Voihan voi

Kovasti on uutisoitu viime aikoina, että ruokakauppakansa on jälleen löytänyt voihyllyt ja kevyttuotteiden kauppa käy huonosti. Ilmiö ei selittyne ainoastaan voin hinnan laskulla vaan myös syksyn rasvakeskustelu kantanee nyt hedelmää.


Kevyttuoteilmiö on minusta mennytkin yli äyräidensä, ihan hyvä että otetaan siinä mielessä vähän takapakkia. Edelleen ostan kaupasta kyllä rasvatonta maitoa, minusta se maistuukin paremmalta, mutta olen kyllä ihmetellyt sitä kuinka laput silmillä on vain juostu tuon elintarvikkeiden ”keveyden” perässä. Ei rasvaa tarvitse saada pois kaikesta hinnalla millä hyvänsä. Nämä mieltymysasiat onvat pitkälti myös henkilökohtaisia makuasioita, mutta ainakaan itseäni ei ole makuelämyksenä puhutellut esimerkiksi rasvaton raejuusto. Ja miksi raejuusto edes pitäisi saada täysin rasvattomaksi, kun ”tavallisessakin” raejuustossa rasvaa on vain kaksi prosenttia ja käyttömäärät ovat yleensä ihan kohtuullisia? Kevytmargariinien voittokulkua on seurannut surullisena jo vuosia. Nykyään kuluttajan saatavilla ei ole enää lainkaan niitä 80% rasvaa sisältäviä margariineja, joita vielä 1990-luvulla oli margariineista enemmistö. Ei ole mitään järkeä vähentää kasvimargariineista rasvaa, niiden hyvän rasvahappokoostumuksenhan ansiosta niitä juuri käytetään! Enkä millään jaksa uskoa että Suomen lihavuusongelman syy piilisi runsaassa kasvimargariinien käytössä. (Lihavuuden takana piilevien ruokavaliotekijöiden selvittäminen on muuten todettu yllättävän hankalaksi: tutkimuksessa ei ole oikein päästy löytämään niitä ruokatason tekijöitä, jotka lihavuuden ovat synnyttäneet. Syitä tähän on monia.)

Innostusta voin käytän lisäämiseen en henkilökohtaisesti oikein ymmärrä. Syy voi olla siinä, että en ole oikein koskaan ymmärtänyt, että miksi voin sanotaan maistuvan niin paljon paremmalta kuin mikään muu rasva. Voi toki olla, että tiedollinen ennakkoasenteeni on ollut niin vahva, että sen takia en ole pystynyt löytämään voin tarjoamia korvaamattomia makuelämyksiä. Luulen kuitenkin, että voin syvin olemus ja hyvyys kätkeytyy jonnekin syvälle Suomalaisen agraariyhteiskunnan historialliseen havinaan. Voin luokittelemista luonnolliseksi rasvaksi en ymmärrä ollenkaan. Miksi voi on luonnollisempaa ja alkuperäisempää kuin margariini? Miksi vasikan ravinnoksi tarkoitetusta maidosta mekaanisesti erotettu rasva on ihmisravintona lähempänä ”luonnollisempaa” kuin esimerkiksi rypsikasvista erotettu rasva? Vai menevätkö juuret tässä alkuperäiskeskustelussa ”sylttytehtaalle” eli tässä tapauksessa margariinitehtaaseen? Mutta tätäkään perustelua en oikein ymmärrä, valmistetaanhan suuri osa kuluttamastamme voistakin tehtaissa suurina erinä. Ehkä joku teistä voisi auttaa minua tässä luonnollisuuden ymmärtämisessä ja kertoa mihin se perustuu. Myönnän rehellisesti tietämättömyyteni.

Ravitsemuksen näkökulmasta en näe suurena ongelmana sitä, että myös voita käyttää silloin tällöin. Itsellä on kuitenkin päivittäisessä käytössä runsasrasvainen rypsiöljypohjainen margariini, koska haluan tarjota keholleni sen sisältävät hyvät tyydyttymättömät rasvahapot. Margariinia tarjoan myös lapsilleni. Niin en tekisi, jos arvioisin margariinista aiheutuvan heille suurta terveydellistä haittaa Sen lisäksi käytämme myös rypsi- ja oliiviöljyä. Öljyjen käyttöä ei varmasti kannata unohtaa niidenkään, jotka ovat valinneet leipänsä päälle voin. Seuraan toki rasvatutkimusta ammattini puolesta säännöllisesti. Jos alkaa näyttää siltä, että margariineista on ihmiselle selvää haittaa, pitää toki muuttaa kurssia. Vielä en ole nähnyt sellaiselle mitään tarvetta.

Löytäkäämme sisäinen ruffemme!

Anja Nystén on kehitellyt ajatuksen Ruffeista (katso edellinen blogikirjoitus). Ruffe on Anjan mukaan nettikirjoittaja; joka:

analysoi monipuolisesti ajan ilmiöitä unohtamatta lähdekritiikkiä

ei kumarra ketään

kyseenalaistaa kaiken - myös omat kirjoituksensa

Ja Anja jatkaa: "Jos ruffen pitää kritisoida, hän kritisoi ihmisten tekemisiä ei ihmisiä itsessään. Ruffe ei mene koskaan asiattomuuksiin. Ruffe arvostaa faktaa, mutta kavahtaa tiukkapipoisuutta ja vastustaa fanaattisesti fanatismia. Ulkoisena tunnusmerkkinä ovat naurunrypyt."

Ravitsemuskeskustelut todella kaipaavat lisää näitä ruffeja! AIhepiirille on tyypillistä se, että ollaan juuri fanaattisesti ja järkähtämättömästi jotain mieltä ja omaa näkemystä ei haluta missään tapauksessa lähteä kyseenalaistamaan. Muita kritisoidaan, mutta ei koskaan itseä. Tällainen asenne herättää myös muissa halua kaivautua poteroihin. Seurauksena on se, että ei tahdota päästä koskaan keskustelemaan analyyttisesti itse asiasta, viemään käsitystämme ravitsemuksen ilmiöistä hieman lähemmäs sitä kuuluisaa "totuutta".

Itse haluaisin sanoa kaikin puolin irti fanatismista (jopa fanaattisesta fanatismin vastustamisesta ;-)), se kun tahtoopi padota asioiden kehittelyn eteenpäin ja samalla uusien oivallusten tekemisen. Ruffeuden syvimpään olemukseen kuuluu myös kyky myöntää erehtyneensä ja löytää ajatuksilleen uusi suunta. Tämähän on myös (ravitsemus)tieteellisen ajattelun ytimessä: tietomme ilmiöistä ei tule koskaan valmiiksi ja joskus seikaillaan tovi ihan metsässä.

Brändityöryhmän tulos - Ruffe

Brändityöryhmän tulos - Ruffe

Valmisruokaa mulle tuokaa

Onko kaikki einesruoka moskaa? Pitäisikö minun välttää kaikkia lisäaineita? Miksi hernekeitto on terveellisempää silloin jos haudutan sen omalla liedelläni itse viljelemistäni herneistä ja naapurin teurastamasta possusta? Pitäisikö ostaa oma lehmä ja alkaa juomaan sen maitoa ”raakana”, siis itse lypsettynä ja täysin käsittelemättömänä?


Ja lisää kysymyksiä: Mitä oikein on luonnollinen ruoka? Onko sen vastakohta luonnoton ruoka vai pelkästään teollinen ruoka? Miksi teollinen ruoka on niin huonoa?

Ajan hermolla tuntuu olevan kaipuu takaisin johonkin sellaiseen, jonka olemme yhteiskunnan teollistumisen myötä menettäneet. Luontoon ja alkuperäiseen. Kaivataan luonnollista ja aitoa ruokaa. Mutta mitä edellä mainitut sitten käytännössä ovat? Luonnollinen, aito ja alkuperäinen ruoka ovat mielestäni käsitteitä, joita käytetään välillä niin löysästi, että ainakin minä jään miettimään mitä niillä loppujen lopuksi tarkoitetaan. Useimmiten luonnolliseen ja aitoon liitetään ruoan valmistaminen kotikeittiössä ja mieluiten itse tai ainakin lähellä tuotetuista raaka-aineista. Mutta kuinka pitkälle historiaa taaksepäin on mentävä, että löytyy se riittävän alkuperäinen ja aito? Riittääkö 1900-alkupuolen agraariyhteiskunnan omavaraistalous? Vai pitääkö mennä aina luolamiesaikaan asti, kuten ns. kivikautisen ruokavalion terveellisyydestä vakuuttuneet esittävät?

Ruoan parissa pitkään työskennellyt sosiologi Johanna Mäkelä on kirjoittanut paljon ruoan ja ruoanvalinnan kulttuurisuudesta. Hän on todennut, että ruoan valinta on prosessi, jossa luonnon tarjoama ravinto muuttuu ruoaksi, kulttuurin tuotteeksi. Väitöskirjassaan Syömisen rakenne ja kulttuurinen vaihtelu Mäkelä nostaa esiin mielenkiintoisen näkökulman (s. 36): ”Monet kaipaavat luonnollista ja alkuperäistä ruokaa. Eräässä mielessä voisi ajatella, että [ajassamme yleistynyt] laiduntava syömistyyli olisi paluuta luontoon – syödään silloin kun on nälkä ja ravintoa tarjolla. Silti ”luonnollisuus” on yhtä kulttuuristunutta kuin syötäväksi hyväksytty ja valittu ruoka, sillä valintojemme ympyrä ei sulkeudu luontoon vaan kulttuuriin.” Ruoan valinnassa, myös luonnollisen ruoan määrittelyssä on aina kyse ihmisen toiminnasta, kulttuurista. Luonnollista ruokaa ei määrittelekään luonto vaan me ihmiset.

Nopeasti ajateltuna on kyllä helppo yhtyä ajatukseen itse tuotetun ja valmistetun tai läheltä hankitun ruoan laadukkuudesta. Ja tällä en tarkoita vain ravintosisältöä koskevaa laatua vaan myös ruoan kulinaristisia ominaisuuksia tai ekologisuutta. Pitäisikö minun sitten tuntea huonoa omaa tuntoa siitä, että kolmilapsisessa, kiivasta pikkulapsiperhevaihetta elävässä perheessäni syömme silloin tällöin myös valmisruokaa ja puolivalmisteita? Lisäksi lähes kaikki perheemme jäsenistä syövät arkena yhden laitoskeittiössä valmistetun aterian kodin ulkopuolella.

Vaikka näen kotona alusta asti valmistetun ruoan edut, en näkisi teollistakaan ruokaa niin vaaralliseksi kun nykyään usein esitetään. Ensiksi on korjattava se seikka, että ns. teollinen ruoka olisi aina järkyttävä lisäainepommin. Näin ei suinkaan ole. Myös ravintosisällön näkökulmasta on valittavana ihan mukiinmeneviä teollisia vaihtoehtoja. Tässä ratkaisevassa roolissa on se, että jaksamme nähdä hieman vaivaa, perehtyä pakkausmerkintöihin ja valita ne hieman paremmat tuotteet sieltä hyllystä. Itse en osaa pelätä lisäaineitakaan hysteerisesti. Onhan siellä paljon ihan luonnollisia yhdisteitä kuten C-vitamiini, sitruunahappo tai ruokasooda joita tulee syödyksi muutenkin. Selvästi turhiakin lisäaineita on, kuten vaikka karkkien väriaineet ja natriumglutamaatti jokaiseen ruokaa lisättynä. Lisäaineiden turhan käytön vähentäminen on toki perusteltua. Nähdäkseni elintarviketeollisuus on jo ottanut tämän kuluttajien heittämän haasteen vastaan ja alkanut vähentää tuotteissaan erilaisten lisäaineiden käyttöä.

Omassa perheessäni teollisten valmisruokien käytöllä on myös selkeä ruoka- ja jopa perherauhan ylläpitoon liittyvä rooli. Esimerkki tavallisesta arki-ilasta: Tulen lasten kanssa kotiin puoli viiden – viiden maissa. Mies tulee töistä vasta puoli tuntia myöhemmin. Kaikille alkaa olla nälkä ja päivän touhujen väsymys painaa jo. Kaupassa ei ole ehditty käymään. Kuinka ihanaa onkaan silloin avata se teollisen ruoantuottajan hernekeittopurkki tai kinkkukiusauslaatikko ja lämmittää nopeasti ja tehokkaasti annokset kaikkien eteen. No kyllä kyllä, saisihan sitä kotiruokaa myös melko nopeasti valmistettua itsekin, mutta kun samaan aikaan ruokaa valmistaessaan selvittelee kahden vanhimman lapsen taistelukohtausta, konttaa lattialla pienimmän perässä ettei hän tukehdu löytämiinsä pikkulegoihin ja siivoaa lattialta sinne kaatunutta maitolitraa, niin siinä alkaa olla ruoanvalmistuksen riemu ja ilo vähän hukassa. Tällaisissa tilanteissa olen todella kiitollinen suomalaisesta tasokkaasta elintarviketeollisuudesta.

Uudet epäviralliset ravitsemussuositukset

Paljon tuntuvat saavan viralliset ravitsemussuositukset kritiikkiä sekä meillä että muualla. Suositustyöryhmien jäsenet pitäisi vaihtaa, työtapoja uudistaa, sisältöjä täysin muuttaa. Tästä innostuneena lähdin kehittelemään itsekin tässä uusia ravitsemussuosituksia. Mitä voitaisiin suositella niin että mahdollisimman moni taho voisi myös yhtyä ajatukseen?


Tässä raakaversioni ”uusista” suosituksista. Näitä ei sitten ole tarkoitettu luettavasti pipo liian tiukalla ;-):

1) Pidä itsesi fyysisesti aktiivisena. Tästä kaikki lähtee. Tapoja ja tyylejä on monia, mutta aktiivisuudella on moninaisia yhteyksiä ravitsemukseen.

2) Lisää, lisää, lisää ja vielä lisää kasviksia! Tästä suosituksesta tuskin mikään taho on eri mieltä. Jonkin verran ajatukset voivat sitten eriytyä siinä kohtaa, että pitääkö sittenkään ihan kaikkien kasvisten käyttöä lisätä, vai suunnata lisäämistä vain joihinkin kasvisryhmiin. Suomessa luultavasti luonnonmarjojen käytön lisääminen saisi laajan tuen.

3) Käytä kasviöljyjä ruoan joukossa, laitossa tai sellaisenaan. Kasviöljyryhmän sisäinen paremmuusjärjestys saattaisi herättää keskustelua, mutta eiköhän Suomessa rasvahappokoostumukseltaan kohtuullisen monipuolinen, edullinen ja lähellä tuotettu rypsiöljy olisi yksi suositelluista, samoin varmasti meillä pohjolassa itsensä läpi lyönyt oliiviöljy. Pellavasiemenöljy ja camelinaöljy mainittaisiin myös, onhan niillä verraton rasvahappokoostumus, toki myös edellisiä kalliimpi hinta.

4) Lisää hieman kalan käyttöä pariin kolmeen kertaan viikossa. Vai nousiko tässä kohtaa vastarintaa tahoilta, jotka painottavat nykymuotoisen maailmanlaajuisen kalantuotannon epäekologisuutta ja eettisyyttä? Ehkä lisäys kalalajeja vaihdellen muuttaisi tilannetta? Niin, sitten pitää tietysti vielä huomioida eri kalalajien mahdolliset vierasaineet, esimerkiksi dioksiinit ja elohopea ja erityisryhmät esimerkiksi hedelmällisessä iässä olevat naiset.

5) Erilaiset pähkinät ovat kohtuullisesti käytettynä hyvä rasva- ja proteiinilisä ruokavalioon.

6) Proteiinin saantia voi edelleen täydentää käyttämällä erilaista lihaa, kananmunia, soijaa, muita palkokasveja ja maitovalmisteita omien mieltymysten mukaan. Tässä kohtaa heräisi kova keskustelu määristä ja laadusta. Osa ei rajoittaisi mitenkään, osa pitäisi määrää kohtuudessa, osa haluaisi suosia vain kasviperäistä proteiinia.

7) Täysjyväviljatuotteet. Tämä on paha kohta, josta ei varmasti päästäisi kaikkia tyydyttävään lopputulokseen. Pitäisikö jättää kohta kokonaan jokaisen oman arvion varaan? Arvioisin kuitenkin, että runsaskuituisen ruisleivän, puuron ja pastan kohtuukäyttö (jää vielä määriteltäväksi) saisi varmasti melko laajaa kannatusta eri tahoilta.

8) Runsassokeriset ruoat kuten pullat, kakut, viinerit, jäätelöt, maustetut jogurtit, makeiset, suklaa jne. Käytä muun ruokavalion ja fyysisen aktiivisuuden raamittamissa puitteissa. Jos ruokavalio on muilta osin koottu monipuolisesti (katso kohdat edellä) ja energiasisällöltään sopivasti ei tämän ryhmän kohtuullisella (niin, tämäkin pitäisi tietysti sitten jotenkin määritellä!) käytöllä liene merkittäviä haittavaikutuksia. Osa ihmisistä kokee tämän elintarvikeryhmän kohtuullisen käytön lisäävän elämänlaatua ja kohottavan mielenterveyttä. Välttämätön tämä ryhmä ei toki ole mutta sen kieltäminen täysin kaikilta ei myöskään ole perusteltua. Täyskiellolla voi joillekin olla selvästi haitallisia vaikutuksia.

Kuten voi yllä havaita, laajaa yksimielisyyttä herättävien suositusten laatiminen hankaloituu selvästi viimeistään kohdasta 6 alkaen. Ei tämä helppoa ole. Mutta tässä tällainen lähtökohta. Nyt saapi keskustella :-)!

Ravitsemusasiantuntijuudesta

Ovatko ravitsemustieteilijät ja –terapeutit kapeakatseisia teoreetikkoja, jotka jättävät tarkoituksellisesti tosiseikkoja huomiotta? Suhtaudummeko rasvoihin eräänlaisena muuttumattomana oppirakennelmana? Eikö meitä kiinnosta oma tieteenalamme? Olemmeko putkikoulutuksen tuotteita, jotka eivät ole koskaan ponnistelleet kritisoidakseen saamaansa oppia tai aktiivisesti etsineet vaihtoehtoisia totuuksia?


Tässäpä muutama kiperä haaste meille ravitsemustieteeseen koulutetuille asiantuntijoille! Yllä olevat heitot on poimittu netin ravitsemusaiheita käsittelevistä keskusteluista, joissa on viime päivinä pohdittu vilkkaasti paitsi varsinaisia ravitsemuskysymyksiä myös sitä, minkälaisia ravitsemusasiantuntijoita maassamme toimii.

Minusta tuntuu siltä että aluksi muutama koulutuksellinen termitäsmennys on paikallaan, ravitsemusasiantuntijuuden kenttä kun on aika kirjava ja väärinymmärryksiä tulee aina välillä esille. Ravitsemustiedettä voi pääaineenaan opiskella Suomessa kahdessa yliopistossa, Helsingissä ja Kuopiossa. Näistä jälkimmäinen on erikoistunut laillistettujen ravitsemusterapeuttien koulutukseen. Kaikki ravitsemustieteilijät eivät siis ole ravitsemusterapeutteja. Ravitsemusasiantuntija-nimikettä saa sinänsä käyttää kuka hyvänsä, oli sitten takana (mitä tahansa) alan opintoja tai ei. Itse käytän virallisemmissa yhteyksissä yleensä yhdistelmää ravitsemusasiantuntija (ETM) täsmentääkseni taustakoulutuksekseni elintarviketieteiden maisterin tutkinnon. Vuosien varrella tutkintonimikkeet ovat hiukan vaihdelleet ja maisteriravitsemustieteilijän (=ravitsemustiedettä pääaineenaan opiskelleen) koulutus voi ETM:n lisäksi olla ainakin TtM, THM tai MMM.

Sitten varsinaiseen asiaan: Mitä virkaa tällaisella maisteritutkinnolla sitten on näissä ravitsemusasioissa? Nettikritiikin pohjalta voisi päätellä että ei mitään tai että yliopistokoulutuksesta voisi olla jopa haittaa, yliopistoissa kun koulutetaan omat aivot narikkaan laittavia putkiaivoja, jotka pahimmassa tapauksessa vielä toimivat lääke- ja elintarviketeollisuuden kätyreinä. Olen itse opiskellut ravitsemustiedettä Helsingin yliopistossa ja rehellisesti on kyllä sanottava, että aika vaikea minun on tunnistaa saamastani koulutuksesta tuollaisia piirteitä. Pidän itseäni kriittisyyteen kykenevänä henkilönä, eikä ravitsemustieteen koulutus tuota kriittisyyttä vähentänyt, päinvastoin! Koulutuksen aikana meille painotettiin sitä, että emme itse asiassa valmistu minkään tiettyyn ammattiin vaan saamme monipuoliset valmiudet tieteellisen tiedon hyödyntämisessä ja tuottamisessa. Ja kriittisyyshän on nimenomaan olennainen osa tiedettä. On toki myönnettävä, että ihmisethän tiedettä tekevät ja siten myös tieteen tekemisessä on havaittavissa inhimillinen kädenjälki. Jonkinlaiseen täydellisen objektiivisuuden harhaan ei kai kukaan itseään kunnioittava tieteentekijä usko? Olennaista on se, että mahdollisimman rehellisesti pyrkisi itse tieteentekijänä tai sitä työssään hyödyntävänä tulemaan tietoiseksi omista ennakko-oletuksistaan ja asenteistaan. Niitä meillä lienee kaikilla.

Käytännön ravitsemuskysymysten ratkaisemisessa ei kuitenkaan pelkkä tieteellinen tieto ja sen hyödyntäminen riitä. Tiede tarjoaa todellisuuteemme vain yhden, toki tärkeän näkökulman. Paljon painoarvoa tulisi olla myös käytännön kokemuksella: minkä on havaittu toimivan hyvin, minkä huonosti. Tieteen ja käytännön kokemuksen näkökulmat toimivat parhaimmillaan toisiaan täydentävinä.

Tässä pieni blogitekstin kokoinen raapaisu ravitsemusasiantuntijuudesta. Asiaa olisi tärkeä pohtia lisää ja erittäin mielläni lukisin myös teidän näkemyksiänne ja kokemuksianne aiheesta!

Rasvakeskustelun superviikko

Onpas ollut rasvakeskusteluja seuraavalla melkoinen viikko! Ei ole ainakaan säpinää puuttunut. Maanantaina tuli YLE:n MOT-ohjelma, jossa esitettiin virallisten kasviöljyjen käyttöä painottavien ravitsemussuositusten olevan väärässä, pelkkä rasvainen kupla. Keskustelu jatkui torstai-iltana A-Talkissa, jossa paikalle kutsutut, ravitsemuskysymysten parissa eri tavoin ansioituneet Puska, Fogelholm, Salminen ja Somppi väittelivät kolmevarttisen siitä, minkälaista rasvaa nyt sitten kannattaisi syödä. Eikä ne ohjelmat vielä mitään, niistä seuranneet nettikeskustelut vasta ovatkin pitäneet hereillä. Kirjaimellisesti näin kävi minulle eilen illalla, kun aloin lueskella A-talkin keskustelun jälkeen A-tuubissa olevia kommentteja. Ja niitähän tuli koko ajan lisää, puolenyön paikkeilla sentään havahduin menemään nukkumaan.

Voin hyvin kuvitella, että nyt on monen keskustelua seuranneen pää aika pyörällä, niin se on ollut pyörällä minullakin välillä. Vauhti on ollut niin kova ja mielipiteet rajuja, että hitaampia heikottaa.

Mitä tästä kaikesta ”rasvakattilan kiehunnasta” sitten oikein pitäisi ajatella? Ensin tekisi mieli sanoa, että ihan lepo vaan. Ei tässä nyt mistään maailmanlopun kysymyksestä puhuta, vaikka välillä keskusteluista sellaisen kuvan saakin. On totta, että tietämyksemme energiaravintoaineiden (lähinnä rasva, hiilihydraatit ja proteiinit) merkityksestä terveydelle on viime vuosina laajentunut ja syventynyt. On saatu näyttöä siitä, että esimerkiksi sydänterveyden kannalta haitallista saattaakin olla runsas hiilihydraattien, erityisesi vähäkuituisen puhdistetun viljan ja sokerin käyttö, ei niinkään itsessään tyydyttyneen, usein eläinperäisen rasvan käyttö. Mitään selvää viitettä kasviperäisten rasvojen kuten rypsiöljyn tai kasvimargariinien käytön haitallisuudesta ei kuitenkaan ole tullut, päin vastoin. Näyttöä on saatu siitä, että kovan eläinperäisen rasvan korvaaminen kasviperäisellä rasvalla ja kalan rasvalla on sydänterveyden kannalta edullista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että voin asemasta kannattaa edelleen käyttää (runsasrasvaisia) kasvimargariineja. Syynä ei kuitenkaan ole niinkään voin haitallisuus vaan kasvirasvojen hyvät vaikutukset.

Ravitsemuskeskustelussa minua itseäni vaivaavat mustavalkoiset kärjistykset, joihin helposti päädytään. Ravitsemuksen yhteys terveyteemme on kuitenkin erittäin laaja ja monimutkainen kokonaisuus, jossa mutkia liikaa suoristamalla voidaan päätyä outoihin johtopäätöksiin. Toisaalta, jonkun verran tätä todellisuuden monimutkaisuutta on yksinkertaistettava, että ylipäänsä päädyttäisiin johonkin konkreettiseen ruokatason suositukseen tai muuhun vastaavaan. Ravitsemustutkimuksessa saadaan yleensä aiheesta kuin aiheesta kolmenlaisia tuloksia: asian puolesta, vastaan ja siltä väliltä. Tämän vuoksi on tärkeä tarkastella tutkimuskenttää laajasti ennen kuin mennään tekemään painavia johtopäätöksiä.

En muuten usko, että ravitsemuskeskustelijoiden todelliset mielipiteet ovat lopulta niin kaukana toisistaan kuin miltä päällisin puolin näyttää. Välillä tunnutaan puhuvan eri asiasta vaikka käytetään samaa termiä tai sitten puhutaan samasta asiasta käyttämällä eri termejä. Yhtä kaikki, perimmäinen ajatus kummallakin keskustelijalla voi olla hyvin samankaltainen. Oman innostuksen, jopa paatoksen vallassa väitetään toisella tavalla ajattelevien edustavan asioita, joita nämä eivät tosiasiassa kannata. Usein esimerkiksi esitetään, että suomalaisten vähäkuituisen viljan ja sokerin runsaahko käyttö ja sen seurauksena lisääntynyt lihavuus ja diabetes johtuisivat virallisista ravitsemussuosituksista. Mutta eihän virallisissa suosituksissa ole koskaan kannustettu syömään paljon vehnäleipää ja sokeria! Viralliset ravitsemussuositukset eivät myöskään ole niin kapeakatseisia kuin mitä välillä väitettään. Niissä ei suositella kaikille täsmälleen samanlaista ruokavaliota, vaan annetaan suuntaviivoja, joiden avulla jokainen voi tehdä valintoja omien mieltymystensä mukaan. Minulla on sellainen aavistus, että tulevissa uusissa ravitsemussuosituksissa tämä väljyys saattaa vielä entisestään lisääntyä. Siihen suuntaan ainakin uusin tutkimustieto on meitä ohjaamassa. Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapa syödä hyvin!

Uskon itse keskustelun, kritiikin ja siihen vastaamisen tärkeyteen. On hyvä nostaa tarvittaessa myös eriäviä mielipiteitä esiin. Niistä tulisi kuitenkin pystyä puhumaan rakentavassa hengessä. Nyt tulee sellainen vaikutelma, että ollaan henkeen ja vereen puolustamassa sitä omaa ja oikeaa mielipidettä, seurauksista viis. Niin ei kai toimi rakentava aikuisten välinen asiakeskustelu? Jo eräässä yläkoulun seiskaluokkalaisille suunnatussa terveystiedon kirjassa opastetaan aktiiviseen keskusteluun seuraavasti: ”Hyökkäys ei ole paras puolustus. Älä loukkaa ketään sanoillasi ja teoillasi tarkoituksenmukaisesti.” Kun ravitsemuskeskusteluja seuraa netissä, saa kyllä lukea ihan uskomattomia solvauksia ja henkilökohtaisuuksiin meneviä kannanottoja. Ne eivät edistä asiakeskustelua.

Ruoka ja ravitsemus ovat meille kaikille tärkeitä asioita, pitäähän meidän kaikkien syödä hengissä pysyäksemme. Ei nämä yksittäiset ravitsemuskysymykset kuitenkaan niin tärkeitä asioita ole, että niillä kaiken maailman terveys- ja muut ongelmat saataisiin ratkaistua. Onhan elämässä paljon muutakin tärkeää. Niin että ruokarauhaa vaan teille kaikille :-)!

Kunto testissä

Tämän blogin keskipisteessä ovat ravitsemuksen ilmiöt, mutta tänään ajattelin jakaa kanssanne hieman kokemuksiani toisesta hyvinvointiimme vahvasti vaikuttavasta asiasta, kuntoilusta. Ja onhan se toki niin, että näitä kahta asiaa on vaikea täysin erottaa toisistaan, vaikuttaahan aktiivisuus osaltaan siihen millaiseksi energian ja muidenkin ravintoaineiden tarve muodostuu. Kuriositeettina mainittakoon, että tällä hetkellä voimassa olevat Ravitsemusneuvottelukunnan ravitsemussuosituksetkin on otsikoitu ”Ravinto ja liikunta tasapainoon”.


Itselleni liikkuminen on aina ollut tärkeä henkireikä ja rentoutumisen keino, mutta viime vuosina en ole pienten lasten äitinä päässyt oikein panostaan liikkumisen laatuun. Liikkumisen muodon ja siihen käytetyn ajan on määrittänyt ennemminkin muu arki ja aikataulut. Olen ollut erittäin ahkera TV2:n kotijumppien kuluttaja, ihan hevijuuseri. Alunperin VHS-nauhoille, nykyisin digiboksiin ja DVD-levyille tallennettuja puolen tunnin jumppia on voinut tehdä juuri silloin itselle sopii, vaikka päikkäriaikaan tai lasten mentyä nukkumaan. Lisäksi olen kävellyt, talvella vähän hiihtänyt ja kesällä pyöräillyt, käynyt vesijumpassakin, mutta edellisiäkin olen tehnyt ihan ehtimisen mukaan. Jos on ollut jossakin välissä puoli tuntia aikaa, olen saattanut hypätä pyörän selkään ja pyöräillä vartin yhteen suuntaan ja vartin takaisin. Ei siis mitään syketietoista treeniohjelman noudattamista.

Viime jouluna saimme ystäväni kanssa yllättävän lahjan pukin kontista: siippamme olivat hankkineet meille molemmille lahjakortit kuntotestiin! Puolisen vuotta meidän piti ensin kerätä rohkeutta osallistuaksemme kyseiseen tapahtumaan, mutta muutama viikko sitten viimein koitti tuo tärkeä päivä ja köröttelimme yhdessä bussilla Tampereelle Varalan urheiluopistoon testattavaksi. Toinen meistä oli viettänyt edellisenä iltana pikkulapsiperheen äidille harvinaisen ”tyttöjen illan”, jonka kunniaksi oli nautittu myös muutama lasillinen punaviiniä. Yhdessä bussissa pohdimme, että sabotoiko moinen nyt kokonaan testitulokset? Toinen taas tunnusti kärsivänsä orastavasta kurkkukivusta. Kannattaisikohan koko leikkiin nyt lähteäkään? Tulkitsen näin jälkikäteen, että ilmassa oli viime metrien jännitystä.

No, Varalaan lopulta saavuttiin ja molemmat rohkaistuivat kaikesta huolimatta pukemaan treeniasut ylleen. Testin aluksi pääsimme kehonkoostumusanalyysiin. Molempien kannalta erittäin iloinen uutinen oli se, että terveyden kannalta haitallisen viskeraalisen rasvan eli niin sanotun sisäelinrasva osuus oli normaaleissa lukemissa!

Mittauksen jälkeen lähdimme ulos varsinaiselle kuntotestipaikalle. Testin idea oli suhteellisen yksinkertainen. Kiersimme kilometrin mittaista testirataa kasvattaen jokaisella kierroksella menemisen intensiteettiä. Eli lähdimme liikkeelle kevyestä kävelystä, siirryimme siitä vähitellen kevyen hölkän kautta ripeämpään juoksuun ja viimeinen kierros piti sitten jo juosta ihan täysillä. Koko testin ajan meillä mitattiin sydämen sykettä ja jokaisen kierroksen jälkeen myös sormenpäänäytteestä elimistön maitohappopitoisuutta.

Viimeinen kilometrin kierros oli kieltämättä melko uuvuttava. Muutenkaan en ole itse viime vuosina juurikaan harrastanut juoksuliikuntaa, joten elimistö taisi hieman ihmetellä että mitä oikein ollaan tekemässä. Hyvä merkki oli se, että aika nopeasti me molemmat kuitenkin toivoimme rasituksesta.

Muutaman päivän kuluttua testistä lopulliset tulokset syke- ja maitohappografiikoineen sitten tipahtivat postilaatikosta. Olin etukäteen ajatellut, että tulos ei välttämättä olisi kovin mairitteleva, olihan kuntoiluni ollut viime vuosina varsin sekalaista ja repaleista. Testitulokset pääsivät kuitenkin kaikista etukäteisepäilyistäni huolimatta yllättämään iloisesti. Kuntoni todettiin olevan jossain keskinkertaisen ja hyvän rajoilla. Ei siis ihan kehno tulos! Ja kun ystäväni kanssa pohdimme jälkikäteen omia tuloksiamme, olennainen pointti oli mielestämme se, että olin päässyt tilanteeseen liikkumalla lähinnä fiiliksen, päivän säätilan (sateessa pyöräily ei ole hauskaa) ja perheen muiden menojen ja rytmien mukaan. Näin sanoessani en halua ollenkaan vähätellä treeniohjelmaorientoituneen kuntoilun tehoa ja sen avulla saatavia tuloksia, päinvastoin. Jos itsekin treenaisin tavoitteellisemmin ja laadukkaammin olisivat kuntotestitulokset varmasti parempia. Mutta: mielestäni on silti erittäin tärkeää havaita, että pienilläkin valinnoilla voi saada aikaan itselleen kohtuullisen kuntotason ja myös kokonaisvaltaisesti paremman olon. Myös kuntoilun suhteen meitä alati vaaniva ”Kaikki tai ei mitään” –ajattelu voi olla johtamassa meitä harhaan. Varsinkin sellaisissa elämäntilanteissa joissa on paljon muutakin touhua ja tekemistä ei kannata oikopäätä ajatella, ettei olisi aikaa riittävään liikkumiseen Pienikin aktiivisuus on merkityksellistä!

Sokeri - ravitsemuksen superpahis?

Kun on seurannut enemmän tai vähemmän aktiivisesti erilaisia julkisia ravitsemuskeskusteluja vaikuttaa siltä, että sokeri on vienyt rasvoilta paikan epävirallisena ravitsemuksen ”superpahiksena”. Merkillepantavaa on sekin, että rasvakeskustelussa mielipiteitä on aina ollut moneen suuntaan, mutta keskustelu sokerista on ollut huomattavasti yksimielisempää. Eipä ole silmiini osunut missään dieettiä tai ruokavaliosuositusta, jossa kehotettaisiin erityisesti lisäämään sokerin saantia.


Minusta muuten tuntuu siltä, että rasva on kyllä aikoinaan joutunut tuohon superpahiksen roolin vähän vahingossa. Tarkoitan sitä, että eihän se rasva ole pelkästään paha ja vältettävä ravintoaine. Rasvasta saamme toki enemmän energiaa kuin hiilihydraateista ja proteiineista, mutta rasvan mukana tulee myös tärkeitä rasvaliukoisia vitamiineja ja elimistön hyvinvoinnin kannalta suotuisia, jopa välttämättömiä rasvahappoja. Ravitsemusasiantuntijoita tunnutaan syyttävän rasvakammoisiksi, mutta en sitä kyllä tunnista itsessäni tai yleisestikään ammattikunnassa. Rasvakeskustelussa minua on pitkään häirinnyt esimerkiksi termin ”vähärasvainen ruokavalio” –käyttö. Sehän voi tarkoittaa käytännössä ihan mitä tahansa! Erittäin vähärasvaisten ruokavalioiden noudattamista ei ole koskaan pidetty perusteltuina. Virallisissa ravitsemussuosituksissa korostetaan enemmänkin rasvan saannin kohtuullisuutta ja lisäksi erityisesti rasvan laadun merkitystä. Uusin tutkimusnäyttökin puhuu sen puolesta että terveyden kannalta on hyvä huolehtia pehmeän kasvirasvan riittävästä käytöstä. Surullisena olen seurannut, kuinka kauppojen hyllyiltä ovat vähitellen kadonneet kaikki erittäin runsasrasvaiset (80 % rasvaa sisältävät) kasvimargariinit. Itse en näe tarvetta ns. kevytrasvojen suosimiselle; margarinit ovat meille tärkeä tyydyttymättömän (= pehmeän) rasvan lähde ja jos käytämme kevytmargariineja, saamme paljon vähemmän noita tyydyttymättömiä rasvoja.

Rasvat ovat lähellä sydäntä, huomaan. Piti pohtia tuota sokeriasiaa, mutta lipsahdinkin taas rasvojen puolelle. Mutta siis takaisin sokeriin. Pienten lasten äitinä olen omassakin perheessä havainnut lasten mieltymyksen makeisiin ruokiin ja juomiin. Tosin tässä taipumuksessa näyttää olevan saman perheen sisälläkin merkittäviä eroja. Yksi lapsista juo erittäin mielellään mehuja ja limsojakin, mutta toinen ottaa pillimehun asemasta mieluummin maitoa. Ruottisen Soile (ja kumppanit) STRIP –tutkimusryhmästä julkaisivat taannoin mielenkiintoisen artikkelin 1-9-vuotiaiden STRIP-tutkimukseen osallistuneiden suomalaislasten sokerin saannista. Tutkimuksessa lapset jaettiin vähän, keskimäärin ja paljon sokeria käyttäviin lapsiin. Runsas sakkaroosin saanti ei ollut ainoa runsaasti sokeria syövien lasten ruokavalion heikkous: samat lapset saivat ruokavaliostaan myös vähemmän vitamiineja, kivennäisaineita, kuitua ja tyydyttymättömiä rasvahappoja kuin muut lapset. Runsas sokerin saanti oli siis yhteydessä muihin ravitsemuksellisesti heikompiin ruokavalintoihin. Tämä on mielenkiintoinen elintapatutkimuksen ilmiö: hyvien tai huonompien tottumusten on taipumus kasautua samoille henkilöille. Sokerin lähteinä runsaasti sokeria käyttävillä 9-vuotiailla lapsilla olivat erityisesti limsat ja karkit mutta myös sokeroidut maitovalmisteet, siis esimerkiksi ne tavalliset maustetut jogurtit, joissa on yllättävän paljon sokeria!

Jonkinlaiset makeiden ruokien ja juomien käyttöä säännöstelevät sopimukset ovat varmasti lapsiperheissä paikallaan. Esimerkiksi karkkipäiväkäytäntö toimii joissakin perheissä hyvin. Itse en ole suuri karkkipäiväaatteen kannattaja ainakaan siinä tapauksessa että karkkipäivä tarkoittaa täysin karkkipainotteista ruokavaliota kerran viikossa. Kantaani saattaa kyllä vaikuttaa sekin seikka että itse pidän makeasta ja nautin sitä mieluummin useammin kuin harvoin ;-). Hammasterveyden kannalta on varmasti viisasta yrittää keskittää karkkien ja muunkin makean syöminen ja juominen aterian yhteyteen tai muuten lyhyelle aikavälille. Ja janojuomien ehdoton kunkku on vesi! Se vie parhaiten janon ilman turhaa sokeria ja energiaa. Meillä kotona selvä kehittämisen kohde ovat nuo maustetut jogurtit. Maustamaton jogurtti marjoilla (ja tarvittaessa ripauksella sokeria) höystettynä on valmiiksi maustettuja sokeripommeja parempi valinta. Esteenä tällaisen valinnan tekemiselle eivät ainakaan ole lasten makutottumukset, todistetusti :-).



Tässä vielä Soile ja työryhmän artikkeliviite: Ruottinen S. ym. High sucrose intake is associated with poor quality of diet and growthbetween 13 months and 9 years of age: The Special Turku Coronary Risk Factor Intervention Project. Pediatrics 2008;121;1676-1685

Superruokaa

Olin eilen puhumassa Turun kesäyliopiston infopäivässä aiheesta ”Hyvinvoivaksi superruualla?”Tässä hieman pohdintojani aiheesta.

Ruokavalion terästäminen superruualla on ollut esillä mediassa viime vuosina tiuhaan. Mitään virallista määritelmää superruoasta ei ole olemassa, mutta yleensä superruokina markkinoidaan sellaisia jalostamattomia ruoka-aineita, jotka sisältävät paljon vitamiineja, kivennäisaineista, fenolisia yhdisteitä tai muita elimistön toiminnalle ja hyvinvoinnille keskeisiä ravintotekijöitä. Superruoiksi on nostettu mm. suomalaiselle melko eksoottiset goji-marja tai raakakaakao tai meille tutummat mustikka ja tyrni. Superruokiin on liitetty myös muita, jo hieman vaikeammin perusteltavia ja todennettavia ominaisuuksia, kuten esimerkiksi se että superruokia on käytetty ihmisen ravintona jo vuosituhansien ajan tai että superruoat ovat ”puhdasta” ruokaa ilman tuoteselosteita. Ravitsemusasiantuntijan näkökulmasta vielä edellisiä vaikeammin perusteltavia määritteitä superruoalle ovat muun muassa väitteet siitä että superruokaa ei voi syödä liikaa, koska elimistö viestittää itse milloin se on saanut tarpeeksi superruuan sisältämiä ravintoaineita. En oikein tiedä millä tavoin sen sitten oikein elimistössään tuntee?

Ravitsemuksellisesti ajateltuna superruokien suosiminen voi toki olla hyvä juttu, esimerkiksi kotimaisten marjojen käytön lisäämisestä olisi varmasti hyötyä meille jokaiselle. Itse liputtaisin erityisesti kotimaisuuden puolesta. Mustikka siis päihittäköön gojimarjan ruokavalintoja tehtäessä. Aina ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan, vaan omasta maasta ja lähialueita löytyy paljon hyviä ruoka-aineita jotka eivät ehkä kuulosta raflaavilta mutta jotka ravintosisällöltään vastaavat eksoottisempia sukulaisiaan tai ovat jopa niitä parempia. Nykyäänhän emme ajattele ruokavalinnoissa vain omaa hyvinvointiamme vaan tiedostamme myös valintojemme seuraukset koko asuinpallomme hyvinvoinnin kannalta.

On hyvä myös huomioida se tosiasia, että mikään yksittäinen superruoka ei muuta kehnonlaista ruokavaliokokonaisuutta superhyväksi. Ravitsemustutkimuksen tärkeäksi kohteeksi ovat viime vuosina tulleet erilaiset ruokavaliokokonaisuudet. Terveyden kannalta olennaista ei olekaan se, mitä yksittäisiä ravintoaineita saamme tai ruoka-aineita käytämme, vaan minkälainen ruokavaliokokonaisuus ruokavalinnoistamme muodostuu. Jo useita vuosia on tutkittu Välimeren ruokavalioksi nimetyn ruokavaliokokonaisuuden vaikutuksia terveyteen. Viime vuosina on käynnistetty myös meitä lähempänä olevien ruokavalioiden, kuten Itämeren alueen tai Pohjoismaisen ruokavalion tutkimusta. Edellisiin liitetään vahvasti sellaisia ruoka-aineita kuin marjat, ruis, rypsiöljy ja kala, joilla yksinään on havaittu olevan terveydelle myönteisiä ominaisuuksia.

Niin, ehkä superruoan hehkuttaminen kuvastaa jossain määrin omaa aikaamme. Mikään tavismeininki ei enää riitä, aina pitää mennä ekstriimin puolelle. En kuitenkaan oikein vielä jaksa uskoa, että ravitsemusasioissa sillä päästään saavuttamaan mitään olennaisesti parempaa.

Miksi liha ei maistu?

Eilen Ylen uutisissa kerrottiin nuorten olevan tällä hetkellä innokkaita syömään kasvisruokaa. Toimittaja oli käynyt haastattelemassa Sammon koulun oppilaita Tampereella, Heistä enemmän kuin yksi kymmenestä söi kasvisruokaa säännöllisesti ja osa ainakin välillä. Syyksi kasvissyönnin lisääntymiseen esitettiin nuorten huoli ruoan ekologisuudesta ja eettisyydestä.


Tein 1990-luvun loppupuolella oman ravitsemustieteen graduni kasvissyöntiteemasta. Haastattelin silloin lukioikäisiä tyttöjä, joista osa oli kasvissyöjiä ja osa ei. Kasvissyöjillä merkittävä syy ruokavaliovalintaan oli huoli eläinten hyvinvoinnista. Lisäksi kasvissyöntiä perusteltiin sen ekologisuudella. Nuoret eivät olleet ryhtyneet kasvisyöjiksi alun perin terveydellisistä syistä, mutta ruoan koettu terveellisyys tuki tehtyä päätöstä.

On ollut jännä seurata, miten suhtautuminen kasvissyönnin perusteluna käytettyyn ruoan ekologisuuteen ja eettisyyteen on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Graduni aikoihin vuosituhannen vaihteessa väitteitä kasvisruoan ekologisuudesta esittivät julkisuudessa useimmiten melko marginaalisiin ryhmiin kuuluvat tahot, kuten esimerkiksi vegaaniliitto. Toisin on tänä päivänä. Kasvissyönnistä ekologisena ja eettisenä valintana on tullut keskusteluissa yleisesti hyväksytty periaate. Tunnettu ravitsemusvaikuttaja, ravitsemustieteen dosentti Mikael Fogelholm totesi 1.5.2010 Helsingin Sanomien Vieraskynä-kirjoituksessaan, että vuonna 2012 julkaistavissa uusissa Pohjoismaisissa ravitsemussuosituksissa tullaan ensimmäistä kertaa ottamaan kantaa myös ruoan ympäristövaikutuksiin. Fogelholmin mukaan ruoan hiilijalanjäljen pienentämisessä ratkaisevaa on lihan, erityisesti naudanlihan kulutuksen vähentäminen. Lisäksi hän toteaa, että parhaiten ekologiset ja eettiset tavoitteet täyttänee luomutuotteisiin painottuva vegaaniruokavalio! Hän kuitenkin lisää, että koska vegaaniruokavalion toteuttaminen terveyden kannalta riittävän monipuolisesti ja haastavaa ja lisäksi kallista, vegaaniruokavalioon siirtymistä ei tulla kuitenkaan suosittelemaan koko väestöä koskevissa uusissa ravitsemussuosituksissa.



Ruoan terveellisyyttä on tutkittu melko pitkään ja tietomme ruoan terveysvaikutuksista on lisääntynyt huimasta viime vuosikymmeninä. Sen sijaan ruoan ilmasto- ja ympäristövaikutusten ja globaalisti eettisen ruokatuotannon selvittäminen on melko uusi ilmiö. (Korjatkaa jos olen tässä väärässä!)Itse olen tällä hetkellä sillä kannalla, että tarvitaan vielä lisää tutkimusta ja vertailuja ennen kuin voidaan perustellusti esittää kokonaiskuva asiasta ja antaa siitä suosituksia. Ruoan terveysvaikutukset eivät aina ole ihan ristiriidattomia ja itsestään selviä, mutta vielä enemmän ruoan ekologiset ja eettiset vaikutukset ovat sekava vyyhti toisaalta-toisaalta näkökulmia. Kasvihuoneviljely ei ole energiatehokasta mutta aiheuttaa peltoviljelyä vähemmän ravinnekuormaa. Kasvihuoneviljelyynkin voidaan pyrkiä vaikuttamaan nostamalla sen energiatehokkuutta. (Tässä työsarkaa maamme insinööreille!) Erityisen hankalaksi homma menee, kun tarkastellaan ruoantuotantoa globaalisti. Toisaalta haluttaisiin kehittää pienimuotoista ja lähellä toteutettavaa luomutuotantoa. Kuitenkin nälänhätä on iso ongelma pallollamme tälläkin hetkellä ja maailman väkiluvun ennustetaan vain kasvavan eli ruokaa olisi tuotettava yhä tehokkaammin. Voiko se tapahtua ekologisesti?



Joka tapauksessa tällä hetkellä näyttää siltä, että kasvipainotteisesta tai puhtaasta kasvisruokavaliosta on tulossa yhä useampien luonnon ja ihmisen hyvinvoinnista kiinnostuneen kuluttajan valinta. Myös terveystutkimukset puoltava sitä, että punaisen lihan ja erityisesti lihajalosteiden käyttöä kannattaisi meillä länsimaissa vähentää nykyisestä. Lihalla on kuitenkin oma statusarvonsa. Itselläni on ravisteleva kokemus kasvissyönnin luvatusta maasta Intiasta, jossa perheemme tässä taannoin asusteli jonkin aikaa. Meitä oli kotona auttamassa paikallinen melko köyhistä oloissa asunut kotiapulainen, joka auttoi taloutemme ruokahuollon järjestämisessä. En ole milloinkaan syönyt yhtä paljon lihaa kuin ensimmäisinä kuukausina Intiassa! Taloudenhoitajallemme oli tärkeää tehdä meille mahdollisimman lihapitoista ruokaa, sillä hän piti sitä erityisen ravitsevana ja arvostettuna ruokana.

Monta tehokasta tapaa

Päädyin Harvardin yliopiston ravitsemussivuston (www.hsph.harvard.edu/nutritionsource) kautta perehtymään Sacksin ja kumppaneiden julkaisemaan amerikkalaistutkimukseen, jossa oli vertailtu erilaisten laihdutusruokavalioiden tehoa ja turvallisuutta. Tutkimus on jo ”vanha”, tulokset on julkaistu jo viime vuonna, mutta sen verran mielenkiintoisesta tutkimuksesta on kuitenkin kyse, että tässä niistä muuta maininta: Tutkimuksessa osallistujat noudattivat neljää erilaista ruokavaliota, joissa rasvan, proteiinien ja hiilihydraattien osuudet energiasta vaihtelivat. Kahden vuoden seurannan päätteeksi havaittiin, että noudatetulla ruokavaliolla ei ollut yhteyttä laihtumistulokseen. Myöskään terveysindikaattoreissa ei näkynyt eroja ruokavalioryhmien välillä. Huomion arvoista oli se, että kaikissa ruokavalioryhmissä oli myös niitä, jotka eivät laihtuneet tai joiden paino jopa lisääntyi.


Mitä tutkimuksen tuloksista sitten pääteltiin? Muun muassa se, että turvallisen ja tehokkaan laihtumisen kannalta ei ole niinkään väliä sillä, millaista ruokavaliota noudattaa energiaravintoaineiden suhteen (esim. vähähiilihydraattinen ruokavalio, välimeren ruokavalio, vähärasvainen ruokavalio jne.), olennaisempaa on etsiä itselleen ja omaan elämäntilanteeseensa sopiva tapa syödä. Tähän ajatukseen on helppo yhtyä! Huomioitavaa on kyllä se, että kaikkien tutkittavien ruokavaliossa rasvan laatu oli pehmeitä rasvoja suosiva ja hiilihydraattilähteinä olivat runsaskuituiset täysjyväviljavalmisteet. Kyseessä oli toki vain yksi yksittäinen tutkimus, mutta toisaalta hyvin toteutettu sellainen. Lisäksi muista vastaavista tutkimuksista on viime vuosina saatu samansuuntaisia tuloksia.

Lapsiperheiden laihduttavia vanhempia tällä tiedolla voi olla arkea helpottava käytännön merkitys: koko perhe voi huoletta syödä samaa ruokaa, jääkaappiin ja hellalle ei tarvitse erikseen ilmestyä äidin tai isän laihdutusruokia. Uskon tällä olevan tärkeä esimerkillinen merkitys lasten kannalta. Aikuisen laihduttamisesta tai terveyttä edistävästä syömisestä ylipäätään ei kannattaisi tehdä numeroa vaan antaa sen muodostua kuin huomaamatta osaksi tavallista arkea.

Kaiken kaikkiaan Harvardin ravitsemussivut ovat muutenkin mielenkiintoinen ja vierailemisen arvoinen tuttavuus. Yliopiston tutkijat ovat mm. luoneet oman vastineensa viralliselle amerikkalaiselle ravitsemussuosituspyramidille. Harvardilaisten mielestä virallinen pyramidi ei ole riittävästi muuttunut uusien ravitsemustutkimusten tulosten myötä. Kieltämättä heidän pyramidissaan on ajatusta, tosin kaikille ideoille en ihan heti lämpene: esimerkiksi maitovalmisteiden käytön tiukahkosta rajoittamisesta ja monivitamiinivalmisteiden laajasta suosittelemisesta voi olla toistakin mieltä.


Tässä tarkemmat tiedot tutkimuksesta:
Sacks FM, Bray GA, Carey VJ, et al. Comparison of Weight-Loss Diets with Different Compositions of Fat, Protein, and Carbohydrates. N Engl J Med. 2009; 360:859-873.

Toisen kunnioitusta ja asiallista argumentointia kaivataan

Olen viime päivinä töiden ohella valmistellut kahta ravitsemusaiheista esitystä. Niiden tiimoilta olen pyörinyt myös netissä erilaisilla ravitsemussivustoilla. Kieltämättä oloni on ollut hieman sekava näiden tiedonhaku- ja tutkimusreissujen jälkeen. Netti tuntuu olevan pullollaan ravitsemusaiheisia keskusteluja, mielipiteitä ja teitolähteitä, joiden yleissävy on hyökkäävä ja erilaisia näkemyksiä mollaava. Eikö olisi jo aika ryhtyä argumentoimaan asiasta hyvässä hengessä?

Ruoka ja ravitsemus ovat aiheita joista on olemassa erilaisia, välillä hyvin tunnepitoisiakin näkemyksiä ja mielipiteitä. Päästäksemme kaikkia hyödyttävään rakentavaan ja asialliseen keskusteluun meidän pitäisi kuitenkin löytää keskinäinen kunnioitus ja hyväksyä se tosiasia, että kaikki eivät ole kanssamme sama mieltä. Hyökkäävän asenteen sijaan kaivataan perusteltuja meilipiteitä ja keskustelua. Minusta on erinomaista, että keskusteluun tulee myös kriittisiä ja kyseenalaistaviakin kommentteja.

Itse lähden siitä, että viralliset ravitsemussuositukset ovat hyvä pohja ruokavalion kehittämiselle parempaan sunntaan, mutta kyse ei ole mistään kiveen hakatusta uskonnollisesta säädöskokoelmasta! Ravitsemussuositukset perustuvat uusimpaan tieteelliseen tietoon ja käytännön kokemukseen. Tietoa  ja kokemusta tulee koko ajan lisää ja sen perusteella suosituksia on syytä muokata entistä paremmiksi. Viime aikoina keskustelun kohteena ovat olleet rasva, hiilihydraatit ja sydän- ja verisuonisairaudet. Tutkimusmaailmassa on julkaistu useita tutkimuksia, jotka laittavat pohtimaan mm. rasvan laadun merkitystä sydänterveyden edistämisessä. Myös hiilihydraattien, erityisesti sokerin ja vähäkuituisen, puhdistetun tärkkelyspitoisen ruoan haitallisuudesta on saatu lisää näyttöä. Toisaalta, tulokset eivät välttämättä ole niin ristiriidassa nykyisten ravitsemussuositusten kanssa kuin mitä välillä annetaan ymmärtää.

Itse haluan entistäkin enemmän painottaa niiden ruokien ja ruoka-aineiden merkitystä, joiden on todettu olevan hyvinvoinnillemme hyödyllisiä. Kun ruokavalion perustan koostaa näistä hyvistä elementeistä, ei tilaa mahdollisesti huonommille vaihtoehdoille enää jääkään kovin paljoa. Mihinkään täyskieltoihin en itse jaksa uskoa. Jos jonkun ruoan syömistä olisi pakko lähteä kieltämään kokonaan, niin sellaisia voisivat olla homeinen tai muuten pilaantunut ja täysin mustaksi käppyräksi poltetut ruoat.

Pohdinnasta käytäntöön

Pidemmän aikaa ajatuksissani on ollut, että pitäisi pistää pystyyn oma blogi. Nyt kun lapsista kuopuskin aloittelee päivähoidossa, lienee aika oikea ajatuksen toteuttamiselle. Kesällä aika meni erittäin tiiviisti lasten kanssa touhutessa, sähköinen media oli täysin unohduksissa. Käytännössä ei hetkeäkään kirjoitusrauhaa.

Miksi sitten pitäisi laittaa oma blogi pystyyn? Erittäin hyvä kysymys! Vaikuttaa siltä että netti on nykyään pullollaan erilaisia blogeja ja uusia syntyy kuin sieniä sateella. Tämän lisäksi koko muu sosiaalisen median kenttä ja ne ihanan hirveät maan ja taivaan tavoittavat nettikeskustelut, joissa myös ruoka on näkyvästi esillä. Ja ruoasta tulen itsekin kirjoittamaan ravitsemusasiantuntija kun koulutukseltani olen. Näkökulmaa kirjoittamiseen tarjoaa myös arki kolmilapsisen perheen äitinä. Harkitsinkin ensin blogin nimeksi "Syömään!" -otsikkoa, mutta ääkkösineen se olisi nettikielessä ollut vähän kömpelö.

No, katsotaan mihin suuntaan tämä blogi tästä lähtee liikkumaan. Tarkoitus olisi ihmetellä kaikenlaisia ruoka- ja ravitsemusaiheita ja ilmiöitä eri näkökulmista. Olla kriittinen mutta ei liian tiukkapipoinen.