Brändätty messias vai salaliiton kätyri?

Aloitin ravitsemustieteen opinnot Helsingin Viikissä syksyllä 1995 eli kohta 20 vuotta sitten. Eipä tullut tuolloin ajateltua, millaista ammattia lähdin itselleni tavoittelemaan! Oma pyrkimiseni maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan ei tosin ollut ihan suoraviivaista. Halusin lääkäriksi ja ykkösvaihtoehtoni oli lääketieteellinen tiedekunta Kuopiossa. Tiesin pääsemisen lääkikseen vaikeaksi, joten varauduin myös muutamalla varavaihtoehdolla. Yksi niistä oli ravitsemustiede Ajattelin silloin, että jos en pääsisi lääkikseen, olisi hyödyllistä viettää ”välivuosi” opiskellen ihmisen terveyteen liittyvää alaa.

Niin siinä sitten kävi, että lääkiksen ovet eivät auenneet, mutta ravitsemustieteeseen pääsin sisään. Opintojen alettua totesinkin ravitsemustieteen itsessään niin mielenkiintoiseksi, että ajatus lääkikseen pyrkimisestä hiipui pikku hiljaa. Toisaalta heräsi uusia kiinnostuksen kohteita:  luonnontieteisiin painottuva ydinravitsemustiede kaipasi rinnalleen ihmisen käyttäytymiseen liittyvää ymmärrystä. Hakeuduin opiskelemaan sivuaineena psykologiaa ja sosiaalipsykologiaa. Myöhemmin opinnot ovat täydentyneet kasvatustieteellä ja terveystiedon opettajan pätevyydellä.

Valmistuin ravitsemustieteestä vuosituhannen vaihteessa. Sen jälkeen olen tehnyt vaihtelevan uran erilaisissa ravitsemukseen ja terveyteen linkittyvissä tehtävissä: olen ollut tutkijana, opettajana ja projektityöntekijänä. Olen luennoinut, kirjoittanut ja suunnitellut. Kohdannut eri-ikäisiä ihmisiä vastaanottohuoneissa, luentosaleissa, kouluissa ja mediossa. Työt ovat olleet antoisia, opettavaisia ja innostavia. Jokin minua on kuitenkin alkanut viime vuosina työssäni kalvamaan. Kenties jonkinlainen identiteettikriisi?

Olen miettinyt, mihin tällaista koulutettua ravitsemustieteilijää yhteiskunnassa tarvitaan. Mikä on oma työmissioni? Mitä haluan työlläni edistää? Työ mahdollistaa toki elannon, katon pään päälle ja murua rinnan alle. Mutta entä sen lisäksi? Mihin minun tulisi ravitsemuksen ammattilaisena pyrkiä?

Mediassa näkyvyyttä tuntuvat saavan itsensä hyvin brändänneet ravitsemusmessiaat, jotka julistavat kukin omaa vapauttavaa totuuttaan. He näyttävät hyvältä, saavat luentosalit täyteen ja esiintyvät säännöllisesti mediassa. Heihin törmää omissa nimikko-ohjelmissaan, median suosikkikommentaattoreina ja lanseeraamassa omia kirjojaan. Lupaukset ovat suuria: sairaudet paranevat, huolet haihtuvat ja elinikä pitenee. Pitää vain seurata oikeaa oppia ja pidättäytyy väärinajattelijoiden hapatukselta.

Entä jos ei itse usko yhteen oikeaan, kaikesta pelastavaan totuuteen? Jos näkee tylsästi monta tietä kohti hyvää lopputulosta? Jos luottaa tieteeseen, joka ei koskaan ole perillä, vaan on pienin askelin kulkemassa kohti parempaa ymmärrystä asioista. Jos on mediaseksitön ja näkee ilmiöt ”toisaalta” ja ”toisaalta”, moniulotteisina ja monimutkaisina? Jos aina ei ole valmiita vastauksia, on vain kysymyksiä?

Tunnistanko itsessäni sitten salaliittoteorioiden kätyriä? Sitä joka tutkii teollisuuden ja lääketehtaiden rahoittama ja ajaa niiden kustantamalla mersulla lobbaustilaisuudesta toiseen? Laittaako joku isompi taho sanat suuhuni ja valikoinko referoimia tutkimuksia rahoittajalleni mieliksi? Ei valitettavasti kolahda itselleni tämäkään identiteetti. Tutkimusta olen tehnyt useampia vuosia. Apurahat tutkimuksen tekoon olen hakenut hiki hatussa sitoutumattomista säätiöistä, jotka eivät ole vaikuttaneet sisällöllisesti tutkimukseeni tai näkemyksiini millään tavalla. Sen verran olen heiltä saanut rahaa, että olen omalta osaltani voinut osallistua perheeni elättämiseen. Mitään ylimääräistä ei ole noilta vuosilta jäänyt säästöön.

Entä jos olen ihan tavallinen ravitsemuksen ammattilainen? Jonka tehtävänä on tutkijana omalta osaltaan täydentää ravitsemustieteellistä palapeliä muutamalla palalla? Tai tsempata elintapojaan miettiviä ihmisiä tekemään pieniä muutoksia, jotta arki luistaisi paremmin ja vaivat vähän helpottaisivat? En voi luvata ihmeparantumisia ja täysin tervettä elämää. En voi luvata takuuvarmasti lisää elinvuosia tai supernopeaa ja pysyvää painonpudotusta.

Sen sijaan voin yrittää ymmärtää hiukan enemmän, kulkea rinnalla ja etsiä yhdessä vähän parempaa elämää.

Riittääkö se?

Someparlamentti tykittää - Tarvitaanko aina joku taho, jota kivittää?

Ensiksi seuraa varoitus: Seuraavat katkelmat eivät ole totta tai vastaa tämän blogistin maailmankuvaa. Ne ovat kuitenkin saaneet alkunsa kuin erään suomalaistaustaisen tekstiiliyrityksen kankaat eli jo olemassa olevista, itseään jossain määrin muistuttavista esikuvista. Etäännyttääkseni kommentteja alkuperäisistä esikuvistaan olen vaihtanut teemaa ravitsemuksesta kirjoihin. Pyydän jo tässä vaiheessa anteeksi kaikilta kirjaihmisiltä!

Kuvitellaan, että eräs Iltapäivälehti julkaisee lyhyen jutun Lasten lukutaidottomuudesta. Jutussa professoritason kirjatutkija kommentoi huolestuneena lasten lisääntynyttä lukutaidottomuutta. Ei mene kauaakaan, kun someparlamentti alkaa tykittää. Seuraavaan tapaan:

”Tietävätkö nämä kirjaihmiset ollenkaan, mitä lapset oikeasti lukevat!?”

”Tyypillistä kirja-asiantuntijoiden neljännes tai korkeintaan puolet totuudesta -juttua!”

”Tämä tyyppi on varmasti yhteydessä ValtionKirjaLaitokseen! Ihan on, sanonko mitä!”

”Huolestuttaa Suomen yliopistojen opetuksen taso kun proffatkin ovat vain VKL-tasoa tai korkeintaan iltapäivälehtitasoa?

Harva uskaltaa vastustaa VKL:ää. Pidetään outona, jos suosittelee aitojen kirjojen lukemista!

”Pottereita ja Seitsemää veljestä, näillä on lasten lukutaito tuhottu ja aiheutettu lukutaidottomuusepidemia. Syyllisiä ovat kirjavalistajat!”

Kun loman jälkeen aktivoiduin median ja ravitsemusaiheisen somen seuraamisessa en voinut kuin pettyä jälleen. Ei ollut Suomen suvi sulattanut ja saanut keskusteluihin kunnioittavampaa sävyä. Samat ravitsemus/ravintoasiantuntijoita/ihmisiä (meitä on moneksi, btw!) syyttävät ja arvostelevat kommentit velloivat edelleen somemeren kohinassa. Ei ole osaamista, ei ole oikeaa näkemystä. Kansallisesta ravitsemustutkimuksesta(kin) vastaava taho sai omat roiskaisunsa. Tämäkö on nyt sitten sitä asiallista, kehittävää ja asioita eteenpäin vievää kommunikointia? Epäilen!

Saa toki olla ravitsemusasioissakin kriittinen. Saa olla eri mieltä. Ei tarvitse niellä kaikkea pureskelematta. Mutta eikö tämän kaiken voisi tehdä fiksusti perustellen, avarakatseisesti (haa, saatan itsekin joskus olla väärässä!) ja ennen kaikkea toisia, erityisesti eri tavalla ajattelevia ihmisiä kunnioittaen? Jotta ravitsemusaiheista huutelu saadaan uudelle sivistyneemmälle tasolle, tarvitaan kaikkia edellä mainittuja ryhtiliikkeitä!

Näitä ajatellessani satuin kuulemaan radiosta uusintana lähetetyn Jari Sarasvuon nimeä kantavan Jari Sarasvuon ohjelman viime keväältä. Sen teemana oli kiusaaminen. Ohjelmassa JS toteaa, että moraalinen nälänhätämme huutaa tämän ajan sivistysliikettä. Esimerkkinä hän käyttää tapaus Himasen käsittelyä mediassa. Suosittelen lämpimästi kuuntelemista, oli Sarasvuon (tai Himasen) poleemisesta hahmosta sitten mitä mieltä tahansa. Sarasvuo ainakin pystyy julkisesti myöntämään oman epätäydellisyytensä ja erehtyväisyytensä. Tästä olisi hyötyä myös monelle somen ravitsemuskeskusteluihin osallisituvalle!

Väitöskirjan opetuksista, osa 1

Kulunut lukuvuosi, näin opiskelumaailman aikakäsitystä mukaellen, oli itselleni yksi elämäni rankimmista puristuksista. Matkalle mahtuu monta huippukohtaa ja ”kerran elämässä” –kokemusta, mutta myös hikeä, kyyneleitä ja harmaita hiuksia. Vuosien työ huipentui perjantaina 15.3.2013, kun väittelin Turun yliopistosta otsikolla ”Family-based dietary intervention in the STRIP study – effects on diet anddiet-related attitudes”. Selvitelläkseni omaa päätäni ja kirkastaakseni itsellenikin mitä tässä oikein on tullut tehtyä, ajattelin kirjoitella jaettavaksi muutaman ajatuksen väitöskirjan tekemisestä ja väittelemisestä.

Näin aluksi vähän taustoitusta. Itselleni väitöskirjamatkasta muodostui lopulta hyvin mutkainen ja pitkä tie. Se kulki elämässäni rinnan lasten syntymisen ja miehen ulkomaan työkomennuksen kanssa. Väitösmatkaa rikkoivat välillä myös omat työprojektit. En siis ole mikään supertehokkaan ja standardoidun putkituotannon tulos. Tämän voi nähdä tehokkuusnäkökulmasta puutteena, mutta toisaalta, itse näen siinä myös paljon hyvää. Jos olisin väitellyt jo ajat sitten, olisin todennäköisesti paljon raaempi ja suppeakatseisempi tohtori kuin mitä koen olevani nyt. Työkokemukset väitöskirjan ohella ovat toisinaan rikastaneet omaa ajattelua, toisinaan maadoittaneet sfääreissä lentävää tiedettä takaisin maan pinnalle. Kun omana tutkimusaiheenani on ollut väljästi ilmaistuna ravitsemuskasvatus lapsiperheissä, on ollut tervetullutta viettää välillä itsekin aikaa siellä lapsiperheen keittiössä miettiessä miksi yksi syö niin valikoiden, toinen niin hyvin ja kolmas jotain siltä väliltä.

Minulla oli onni ja ilo päästä tekemään väitöskirjaani mielenkiintoiseen ja kansainvälisestikin tunnustettuun STRIP –tutkimukseen Turun yliopistoon. Tutkimus oli käynnistynyt jo paljon aiemmin kuin mitä itse hyppäsin mukaan junaan: tähän satunnaistettuun interventiotutkimukseen otettiin mukaan 80- ja 90-lukujen taitteessa syntyneitä turkulaisia lapsia perheineen lasten ollessa alle vuoden ikäisiä. Heidät arvottiin mukaan joko interventioryhmään, joka sai vuosien kuluessa ohjausta sydänterveellisen ruokavalion koostamisessa, tai vertailuryhmään, joka ei tuota ohjausta saanut. Erityspainopiste ohjauksessa oli rasvan laadussa: miten vähentää tyydyttyneen rasvan ja lisätä tyydyttymättömän rasvan osuutta ruokavaliossa.

Olin itse ollut mukana STRIPissä jo ennen valmistumistani elintarviketieteiden maisteriksi eli ee-tee-ämmäksi (ETM) Helsingin yliopistosta. Ensikosketukseni projektiin tapahtui kesäturkulaisena vuonna 1999, kun suoritin ravitsemustieteen opintoihin liittyvää harjoittelua projektissa. Joku kipinä jäi silloin elämään: tutkimusta ja toisaalta käytännön ravitsemusohjausta yhdistävä projekti muodosti monipuolisen ja kiinnostavan kokonaisuuden. Ei siis vain tutkimustyötä tietokoneen äärellä tutkimusmateriaalia pyöritellen vaan tutkimuksen yhdistämistä ravitsemusohjauksen käytännön suunnitteluun ja toteuttamiseen. Ohjaustyöskentely piti sisällään muun muassa ravitsemustehtävien laatimista, leikkaamista, liimaamista ja askartelua, keittokirjojen selailua ja sopivien reseptien metsästämistä, ruokapäiväkirjojen läpikäyntiä ja palautteen kirjoittamista sekä ennen kaikkea perheiden kohtaamista ja ravitsemusjuttujen ihmettelemistä yhdessä lasten ja vanhempien kanssa.

Oma kokemukseni on vahvasti se, että jatko-opintojen aikana on mahdollista oppia monenlaista myöhemmin työelämässä hyödynnettävää tietoa ja taitoa. Tohtorin tutkintoon vaadittu työskentely ei siis tarkoita vain teoreettista pyöriskelyä tieteellisten teorioiden syvyyksissä, p-arvojen tuijottelua tai tieteellisen argumentaation harjoittelua. Matkalla ehtii kartuttamaan myös esiintymistaitojaan, istumaan tiimipalavereissa, avustamaan toimittajia lehtijuttujen teossa, harjoittelemaan työyhteisötaitojaan, toimimaan johtoryhmän sihteerinä, vääntämään apurahahakemuksia paikkaan jos toiseenkin, askartelemaan joulukortteja, suunnittelemaan virkistysretkiä ja työstämään keittokirjoja ja ruokaesitteitä. Näin muutamia asioita mainitakseni.

Toivoisinkin työnantajille joskus myös malttia nähdä tohtorintutkinnon ”taakse”, siihen rikkaaseen ja vaihtelevaan kokemuskenttään, jonka väitellyt tohtori on matkallaan itselleen kerännyt. Toisaalta toivoisin poliittisille päättäjille halua painottaa muitakin koulutuksellisia arvoja kuin taloudellisuus, tehokkuus ja nopeus.

Lukiolaisten kirjoituksia terveysaiheista

Tämä blogi on muiden töiden vuoksi ollut jo pidempään tauolla. Suunnitelmissa on jatkaa kirjoittamista kunhan vain aikaa siihen taas on enemmän.

Jos sinua kiinnostaa lukioikäsiten ajatukset terveysaiheisista mediateksteistä, käypä kurkkaamassa Terveys mediassa -blogia. Blogissa Etu-Töölön lukion terveystiedon opiskelijat kirjoittavat löytämistään terveysaiheisista teksteistä.

Sanna :-)