasta viimeisen päälle perillä. Ei meidän tarvitse ihan joka piirusta olla samaa mieltä gurujen kanssa, eikä varsinkaan kollegojen keskenkään ihan 100 % yhtämielisyyttä tarvitse tavoitella.
Nämä hiilari- ja rasvakeskustelut on kyllä sinänsä tervehdyttäviä. Ei asiat ole ehkä niinkään yksinkertaisia, kun mitä valitettavan usein gurut medioissa lausuvat. Minusta guruja "vaivaa" vanhakantainen pelko siitä miten kansa menee sekaisin, jos viesti/suositus muuttuu tai kerrotaan tarkemmin ja samalla monitahoisemmin ravitsemusasioita. Sinänsä nyt menossa oleva keskustelu on juuri sitä mitä pitäisi käydä. Tämä on uusi aikakausi, keskustelun aikakausi. Tämä koskee paljon muutakin kuin vain ravitsemusasioita.
Olen Reijo kanssasi samaa mieltä siitä että ravitsemusasiantuntijoiden ei tarvitse olla kaikista asioista täysin sama mieltä. "Uudella aikakaudella" keskustelu on tosiaan lisääntynyt. Lisäksi käsitys asiantuntijuudesta ja asiantuntijan roolista on muuttunut/muuttumassa. Asiantuntija ei mielestäni ole (enää)henkilö joka tietää alastaan kaiken ja kertoo sen muille vaan henkilö jolla on alastaan laaja näkemys, kykyä ja halua oppia uutta ja taito soveltaa osaamaansa erilaisissa tilanteissa. Ja joka ottaa osaa erinnäköisiin keskusteluihin ;-).
VastaaPoista