Aloitin ravitsemustieteen
opinnot Helsingin Viikissä syksyllä 1995 eli kohta 20 vuotta sitten. Eipä
tullut tuolloin ajateltua, millaista ammattia lähdin itselleni tavoittelemaan!
Oma pyrkimiseni maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan ei tosin ollut ihan
suoraviivaista. Halusin lääkäriksi ja ykkösvaihtoehtoni oli lääketieteellinen
tiedekunta Kuopiossa. Tiesin pääsemisen lääkikseen vaikeaksi, joten varauduin
myös muutamalla varavaihtoehdolla. Yksi niistä oli ravitsemustiede Ajattelin
silloin, että jos en pääsisi lääkikseen, olisi hyödyllistä viettää ”välivuosi”
opiskellen ihmisen terveyteen liittyvää alaa.
Niin siinä sitten kävi,
että lääkiksen ovet eivät auenneet, mutta ravitsemustieteeseen pääsin sisään. Opintojen
alettua totesinkin ravitsemustieteen itsessään niin mielenkiintoiseksi, että
ajatus lääkikseen pyrkimisestä hiipui pikku hiljaa. Toisaalta heräsi uusia
kiinnostuksen kohteita: luonnontieteisiin
painottuva ydinravitsemustiede kaipasi rinnalleen ihmisen käyttäytymiseen
liittyvää ymmärrystä. Hakeuduin opiskelemaan sivuaineena psykologiaa ja
sosiaalipsykologiaa. Myöhemmin opinnot ovat täydentyneet kasvatustieteellä ja
terveystiedon opettajan pätevyydellä.
Valmistuin
ravitsemustieteestä vuosituhannen vaihteessa. Sen jälkeen olen tehnyt
vaihtelevan uran erilaisissa ravitsemukseen ja terveyteen linkittyvissä tehtävissä:
olen ollut tutkijana, opettajana ja projektityöntekijänä. Olen luennoinut,
kirjoittanut ja suunnitellut. Kohdannut eri-ikäisiä ihmisiä vastaanottohuoneissa,
luentosaleissa, kouluissa ja mediossa. Työt ovat olleet antoisia, opettavaisia ja
innostavia. Jokin minua on kuitenkin alkanut viime vuosina työssäni kalvamaan. Kenties
jonkinlainen identiteettikriisi?
Olen miettinyt, mihin
tällaista koulutettua ravitsemustieteilijää yhteiskunnassa tarvitaan. Mikä on
oma työmissioni? Mitä haluan työlläni edistää? Työ mahdollistaa toki elannon,
katon pään päälle ja murua rinnan alle. Mutta entä sen lisäksi? Mihin minun
tulisi ravitsemuksen ammattilaisena pyrkiä?
Mediassa näkyvyyttä
tuntuvat saavan itsensä hyvin brändänneet ravitsemusmessiaat, jotka julistavat
kukin omaa vapauttavaa totuuttaan. He näyttävät hyvältä, saavat luentosalit
täyteen ja esiintyvät säännöllisesti mediassa. Heihin törmää omissa nimikko-ohjelmissaan,
median suosikkikommentaattoreina ja lanseeraamassa omia kirjojaan. Lupaukset
ovat suuria: sairaudet paranevat, huolet haihtuvat ja elinikä pitenee. Pitää
vain seurata oikeaa oppia ja pidättäytyy väärinajattelijoiden hapatukselta.
Entä jos ei itse usko
yhteen oikeaan, kaikesta pelastavaan totuuteen? Jos näkee tylsästi monta tietä
kohti hyvää lopputulosta? Jos luottaa tieteeseen, joka ei koskaan ole perillä,
vaan on pienin askelin kulkemassa kohti parempaa ymmärrystä asioista. Jos on
mediaseksitön ja näkee ilmiöt ”toisaalta” ja ”toisaalta”, moniulotteisina ja
monimutkaisina? Jos aina ei ole valmiita vastauksia, on vain kysymyksiä?
Tunnistanko itsessäni
sitten salaliittoteorioiden kätyriä? Sitä joka tutkii teollisuuden ja lääketehtaiden
rahoittama ja ajaa niiden kustantamalla mersulla lobbaustilaisuudesta toiseen? Laittaako
joku isompi taho sanat suuhuni ja valikoinko referoimia tutkimuksia
rahoittajalleni mieliksi? Ei valitettavasti kolahda itselleni tämäkään
identiteetti. Tutkimusta olen tehnyt useampia vuosia. Apurahat tutkimuksen
tekoon olen hakenut hiki hatussa sitoutumattomista säätiöistä, jotka eivät ole
vaikuttaneet sisällöllisesti tutkimukseeni tai näkemyksiini millään tavalla.
Sen verran olen heiltä saanut rahaa, että olen omalta osaltani voinut osallistua
perheeni elättämiseen. Mitään ylimääräistä ei ole noilta vuosilta jäänyt
säästöön.
Entä jos olen ihan
tavallinen ravitsemuksen ammattilainen? Jonka tehtävänä on tutkijana omalta
osaltaan täydentää ravitsemustieteellistä palapeliä muutamalla palalla? Tai
tsempata elintapojaan miettiviä ihmisiä tekemään pieniä muutoksia, jotta arki
luistaisi paremmin ja vaivat vähän helpottaisivat? En voi luvata
ihmeparantumisia ja täysin tervettä elämää. En voi luvata takuuvarmasti lisää
elinvuosia tai supernopeaa ja pysyvää painonpudotusta.
Sen sijaan voin yrittää
ymmärtää hiukan enemmän, kulkea rinnalla ja etsiä yhdessä vähän parempaa
elämää.
Riittääkö se?
