Ovatko ravitsemustieteilijät ja –terapeutit kapeakatseisia teoreetikkoja, jotka jättävät tarkoituksellisesti tosiseikkoja huomiotta? Suhtaudummeko rasvoihin eräänlaisena muuttumattomana oppirakennelmana? Eikö meitä kiinnosta oma tieteenalamme? Olemmeko putkikoulutuksen tuotteita, jotka eivät ole koskaan ponnistelleet kritisoidakseen saamaansa oppia tai aktiivisesti etsineet vaihtoehtoisia totuuksia?
Tässäpä muutama kiperä haaste meille ravitsemustieteeseen koulutetuille asiantuntijoille! Yllä olevat heitot on poimittu netin ravitsemusaiheita käsittelevistä keskusteluista, joissa on viime päivinä pohdittu vilkkaasti paitsi varsinaisia ravitsemuskysymyksiä myös sitä, minkälaisia ravitsemusasiantuntijoita maassamme toimii.
Minusta tuntuu siltä että aluksi muutama koulutuksellinen termitäsmennys on paikallaan, ravitsemusasiantuntijuuden kenttä kun on aika kirjava ja väärinymmärryksiä tulee aina välillä esille. Ravitsemustiedettä voi pääaineenaan opiskella Suomessa kahdessa yliopistossa, Helsingissä ja Kuopiossa. Näistä jälkimmäinen on erikoistunut laillistettujen ravitsemusterapeuttien koulutukseen. Kaikki ravitsemustieteilijät eivät siis ole ravitsemusterapeutteja. Ravitsemusasiantuntija-nimikettä saa sinänsä käyttää kuka hyvänsä, oli sitten takana (mitä tahansa) alan opintoja tai ei. Itse käytän virallisemmissa yhteyksissä yleensä yhdistelmää ravitsemusasiantuntija (ETM) täsmentääkseni taustakoulutuksekseni elintarviketieteiden maisterin tutkinnon. Vuosien varrella tutkintonimikkeet ovat hiukan vaihdelleet ja maisteriravitsemustieteilijän (=ravitsemustiedettä pääaineenaan opiskelleen) koulutus voi ETM:n lisäksi olla ainakin TtM, THM tai MMM.
Sitten varsinaiseen asiaan: Mitä virkaa tällaisella maisteritutkinnolla sitten on näissä ravitsemusasioissa? Nettikritiikin pohjalta voisi päätellä että ei mitään tai että yliopistokoulutuksesta voisi olla jopa haittaa, yliopistoissa kun koulutetaan omat aivot narikkaan laittavia putkiaivoja, jotka pahimmassa tapauksessa vielä toimivat lääke- ja elintarviketeollisuuden kätyreinä. Olen itse opiskellut ravitsemustiedettä Helsingin yliopistossa ja rehellisesti on kyllä sanottava, että aika vaikea minun on tunnistaa saamastani koulutuksesta tuollaisia piirteitä. Pidän itseäni kriittisyyteen kykenevänä henkilönä, eikä ravitsemustieteen koulutus tuota kriittisyyttä vähentänyt, päinvastoin! Koulutuksen aikana meille painotettiin sitä, että emme itse asiassa valmistu minkään tiettyyn ammattiin vaan saamme monipuoliset valmiudet tieteellisen tiedon hyödyntämisessä ja tuottamisessa. Ja kriittisyyshän on nimenomaan olennainen osa tiedettä. On toki myönnettävä, että ihmisethän tiedettä tekevät ja siten myös tieteen tekemisessä on havaittavissa inhimillinen kädenjälki. Jonkinlaiseen täydellisen objektiivisuuden harhaan ei kai kukaan itseään kunnioittava tieteentekijä usko? Olennaista on se, että mahdollisimman rehellisesti pyrkisi itse tieteentekijänä tai sitä työssään hyödyntävänä tulemaan tietoiseksi omista ennakko-oletuksistaan ja asenteistaan. Niitä meillä lienee kaikilla.
Käytännön ravitsemuskysymysten ratkaisemisessa ei kuitenkaan pelkkä tieteellinen tieto ja sen hyödyntäminen riitä. Tiede tarjoaa todellisuuteemme vain yhden, toki tärkeän näkökulman. Paljon painoarvoa tulisi olla myös käytännön kokemuksella: minkä on havaittu toimivan hyvin, minkä huonosti. Tieteen ja käytännön kokemuksen näkökulmat toimivat parhaimmillaan toisiaan täydentävinä.
Tässä pieni blogitekstin kokoinen raapaisu ravitsemusasiantuntijuudesta. Asiaa olisi tärkeä pohtia lisää ja erittäin mielläni lukisin myös teidän näkemyksiänne ja kokemuksianne aiheesta!
sunnuntai 26. syyskuuta 2010
perjantai 17. syyskuuta 2010
Rasvakeskustelun superviikko
Onpas ollut rasvakeskusteluja seuraavalla melkoinen viikko! Ei ole ainakaan säpinää puuttunut. Maanantaina tuli YLE:n MOT-ohjelma, jossa esitettiin virallisten kasviöljyjen käyttöä painottavien ravitsemussuositusten olevan väärässä, pelkkä rasvainen kupla. Keskustelu jatkui torstai-iltana A-Talkissa, jossa paikalle kutsutut, ravitsemuskysymysten parissa eri tavoin ansioituneet Puska, Fogelholm, Salminen ja Somppi väittelivät kolmevarttisen siitä, minkälaista rasvaa nyt sitten kannattaisi syödä. Eikä ne ohjelmat vielä mitään, niistä seuranneet nettikeskustelut vasta ovatkin pitäneet hereillä. Kirjaimellisesti näin kävi minulle eilen illalla, kun aloin lueskella A-talkin keskustelun jälkeen A-tuubissa olevia kommentteja. Ja niitähän tuli koko ajan lisää, puolenyön paikkeilla sentään havahduin menemään nukkumaan.
Voin hyvin kuvitella, että nyt on monen keskustelua seuranneen pää aika pyörällä, niin se on ollut pyörällä minullakin välillä. Vauhti on ollut niin kova ja mielipiteet rajuja, että hitaampia heikottaa.
Mitä tästä kaikesta ”rasvakattilan kiehunnasta” sitten oikein pitäisi ajatella? Ensin tekisi mieli sanoa, että ihan lepo vaan. Ei tässä nyt mistään maailmanlopun kysymyksestä puhuta, vaikka välillä keskusteluista sellaisen kuvan saakin. On totta, että tietämyksemme energiaravintoaineiden (lähinnä rasva, hiilihydraatit ja proteiinit) merkityksestä terveydelle on viime vuosina laajentunut ja syventynyt. On saatu näyttöä siitä, että esimerkiksi sydänterveyden kannalta haitallista saattaakin olla runsas hiilihydraattien, erityisesi vähäkuituisen puhdistetun viljan ja sokerin käyttö, ei niinkään itsessään tyydyttyneen, usein eläinperäisen rasvan käyttö. Mitään selvää viitettä kasviperäisten rasvojen kuten rypsiöljyn tai kasvimargariinien käytön haitallisuudesta ei kuitenkaan ole tullut, päin vastoin. Näyttöä on saatu siitä, että kovan eläinperäisen rasvan korvaaminen kasviperäisellä rasvalla ja kalan rasvalla on sydänterveyden kannalta edullista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että voin asemasta kannattaa edelleen käyttää (runsasrasvaisia) kasvimargariineja. Syynä ei kuitenkaan ole niinkään voin haitallisuus vaan kasvirasvojen hyvät vaikutukset.
Ravitsemuskeskustelussa minua itseäni vaivaavat mustavalkoiset kärjistykset, joihin helposti päädytään. Ravitsemuksen yhteys terveyteemme on kuitenkin erittäin laaja ja monimutkainen kokonaisuus, jossa mutkia liikaa suoristamalla voidaan päätyä outoihin johtopäätöksiin. Toisaalta, jonkun verran tätä todellisuuden monimutkaisuutta on yksinkertaistettava, että ylipäänsä päädyttäisiin johonkin konkreettiseen ruokatason suositukseen tai muuhun vastaavaan. Ravitsemustutkimuksessa saadaan yleensä aiheesta kuin aiheesta kolmenlaisia tuloksia: asian puolesta, vastaan ja siltä väliltä. Tämän vuoksi on tärkeä tarkastella tutkimuskenttää laajasti ennen kuin mennään tekemään painavia johtopäätöksiä.
En muuten usko, että ravitsemuskeskustelijoiden todelliset mielipiteet ovat lopulta niin kaukana toisistaan kuin miltä päällisin puolin näyttää. Välillä tunnutaan puhuvan eri asiasta vaikka käytetään samaa termiä tai sitten puhutaan samasta asiasta käyttämällä eri termejä. Yhtä kaikki, perimmäinen ajatus kummallakin keskustelijalla voi olla hyvin samankaltainen. Oman innostuksen, jopa paatoksen vallassa väitetään toisella tavalla ajattelevien edustavan asioita, joita nämä eivät tosiasiassa kannata. Usein esimerkiksi esitetään, että suomalaisten vähäkuituisen viljan ja sokerin runsaahko käyttö ja sen seurauksena lisääntynyt lihavuus ja diabetes johtuisivat virallisista ravitsemussuosituksista. Mutta eihän virallisissa suosituksissa ole koskaan kannustettu syömään paljon vehnäleipää ja sokeria! Viralliset ravitsemussuositukset eivät myöskään ole niin kapeakatseisia kuin mitä välillä väitettään. Niissä ei suositella kaikille täsmälleen samanlaista ruokavaliota, vaan annetaan suuntaviivoja, joiden avulla jokainen voi tehdä valintoja omien mieltymystensä mukaan. Minulla on sellainen aavistus, että tulevissa uusissa ravitsemussuosituksissa tämä väljyys saattaa vielä entisestään lisääntyä. Siihen suuntaan ainakin uusin tutkimustieto on meitä ohjaamassa. Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapa syödä hyvin!
Uskon itse keskustelun, kritiikin ja siihen vastaamisen tärkeyteen. On hyvä nostaa tarvittaessa myös eriäviä mielipiteitä esiin. Niistä tulisi kuitenkin pystyä puhumaan rakentavassa hengessä. Nyt tulee sellainen vaikutelma, että ollaan henkeen ja vereen puolustamassa sitä omaa ja oikeaa mielipidettä, seurauksista viis. Niin ei kai toimi rakentava aikuisten välinen asiakeskustelu? Jo eräässä yläkoulun seiskaluokkalaisille suunnatussa terveystiedon kirjassa opastetaan aktiiviseen keskusteluun seuraavasti: ”Hyökkäys ei ole paras puolustus. Älä loukkaa ketään sanoillasi ja teoillasi tarkoituksenmukaisesti.” Kun ravitsemuskeskusteluja seuraa netissä, saa kyllä lukea ihan uskomattomia solvauksia ja henkilökohtaisuuksiin meneviä kannanottoja. Ne eivät edistä asiakeskustelua.
Ruoka ja ravitsemus ovat meille kaikille tärkeitä asioita, pitäähän meidän kaikkien syödä hengissä pysyäksemme. Ei nämä yksittäiset ravitsemuskysymykset kuitenkaan niin tärkeitä asioita ole, että niillä kaiken maailman terveys- ja muut ongelmat saataisiin ratkaistua. Onhan elämässä paljon muutakin tärkeää. Niin että ruokarauhaa vaan teille kaikille :-)!
Voin hyvin kuvitella, että nyt on monen keskustelua seuranneen pää aika pyörällä, niin se on ollut pyörällä minullakin välillä. Vauhti on ollut niin kova ja mielipiteet rajuja, että hitaampia heikottaa.
Mitä tästä kaikesta ”rasvakattilan kiehunnasta” sitten oikein pitäisi ajatella? Ensin tekisi mieli sanoa, että ihan lepo vaan. Ei tässä nyt mistään maailmanlopun kysymyksestä puhuta, vaikka välillä keskusteluista sellaisen kuvan saakin. On totta, että tietämyksemme energiaravintoaineiden (lähinnä rasva, hiilihydraatit ja proteiinit) merkityksestä terveydelle on viime vuosina laajentunut ja syventynyt. On saatu näyttöä siitä, että esimerkiksi sydänterveyden kannalta haitallista saattaakin olla runsas hiilihydraattien, erityisesi vähäkuituisen puhdistetun viljan ja sokerin käyttö, ei niinkään itsessään tyydyttyneen, usein eläinperäisen rasvan käyttö. Mitään selvää viitettä kasviperäisten rasvojen kuten rypsiöljyn tai kasvimargariinien käytön haitallisuudesta ei kuitenkaan ole tullut, päin vastoin. Näyttöä on saatu siitä, että kovan eläinperäisen rasvan korvaaminen kasviperäisellä rasvalla ja kalan rasvalla on sydänterveyden kannalta edullista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että voin asemasta kannattaa edelleen käyttää (runsasrasvaisia) kasvimargariineja. Syynä ei kuitenkaan ole niinkään voin haitallisuus vaan kasvirasvojen hyvät vaikutukset.
Ravitsemuskeskustelussa minua itseäni vaivaavat mustavalkoiset kärjistykset, joihin helposti päädytään. Ravitsemuksen yhteys terveyteemme on kuitenkin erittäin laaja ja monimutkainen kokonaisuus, jossa mutkia liikaa suoristamalla voidaan päätyä outoihin johtopäätöksiin. Toisaalta, jonkun verran tätä todellisuuden monimutkaisuutta on yksinkertaistettava, että ylipäänsä päädyttäisiin johonkin konkreettiseen ruokatason suositukseen tai muuhun vastaavaan. Ravitsemustutkimuksessa saadaan yleensä aiheesta kuin aiheesta kolmenlaisia tuloksia: asian puolesta, vastaan ja siltä väliltä. Tämän vuoksi on tärkeä tarkastella tutkimuskenttää laajasti ennen kuin mennään tekemään painavia johtopäätöksiä.
En muuten usko, että ravitsemuskeskustelijoiden todelliset mielipiteet ovat lopulta niin kaukana toisistaan kuin miltä päällisin puolin näyttää. Välillä tunnutaan puhuvan eri asiasta vaikka käytetään samaa termiä tai sitten puhutaan samasta asiasta käyttämällä eri termejä. Yhtä kaikki, perimmäinen ajatus kummallakin keskustelijalla voi olla hyvin samankaltainen. Oman innostuksen, jopa paatoksen vallassa väitetään toisella tavalla ajattelevien edustavan asioita, joita nämä eivät tosiasiassa kannata. Usein esimerkiksi esitetään, että suomalaisten vähäkuituisen viljan ja sokerin runsaahko käyttö ja sen seurauksena lisääntynyt lihavuus ja diabetes johtuisivat virallisista ravitsemussuosituksista. Mutta eihän virallisissa suosituksissa ole koskaan kannustettu syömään paljon vehnäleipää ja sokeria! Viralliset ravitsemussuositukset eivät myöskään ole niin kapeakatseisia kuin mitä välillä väitettään. Niissä ei suositella kaikille täsmälleen samanlaista ruokavaliota, vaan annetaan suuntaviivoja, joiden avulla jokainen voi tehdä valintoja omien mieltymystensä mukaan. Minulla on sellainen aavistus, että tulevissa uusissa ravitsemussuosituksissa tämä väljyys saattaa vielä entisestään lisääntyä. Siihen suuntaan ainakin uusin tutkimustieto on meitä ohjaamassa. Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapa syödä hyvin!
Uskon itse keskustelun, kritiikin ja siihen vastaamisen tärkeyteen. On hyvä nostaa tarvittaessa myös eriäviä mielipiteitä esiin. Niistä tulisi kuitenkin pystyä puhumaan rakentavassa hengessä. Nyt tulee sellainen vaikutelma, että ollaan henkeen ja vereen puolustamassa sitä omaa ja oikeaa mielipidettä, seurauksista viis. Niin ei kai toimi rakentava aikuisten välinen asiakeskustelu? Jo eräässä yläkoulun seiskaluokkalaisille suunnatussa terveystiedon kirjassa opastetaan aktiiviseen keskusteluun seuraavasti: ”Hyökkäys ei ole paras puolustus. Älä loukkaa ketään sanoillasi ja teoillasi tarkoituksenmukaisesti.” Kun ravitsemuskeskusteluja seuraa netissä, saa kyllä lukea ihan uskomattomia solvauksia ja henkilökohtaisuuksiin meneviä kannanottoja. Ne eivät edistä asiakeskustelua.
Ruoka ja ravitsemus ovat meille kaikille tärkeitä asioita, pitäähän meidän kaikkien syödä hengissä pysyäksemme. Ei nämä yksittäiset ravitsemuskysymykset kuitenkaan niin tärkeitä asioita ole, että niillä kaiken maailman terveys- ja muut ongelmat saataisiin ratkaistua. Onhan elämässä paljon muutakin tärkeää. Niin että ruokarauhaa vaan teille kaikille :-)!
perjantai 10. syyskuuta 2010
Kunto testissä
Tämän blogin keskipisteessä ovat ravitsemuksen ilmiöt, mutta tänään ajattelin jakaa kanssanne hieman kokemuksiani toisesta hyvinvointiimme vahvasti vaikuttavasta asiasta, kuntoilusta. Ja onhan se toki niin, että näitä kahta asiaa on vaikea täysin erottaa toisistaan, vaikuttaahan aktiivisuus osaltaan siihen millaiseksi energian ja muidenkin ravintoaineiden tarve muodostuu. Kuriositeettina mainittakoon, että tällä hetkellä voimassa olevat Ravitsemusneuvottelukunnan ravitsemussuosituksetkin on otsikoitu ”Ravinto ja liikunta tasapainoon”.
Itselleni liikkuminen on aina ollut tärkeä henkireikä ja rentoutumisen keino, mutta viime vuosina en ole pienten lasten äitinä päässyt oikein panostaan liikkumisen laatuun. Liikkumisen muodon ja siihen käytetyn ajan on määrittänyt ennemminkin muu arki ja aikataulut. Olen ollut erittäin ahkera TV2:n kotijumppien kuluttaja, ihan hevijuuseri. Alunperin VHS-nauhoille, nykyisin digiboksiin ja DVD-levyille tallennettuja puolen tunnin jumppia on voinut tehdä juuri silloin itselle sopii, vaikka päikkäriaikaan tai lasten mentyä nukkumaan. Lisäksi olen kävellyt, talvella vähän hiihtänyt ja kesällä pyöräillyt, käynyt vesijumpassakin, mutta edellisiäkin olen tehnyt ihan ehtimisen mukaan. Jos on ollut jossakin välissä puoli tuntia aikaa, olen saattanut hypätä pyörän selkään ja pyöräillä vartin yhteen suuntaan ja vartin takaisin. Ei siis mitään syketietoista treeniohjelman noudattamista.
Viime jouluna saimme ystäväni kanssa yllättävän lahjan pukin kontista: siippamme olivat hankkineet meille molemmille lahjakortit kuntotestiin! Puolisen vuotta meidän piti ensin kerätä rohkeutta osallistuaksemme kyseiseen tapahtumaan, mutta muutama viikko sitten viimein koitti tuo tärkeä päivä ja köröttelimme yhdessä bussilla Tampereelle Varalan urheiluopistoon testattavaksi. Toinen meistä oli viettänyt edellisenä iltana pikkulapsiperheen äidille harvinaisen ”tyttöjen illan”, jonka kunniaksi oli nautittu myös muutama lasillinen punaviiniä. Yhdessä bussissa pohdimme, että sabotoiko moinen nyt kokonaan testitulokset? Toinen taas tunnusti kärsivänsä orastavasta kurkkukivusta. Kannattaisikohan koko leikkiin nyt lähteäkään? Tulkitsen näin jälkikäteen, että ilmassa oli viime metrien jännitystä.
No, Varalaan lopulta saavuttiin ja molemmat rohkaistuivat kaikesta huolimatta pukemaan treeniasut ylleen. Testin aluksi pääsimme kehonkoostumusanalyysiin. Molempien kannalta erittäin iloinen uutinen oli se, että terveyden kannalta haitallisen viskeraalisen rasvan eli niin sanotun sisäelinrasva osuus oli normaaleissa lukemissa!
Mittauksen jälkeen lähdimme ulos varsinaiselle kuntotestipaikalle. Testin idea oli suhteellisen yksinkertainen. Kiersimme kilometrin mittaista testirataa kasvattaen jokaisella kierroksella menemisen intensiteettiä. Eli lähdimme liikkeelle kevyestä kävelystä, siirryimme siitä vähitellen kevyen hölkän kautta ripeämpään juoksuun ja viimeinen kierros piti sitten jo juosta ihan täysillä. Koko testin ajan meillä mitattiin sydämen sykettä ja jokaisen kierroksen jälkeen myös sormenpäänäytteestä elimistön maitohappopitoisuutta.
Viimeinen kilometrin kierros oli kieltämättä melko uuvuttava. Muutenkaan en ole itse viime vuosina juurikaan harrastanut juoksuliikuntaa, joten elimistö taisi hieman ihmetellä että mitä oikein ollaan tekemässä. Hyvä merkki oli se, että aika nopeasti me molemmat kuitenkin toivoimme rasituksesta.
Muutaman päivän kuluttua testistä lopulliset tulokset syke- ja maitohappografiikoineen sitten tipahtivat postilaatikosta. Olin etukäteen ajatellut, että tulos ei välttämättä olisi kovin mairitteleva, olihan kuntoiluni ollut viime vuosina varsin sekalaista ja repaleista. Testitulokset pääsivät kuitenkin kaikista etukäteisepäilyistäni huolimatta yllättämään iloisesti. Kuntoni todettiin olevan jossain keskinkertaisen ja hyvän rajoilla. Ei siis ihan kehno tulos! Ja kun ystäväni kanssa pohdimme jälkikäteen omia tuloksiamme, olennainen pointti oli mielestämme se, että olin päässyt tilanteeseen liikkumalla lähinnä fiiliksen, päivän säätilan (sateessa pyöräily ei ole hauskaa) ja perheen muiden menojen ja rytmien mukaan. Näin sanoessani en halua ollenkaan vähätellä treeniohjelmaorientoituneen kuntoilun tehoa ja sen avulla saatavia tuloksia, päinvastoin. Jos itsekin treenaisin tavoitteellisemmin ja laadukkaammin olisivat kuntotestitulokset varmasti parempia. Mutta: mielestäni on silti erittäin tärkeää havaita, että pienilläkin valinnoilla voi saada aikaan itselleen kohtuullisen kuntotason ja myös kokonaisvaltaisesti paremman olon. Myös kuntoilun suhteen meitä alati vaaniva ”Kaikki tai ei mitään” –ajattelu voi olla johtamassa meitä harhaan. Varsinkin sellaisissa elämäntilanteissa joissa on paljon muutakin touhua ja tekemistä ei kannata oikopäätä ajatella, ettei olisi aikaa riittävään liikkumiseen Pienikin aktiivisuus on merkityksellistä!
Itselleni liikkuminen on aina ollut tärkeä henkireikä ja rentoutumisen keino, mutta viime vuosina en ole pienten lasten äitinä päässyt oikein panostaan liikkumisen laatuun. Liikkumisen muodon ja siihen käytetyn ajan on määrittänyt ennemminkin muu arki ja aikataulut. Olen ollut erittäin ahkera TV2:n kotijumppien kuluttaja, ihan hevijuuseri. Alunperin VHS-nauhoille, nykyisin digiboksiin ja DVD-levyille tallennettuja puolen tunnin jumppia on voinut tehdä juuri silloin itselle sopii, vaikka päikkäriaikaan tai lasten mentyä nukkumaan. Lisäksi olen kävellyt, talvella vähän hiihtänyt ja kesällä pyöräillyt, käynyt vesijumpassakin, mutta edellisiäkin olen tehnyt ihan ehtimisen mukaan. Jos on ollut jossakin välissä puoli tuntia aikaa, olen saattanut hypätä pyörän selkään ja pyöräillä vartin yhteen suuntaan ja vartin takaisin. Ei siis mitään syketietoista treeniohjelman noudattamista.
Viime jouluna saimme ystäväni kanssa yllättävän lahjan pukin kontista: siippamme olivat hankkineet meille molemmille lahjakortit kuntotestiin! Puolisen vuotta meidän piti ensin kerätä rohkeutta osallistuaksemme kyseiseen tapahtumaan, mutta muutama viikko sitten viimein koitti tuo tärkeä päivä ja köröttelimme yhdessä bussilla Tampereelle Varalan urheiluopistoon testattavaksi. Toinen meistä oli viettänyt edellisenä iltana pikkulapsiperheen äidille harvinaisen ”tyttöjen illan”, jonka kunniaksi oli nautittu myös muutama lasillinen punaviiniä. Yhdessä bussissa pohdimme, että sabotoiko moinen nyt kokonaan testitulokset? Toinen taas tunnusti kärsivänsä orastavasta kurkkukivusta. Kannattaisikohan koko leikkiin nyt lähteäkään? Tulkitsen näin jälkikäteen, että ilmassa oli viime metrien jännitystä.
No, Varalaan lopulta saavuttiin ja molemmat rohkaistuivat kaikesta huolimatta pukemaan treeniasut ylleen. Testin aluksi pääsimme kehonkoostumusanalyysiin. Molempien kannalta erittäin iloinen uutinen oli se, että terveyden kannalta haitallisen viskeraalisen rasvan eli niin sanotun sisäelinrasva osuus oli normaaleissa lukemissa!
Mittauksen jälkeen lähdimme ulos varsinaiselle kuntotestipaikalle. Testin idea oli suhteellisen yksinkertainen. Kiersimme kilometrin mittaista testirataa kasvattaen jokaisella kierroksella menemisen intensiteettiä. Eli lähdimme liikkeelle kevyestä kävelystä, siirryimme siitä vähitellen kevyen hölkän kautta ripeämpään juoksuun ja viimeinen kierros piti sitten jo juosta ihan täysillä. Koko testin ajan meillä mitattiin sydämen sykettä ja jokaisen kierroksen jälkeen myös sormenpäänäytteestä elimistön maitohappopitoisuutta.
Viimeinen kilometrin kierros oli kieltämättä melko uuvuttava. Muutenkaan en ole itse viime vuosina juurikaan harrastanut juoksuliikuntaa, joten elimistö taisi hieman ihmetellä että mitä oikein ollaan tekemässä. Hyvä merkki oli se, että aika nopeasti me molemmat kuitenkin toivoimme rasituksesta.
Muutaman päivän kuluttua testistä lopulliset tulokset syke- ja maitohappografiikoineen sitten tipahtivat postilaatikosta. Olin etukäteen ajatellut, että tulos ei välttämättä olisi kovin mairitteleva, olihan kuntoiluni ollut viime vuosina varsin sekalaista ja repaleista. Testitulokset pääsivät kuitenkin kaikista etukäteisepäilyistäni huolimatta yllättämään iloisesti. Kuntoni todettiin olevan jossain keskinkertaisen ja hyvän rajoilla. Ei siis ihan kehno tulos! Ja kun ystäväni kanssa pohdimme jälkikäteen omia tuloksiamme, olennainen pointti oli mielestämme se, että olin päässyt tilanteeseen liikkumalla lähinnä fiiliksen, päivän säätilan (sateessa pyöräily ei ole hauskaa) ja perheen muiden menojen ja rytmien mukaan. Näin sanoessani en halua ollenkaan vähätellä treeniohjelmaorientoituneen kuntoilun tehoa ja sen avulla saatavia tuloksia, päinvastoin. Jos itsekin treenaisin tavoitteellisemmin ja laadukkaammin olisivat kuntotestitulokset varmasti parempia. Mutta: mielestäni on silti erittäin tärkeää havaita, että pienilläkin valinnoilla voi saada aikaan itselleen kohtuullisen kuntotason ja myös kokonaisvaltaisesti paremman olon. Myös kuntoilun suhteen meitä alati vaaniva ”Kaikki tai ei mitään” –ajattelu voi olla johtamassa meitä harhaan. Varsinkin sellaisissa elämäntilanteissa joissa on paljon muutakin touhua ja tekemistä ei kannata oikopäätä ajatella, ettei olisi aikaa riittävään liikkumiseen Pienikin aktiivisuus on merkityksellistä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)