Psykologi Riina Kokkonen
lähti omassa, tänä vuonna julkaistussa väitöskirjatyössään tutkimaan tarkemmin
tätä vanhemmuuden ja lapsen lihavuuden välistä kytkentää. Tutkimusaineistonaan
hän käytti sekä viidesluokkalaisten lasten vanhempien haastatteluja että nettikeskusteluja
lasten lihavuudesta. Aika raadolliseksi kuva aiheesta muodostui!
Nettikeskusteluissa
lapsen lihavuuden katsottiin johtuvan tavalla tai toisella huonosta vanhemmuudesta:
vanhemmat määriteltiin yleisesti laiskoiksi ja mässäileviksi, heidän
tunnesuhteensa lapsiin kuvattiin vääristyneeksi tai kasvatustavat
kelvottomiksi. Toisaalta perheen normaalipainoinen lapsen koettiin viestittävän
hyvästä vanhemmuudesta: sekä vanhempien omat elintavat että heidän kasvatustapansa
ja emotionaalinen suhteensa lapsiin oli kunnossa.
Myös vanhempien
haastatteluaineisto tuki nettikeskusteluissa saatuja tuloksia. Lapsen pituus-
ja painokäyrät toimivat vanhemmille keskeisenä lapsen terveyden ja normaaliuden
mittarina. Lihavan lapsen vanhemmat joutuivat selontekovelvollisen asemaan:
haastatellut lihavien lasten vanhemmat (erityisesti äidit!) pyrkivät lukuisin
tavoin selittelemään asiaa ja osoittamaan vastuullisuutensa perheen elintapojen
suhteen.
Tässä vaiheessa meissä on
(toivottavasti) jo herännyt vahva vastareaktio: eihän se näin voi olla! No,
avataan asiaa vielä eteenpäin.
Kokkonen käytti
tutkimuksessaan teoreettisena viitekehyksenä foucault’laisen hallinnan teorian
näkökulmaa. Tämän teorian näkökulmasta (yksinkertaistetusti J) asiantuntijat nähdään normien määrittelijöinä ja suostuttelijoina:
asiantuntijat ensin määrittelevät mikä on normaalia ja tavoiteltavaa ja sitten
suostuttelevat kansalaisia mukautumaan näihin normeihin ja tavoitteisiin
vetoamalla heidän omaan etuunsa. Lasten painoasiassa hallinnan teoria siis
esittää, että asiantuntijat ohjaavat vanhempia terveiden elintapojen noudattamiseen
ja niiden opettamiseen lapsille. Perusteluna käytetään vanhempien
vastuullisuutta ja koko perheen terveyden maksimoimisesta. Normien
noudattamista seurataan, suoritetaan siis moraalista arviointia. Poikkeaminen
yleisesti hyväksytyistä terveellisen elämän ja normaalipainoisuuden ideaaleista
tulkitaan helposti vastuuttomuudeksi ja moraaliseksi epäonnistumiseksi.
Emme voine kiistää sitä,
että terveystottumuksistamme samoin kuin painostamme on tullut osa
normitodellisuuttamme ja siten myös
yleisen moraalisen vartioinnin kohteita. Itse kuitenkin laajentaisin
normittamisen näkökulmaa foucault’laisesta koskemaan paitsi asiantuntijoita
myös tavallisia tallaajia: normeja eivät välttämättä ole luomassa ja
ylläpitämässä vain asiantuntijat vaan myös ns. ei-asiantuntijat. Meillä tuntuu
olevan vahva halu määrittää terveellisen, vastuullisen elämän normeja!
Eikö se terveys nyt
sitten olekaan hyvä juttu? On toki. MUTTA:
ihmisen moraalisen onnistumisen määritteleminen hänen elintapojensa
kautta on monessa mielessä kyseenalaista.
Ensinnäkin, kysymys
vanhempien vastuusta on todellisuudessa monisäikeinen. On toki totta, että
voimme vanhempina vaikuttaa moneen asiaan lapsemme elämässä, myös
terveysnäkökulmasta: päätämme minkälaista ruokaa kodin kapeista löytyy, voimme
luoda erilaisia syömiseen liittyviä sääntöjä koskien esimerkiksi ruoka-aikoja ja
herkutteluhetkiä, valvomme näiden sääntöjen toteuttamista, kannustamme tai
olemme kannustamatta lastamme liikkumaan, toimimme elävänä esimerkkinä
elintapojen noudattamisesta jne.
MUTTA: lapsen lihomisessa
on kyse myös monista muista seikoista kuin vain ohjaavan vanhemmuuden
toteuttamisesta. Onko lapsella perinnöllinen alttius lihoa helposti? Onko
koulussa mahdollisuus liikkua aktiivisesti? Onko kunta huolehtinut siitä, että kulkureitit
ovat kunnossa ja lapsilla on mahdollisuus kulkea kouluun turvallisesti kävellen
tai pyörällä? Onko koulussa karkki- ja limsa-automaatit, joista on helppoa
ostaa sokerista välipalaa koulupäivän aikana? Tarjotaanko koulussa ravitsevia
välipalavaihtoehtoja? Harrastaako lapsi liikuntaa, jossa hänellä on myös
mahdollisuus liikkua (eikä vain odotella kentän laidalla kun valmentaja
peluuttaa joukkueen vahvoja pelaajia kentällä)? Ymmärtävätkö isovanhemmat, että
kyläreissuilla lapselle ei tarvitse aina kantaa pöytää täyteen herkkuja? Ja
niin edelleen.
JA TOISAALTA: lapsen
normaalipainoisuus ei millään tavalla takaa sitä, että perheen elintavat ovat
terveyden kannalta suotuisia. Lihavuus on ainoastaan selvästi näkyvänä ja
mitattavissa olevana ominaisuutena sellainen, että sen perusteella ulkopuolisen on helppo lähteä
tekemään johtopäätöksiään.
Moraalisesta arvottamisesta
seuraa helposti syyllisyys: Lapseni ei täytä normaalipainoisuuden standardia,
olen epäonnistunut vanhempi! Vanhempi, joka kokee lapsensa lihavuudesta
moraalista syyllisyyttä voi toki saada syyllisyydestään polttoainetta perheen
elämän uudelleenarviointiin ja tarvittaessa elintottumusten muutokseen, mutta suuremmalle
osalle vanhempia käy aivan päinvastoin. Syyllisyys ja häpeä (tiedostamatonkin
sellainen, ja erityisesti ylimitoitettu häpeän tunne) johtaa joko koko asian
kieltämiseen, tai voimattomuuteen raskaan taakan edessä. Tämä ei lopulta ole
kenenkään etu.
Länsimaissa lasten
lihominen on selvästi haaste. Asiaan ei kuitenkaan päästä tehokkaasti
vaikuttamaan ennen kuin vahva kulttuurinen side hyvän vanhemmuuden ja lapsen
normaalipainoisuuden välillä päästään murtamaan. Elintapojen ja tottumusten
muuttaminen ei lähde voimattomuuden ja huonommuuden kokemuksesta vaan siitä,
että uskoo omaan ja perheensä kykyyn vaikuttaa asioihin. Tässä on haastetta meillä
kaikille ammattilaisille (miten vahvistamme perheiden kokemusta omasta
kyvykkyydestään) ja lihavuudesta kommentoiville kansalaisille!
Olennaista on nähdäkseni se, kokeeko lihavan lapsen vanhempi, että häntä auttava henkilö on hänen puolellaan. Vanhemman vaikutuksen lapsen lihavuuteen voi tunnustaa, mutta siitä huolimatta vanhempaan voi suhtautua ymmärtäen, kannustaen ja hänen puolellaan ollen. Tällainen hyväksyminen ja toisen puolella olemisen kokemus on vapauttavaa. Siinä ei ole syyllistämistä eikä syyllisyyttä.
VastaaPoistaKyllä, tämä on ammattilaisen näkökulmasta keskeistä: olenko ymmärtäen ja kannustaen perheen puolella.
VastaaPoistaKuitenkin esimerkiksi neuvolaterveydenhoitajilta tulee usein viestiä siitä, että vaikka he kuinka yrittävät puhua asiasta neutraalisti, syyllistämättä ja asiakkaan puolella ollen, vanhemmat silti syyllistyvät, ahdistuvat, eivät lähde työstämään asiaan lainkaan eteenpäin (torjuvat täysin). Taustalla on siis paljon muutakin kytkentää kuin vain yksittäiseen ammattilaiskohtaamiseen liittyvää: meillä on laajempi kulttuurinen ajatus, julki lausuttu ja välillä julkilausumaton tästä onnistuneen vanhemmuuden ja lapsen koon yhteydestä. Luulen että asian murtamiseksi pitää tehdä paljon työtä. Mutta pienin askelein voi aloittaa.
Niin, kyllähän vanhemmilla on iso rooli lapsen painossa ei siitä pääse mihinkään. Joo on muitakin tekijöitä, mutta silti. Ja vaikka miten asiaa käsittelisi niin varmaan syyllisyys puskee niin helposti pintaan. Nämä on ongelmia.
VastaaPoistaMutta sitä minäkään en tajua miten paino on jotenkin mittari vanhemmuudelle. Tai tajuan - onhan se näkyvä, konkreettinen mittari ja paino nyt sattuu olemaan tämän päivän arvomaailmassa korkealla. Mutta on se surkea mittari. Jos multa kysytään niin paino-ongelma on pikkujuttu kun verrataan kaikkeen muuhun olemiseen mitä vanhemmuuteen liittyy: läheisyys, tunteet, (itse)luottamus, arvot jne.. Nämä ei kuitenkaan näy niin selvästi ulospäin eikä niitä voi mitata niin ei kai niistä mittareiksi monelle ole. Ihan epätieteellisesti jos mun pitäisi mitata lapsien kautta vanhemmuuden hyvyyttä (inhottava ajatus tosin..) niin paino tuskin olisi siinä asteikossa - kyllä mä katsoisin lapsen käytöstä ja ajatusmaailmaa.
Ja sitten on tietty se, että täydellisiä vanhempia kun ei ole...
Itse ajattelen, että oikein kohdistuva, "rakentava" syyllisyys voi toki joskus toimia kimmokkeena sille, että pysähdymme ja tarkistamme suuntaa, lähdemme tarvittaessa muuttamaan elintapojamme jne. Mutta massiivinen, kokonaisvaltainen "Olen epäonnistunut vanhempana" -syyllisyys helposti vain nousee kaiken toiminnan esteeksi.
VastaaPoistaEntä tarvitaanko lisää tutkimuksia???
VastaaPoistaMiksi perheessä yksi lapsista lihoo, on "epätavallisen kinnostunut ruoasta", aina valmis syömään, kun toiset lapset syövät kun on nälkä???
Tämä aihe on todella hankala, sillä kuten kirjoitit, usein ihan neutraalilta tuntuva ohjaus, saa vanhemmat syyllistymään. Sama on kuulemma myös hammaspuolella, suuhygienisti sukulaiseni sanoi kerran, että vanhemmat "hyökkäävät" kun hän vain puhuu siitä miten tärkeää on pestä hampaat 2 x päivässä.
VastaaPoistaNo, on kaiketi myös niin, ettei lasten varsikaan poikalasten lihavuutta edes tunnisteta. Minusta joskus ongelmana on myös se että vanhemmat syyllistyvät ja yrittävän niin pirusti, ja syömisestä, ruokailusta ja painosta tulee sellainen ongelmakimppu perheessä, että alkuperäinen tilanne olisi parempi. Toisaalta monen lihavuuden taustalla on paljon isompia ongelmia kuin ravitsemus tai paino. Varmasti syyllisyys lisääntyy kun ymmärtää tilanteen, muttei ole voimavaroja tai taloudellisia resursseja hoitaa asiaa kuntoo. Koulut ja yhteiskunta kantaa vastuunsa, mutta valitettavasti vanhempien rooli ja malli on ruokailussa aika tärkeä. Itse koen, että edelleen on vahvasti vallalla ajatus, että lapset nyt voivat syödä mitä vaan, ja sillä vajolla esim. sokerin käyttö voi olla reilusti suurempaa kuin aikuisilla. Lasten ja perheiden ohjauksessa pätee sama kuin muiden kanssa, asiakaslähtöisyys ja se ettei kukaan asiantuntija voi muuttaa perhettä ja into tekemiseen on lähdettävä perheestä. Ja todella paino on vain yksi ravitsemusongelma ja joskus tuntuu että laihat lapset syövät vieläkin enemmän vaikka karkkia "kun ei se haittaa, kun on tollainen riuku".
Asia ei todella ole kovin yksikertainen ja esimerkiksi lasten tunnesyömistä ei tunnisteta saati sitten hoideta. Vanhempien syyllisyys voi estää rakentavan hoidon, kun vaikka avioeron myötä tullut tunnesyömistä ei edes pysytyä myöntämään, koska tuntuu niin pahalta ajatella että vanhempien oma toiminta, avioero, on voinut laukaista jotain niin kurjaa. Vaikka miten avioero on oikea ratkaisu, voi siitä siltä koitua myös ikäviä asioita.
Omassa perheessä on kaksi lasta joista toinen on se ikiliikkuja ja aktiivinen, telkkariakin katsotaan tanssien ja "voimistelleen", toinen taas rauhallisempi, leppoisampi ja myös varsin epäkilpailuhenkinen kaveri, harrastuksia on, mutta monet lajit tuntuvat todella epäkiinnostavilta. Arvaatte varmaan kummalla paino nousee helposti? Siitäkin huolimatta että syövät aika lailla samaa ruokaa ja arki ei ole sohvalla makaamista. Vaikka olen salaa hiukan huolissani pojan painosta, en sitä tietenkään hänelle sano. Yritämme perheenä yhdessä keksiä mahdollisimman paljon aktiiviteettiä, rajoitetaan peliaikaa ja huolehditaan säännöllisestä syömisestä. Poika syö paljon kasviksia, ei napostele ja liikuukin päivittäin, mutta ei missään nimessä kuiten siskonsa. Saan käyttää kaiken ammattitaitoni ja toisaalta ymmärrään, että monessa muussa perheessä pojasta voisi tulla lihava, sillä taipumus siihen on kyllä vahva. On muuten mielenkiintoista miten nämä lapset nukkuessakin liikkuvat eritavalla: poika löytyy aamulla lähes samassa asennossa mihin on illalla jäänyt ja tyttö taas on myllännyt pitkin yötä ja eikä ole harvinaista että tyynä ja pää löytyvät aamulla jalkopäästä :). Omakohtaiset kokemusten myötä, ymmärrän myös vanhempia jotka syyllistyvät lasten ylipainoista ja ammattilaiselta vaaditaan todella myötätuntoista, ammattimaista ja hyvää ohjausta. Tarvittaisiinko lisäkoulutusta asiantuntijoille?
Hyviä kysymyksiä ja pohdintoja teillä Päivi ja Anette.
VastaaPoistaItselläkin ihan oman elämän käytäntö on osoittanut, miten saman perheen sisällä lapset voivat olla kovin erilaisia suhteessa ruokaan, syömiseen ja liikkumiseen. Temperamenttitutkimuksen puolelta on tullut paljon mielenkiintoisia näkökulmia siihen, miten erilaisia synnynnäisesti olemme. (Suosittelen esim. Liisa Keltinkangas-Järvisen kirjoja aiheesta!)Tämä lasten synnynnäinen, perustavaa laatua oleva erilaisuus on mielestäni vahva argumentti sen puolesta, että lasten lihavuuttaa ei todellekaan voi pelkistää vain vanhempien epäonnistumiseksi!!!
Työkaveri kertoi muuten vähän aikaa sitten havahduttavan esimerkin siitä, miten helppoa on tehdä vääriä johtopäätöksiä ulkoisen habituksen perusteella. Hän kertoi perheestä, jossa oli kaksi poikaa: toinen pyöreä ja toinen langan laiha. Tälle perheelle terveydenhuollon ammattilainen oli todennut, että "Kyllä sen jo päältä päin näkee, kumpi lapsista on luontaisesti liikkuvainen ja kummalle ruoka maistuu." Todellisuudessa perheen pojista se pyörempämpi oli innokas liikkuja ja sille langan laihalle maistui ruoka kuin ruoka!
Kyllä, minusta ainakin lisäkoulutusta, havahduttamista ja pohtimista tämä lihavuusteema varmasti kaipaa!