Terveyttä etsimässä terveysmessuilla

Viikonloppuna tuli käytyä pitkästä aikaa Helsingin messukeskuksessa Terveysmessuilla. Viimeksi olen vieraillut tässä vuosittain järjestettävässä tapahtumassa varmaankin kymmenen vuotta sitten. Oli siis aika päivittää tilanne.

Mielenkiintoisia havaintoja tuli päivän aikana tehtyä. Ensinnäkin: arvaatteko missä ravitsemusalan (vai pitäisikö sanoa ravintoalan) bisnes tuntuu pyörivän? No ainakin ravintolisien ja aterian korvikkeiden ympärillä. Yhteneviin businessasuihin pukeutuneiden markkinoijien tiimit yrittivät vakuuttaa meitä messukävijöitä siitä, miksi meidän ehdottomasti tulisi tilata heidän ravintoainecoktailinsa kestotilauksena kätevästi kotiin. Myös ateriankorvikeosastoilla kävi kova kuhina erilaisten pussijauheiden ja patukoiden ympärillä. Joillain ständeillä pysähdyin mielenkiinnosta kyselemään tuotteesta hieman tarkempia yksityiskohtia. Valitettavasti myyjä ei kuitenkaan yleensä pystynyt kertomaan kauppaamastaan tuotteesta myyntipuheensa ulkopuolelta. Kuinka vakuuttavan kuvan antaa tuotetietämyksestä se, jos myyjä osaa vastata vain että ”Juu, kyllä tuote on täysin testattu”, mutta ei mitään sen tarkempia yksityiskohtia? Jonkinlaista ravitsemuskoulutusta soisin järjestettävän myös kaupallisen alan käyneille ravintolisien ym. kauppaajille. Tässä on tietysti se riski, etteivät he enää pystyisi silmät aivan yhtä kirkkaana tuotteitaan kauppaamaan.

Liikuntaständeillä vastataan tuli trimmattuja kroppia muodikkaissa fitness-asuissaan. Tällaisen taviskuntoilijan silmissä näky oli jopa vähän pelottava. Tai ainakin aika kaukainen omasta arkitodellisuudesta ja liikuntaharrastuksesta. Ehkä tässä kuvastui se ongelma, mikä realisoituu väestön polarisoitumisena: osa liikkuu valtavasti ja osa ei lainkaan. En yhtään ihmettele, ettei hieman ylipainoinen ja makkaravatsainen Matti tai Maija lähde salille treenaamaan, jos vastassa on joukko viimeisen päälle pukeutuneita, hoikkia mutta lihaksikkaita valiokehoja. Vastakkaisena ilmiönä trimmatuille fitnessvartaloille ja ravintolisiä kauppaavalle pukukansalla olivat erilaiset kansanparannus-, jooga- ja auranetsintäpisteet, jossa selvästi asiassaan syvällä olevat, kotikutoisesti pukeutuneet miehet ja naiset kertoivat omasta valaistumisestaan. Jälkimmäiset herättivät ainakin minussa enemmän sympatioita.

Mutta missä oli messuilta ruoka? Muutamia elintarviketeollisuuden yrityksiä oli paikalla, mutta niissäkin painotus oli terveysviilatuilla tuotteilla (sisältää tuplasti vitamiineja, lisätty kolesterolia alentavia ominaisuuksia jne.). Tavallista ruokaa oli omien havaintojeni mukaan tarjolla oikeastaan vain yhdellä ständillä, jossa kaupattiin messukassiin kotimaisia omenoita. Ah niin tavallista, mutta samalla niin tärkeää . Itse viihdyin myös teetalo Forsmannin osastolla, jossa sai istuutua pöytiin maistelemaan erilaisia teelaatuja. Pieni virkistävä keidas hälyisän messuhallin uumenissa. Teellä oli muuten itselleni rauhoittavampi vaikutus kuin ns. Hitaan alueen rentoutumisharjoituksilla, joita myös kävin kokeilemassa. Hitaaseen teen nauttimiseen yhdistyy monia tietoisen syömisen (ja juomisen) ajatuksia, joista meille tässä kiireisessä ajassa voisi olla kovasti hyötyä: rauhoittuminen, syömiseen keskittyminen kaikki aistit avoinna, tietoinen nautiskelu, hyvän olon tankkaaminen itseensä. Jos luotamme vain pillereiden ja jauheiden nopeisiin tuloksiin ja unohdamme ruoan, juoman ja erityisesti yhteisten ruokahetkien merkityksen, olemme minusta kyllä kovasti hakoteilla terveellisen syömisen etsinnässä. Vai onko niin, että ostammeko purkissa hyvää omaatuntoa: nyt on ravitsemusasiat kohdallaan, kun on tarpeeksi purkkeja hyllyssä. Muusta ei tarvitsekaan välittää.

Kuka sitä terveyttä oikein ehtisi edistämään?

Joskus jokaisen meidän sisällämme sanottiin asuvan pienen lehmän. Minun sisälläni asuu varmaankin (tuon lehmän lisäksi) myös vannoutunut terveyden edistämisen lipunkantaja. On toki tärkeää hoitaa sairaat ja tarjota heille paras mahdollinen apu, mutta vähintään yhtä tärkeää on tukea ja kannustaa meitä jokaista terveyttä vahvistavien elintapojen valitsemisessa ja ylläpidossa. Useiden kroonisten sairauksien puhkeamiseen kun voimme vaikuttaa muun muassa sillä, kuinka aktiivisia olemme, mitä syömme ja kuinka paljon lepäämme ja rentoudumme työn ja touhun vastapainoksi. Lihavuus liitännäissairauksineen on varmasti yksi selkeimmistä esimerkeistä tässä suhteessa.


Periaatteessa on selvää, että terveydenhuollon eräs perustoiminnoista on osallistua tähän terveyden edistämisen työhön. Tämä tulee esille niin erilaisissa suosituksissa, toimenpideohjelmissa kuin koulutuksissakin. Uusi tänä vuonna voimaan astunut terveydenhuoltolakikin painottaa, että erityisesti perusterveydenhuollossa painopisteen tulisi olla terveyden edistämisessä ja varhaisessa puuttumisessa. Mutta kuinka on sitten todellisuuden laita. Yhä uudestaan ja uudestaan törmään viesteihin ja kannanottoihin, joiden mukaan perusterveydenhuollossa, saati sitten erikoissairaanhoidossa, ammattilaisten työ painottuu sairauksien hoitoon, ei ennaltaehkäisyyn. Esteiksi terveyden edistämisen tiellä nähdään milloin vanhaan sairauskeskeiseen työkulttuurin jämähtäminen, työn kuormittavuuden ja vaativuuden lisääntyminen ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä, krooninen aika, raha ja resurssipula.

Olen aina nyökytellyt vahvasti nähdessäni erilaisia terveyden edistämisen kokonaisvaltaisia malleja ja teorioita. Terveyden edistämisessä on kyse mahdollisuuksien luomisesta kaikilla elämänpiirin tasoilla, ei vain työotteesta terveydenhuollon sisällä. Kuntalaisten fyysistä aktiivisuutta voidaan lisätä rakentamalla kevyen liikenteen väyliä sopiviin paikkoihin, sijoittamalla palvelut ja työpaikat asumisen läheisyyteen niin että ne voidaan saavuttaa helposti myös jalan tai pyörällä, rakentamalla viihtyisiä ja liikkumiseen kannustavia koulupihoja, huolehtimalla tarpeita kohtaavien liikuntapalveluiden järjestämisestä eri väestöryhmille ja alueille ja niin edelleen. Nykyisen talousahdingon ja jatkuvien säästöpaineiden vallitessa olen jo välistä huomannut ajattelevani, että onko enää ollenkaan realistista edes odottaa terveydenhuollon sisällä panostamista terveyden edistämiseen. Ehkä järkevämpää olisikin toteuttaa terveydenhuollon piirissä juuri se työ, joka siellä taatusti parhaiten osataan eli erilaisten sairauksien parantaminen ja kuntoutus. Olisiko terveydenhuolto kustannustehokkaampi, jos siellä voitaisiin pistää kaikki (niukat) resurssit juuri hoitamiseen, ei jatkuvaan pyristelyyn terveyden edistämisen velvoitteiden täyttämisen kanssa?



Ajatellaan vaikka lastenneuvolassa toimivaa terveydenhoitajaa. Hän kohtaa leikki-ikäisiä lapsia perheineen rutiinisti noin kerran vuodessa noin tunnin ajan kerrallaan. Tähän tuntiin hänen pitäisi mahduttaa kaikenpuolinen lapsen ja perheen terveyden ja hyvinvoinnin kartoittaminen ja tukeminen päästä varpaisiin, parisuhteen tilasta lapsen motoristen taitojen kehitykseen, ravitsemustottumuksista arkiaktiivisuuteen asti. Ja aina jos jossakin päin on puhetta vaikkapa suomalaisten lasten ja nuorten lihomisesta, muistetaan mainita neuvolaterveydenhoitajien merkittävä panos lasten lihavuuden ehkäisytyössä. Eikö kenellekään tule mieleen, että nykyisillä resursseilla tehtävä muistuttaa lähinnä mission impossiblea? Minun oikeasti käy sääli neuvolaterkkoja, jotka hiki hatussa yrittävät suoriutua kaikista heille ladatuista tehtävistä. Eikö voitaisi viheltää peli poikki ja pysähtyä oikeasti miettimään, mihin nykyiset ajalliset ja taloudelliset resurssit antavat mahdollisuuksia?


Tämä visio ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei terveyden edistämisellä olisi enää väliä, päinvastoin. Ehkä meidän tulisi vain odottaa terveyden edistämiseen tähtääviä toimia erityisesti muiden toimialojen piirissä. Eli toisin sanoen, lähteä oikeasti toteuttamaan visiota terveyden edistämisestä kaikkien politiikkojen keskiössä.