Brändätty messias vai salaliiton kätyri?

Aloitin ravitsemustieteen opinnot Helsingin Viikissä syksyllä 1995 eli kohta 20 vuotta sitten. Eipä tullut tuolloin ajateltua, millaista ammattia lähdin itselleni tavoittelemaan! Oma pyrkimiseni maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan ei tosin ollut ihan suoraviivaista. Halusin lääkäriksi ja ykkösvaihtoehtoni oli lääketieteellinen tiedekunta Kuopiossa. Tiesin pääsemisen lääkikseen vaikeaksi, joten varauduin myös muutamalla varavaihtoehdolla. Yksi niistä oli ravitsemustiede Ajattelin silloin, että jos en pääsisi lääkikseen, olisi hyödyllistä viettää ”välivuosi” opiskellen ihmisen terveyteen liittyvää alaa.

Niin siinä sitten kävi, että lääkiksen ovet eivät auenneet, mutta ravitsemustieteeseen pääsin sisään. Opintojen alettua totesinkin ravitsemustieteen itsessään niin mielenkiintoiseksi, että ajatus lääkikseen pyrkimisestä hiipui pikku hiljaa. Toisaalta heräsi uusia kiinnostuksen kohteita:  luonnontieteisiin painottuva ydinravitsemustiede kaipasi rinnalleen ihmisen käyttäytymiseen liittyvää ymmärrystä. Hakeuduin opiskelemaan sivuaineena psykologiaa ja sosiaalipsykologiaa. Myöhemmin opinnot ovat täydentyneet kasvatustieteellä ja terveystiedon opettajan pätevyydellä.

Valmistuin ravitsemustieteestä vuosituhannen vaihteessa. Sen jälkeen olen tehnyt vaihtelevan uran erilaisissa ravitsemukseen ja terveyteen linkittyvissä tehtävissä: olen ollut tutkijana, opettajana ja projektityöntekijänä. Olen luennoinut, kirjoittanut ja suunnitellut. Kohdannut eri-ikäisiä ihmisiä vastaanottohuoneissa, luentosaleissa, kouluissa ja mediossa. Työt ovat olleet antoisia, opettavaisia ja innostavia. Jokin minua on kuitenkin alkanut viime vuosina työssäni kalvamaan. Kenties jonkinlainen identiteettikriisi?

Olen miettinyt, mihin tällaista koulutettua ravitsemustieteilijää yhteiskunnassa tarvitaan. Mikä on oma työmissioni? Mitä haluan työlläni edistää? Työ mahdollistaa toki elannon, katon pään päälle ja murua rinnan alle. Mutta entä sen lisäksi? Mihin minun tulisi ravitsemuksen ammattilaisena pyrkiä?

Mediassa näkyvyyttä tuntuvat saavan itsensä hyvin brändänneet ravitsemusmessiaat, jotka julistavat kukin omaa vapauttavaa totuuttaan. He näyttävät hyvältä, saavat luentosalit täyteen ja esiintyvät säännöllisesti mediassa. Heihin törmää omissa nimikko-ohjelmissaan, median suosikkikommentaattoreina ja lanseeraamassa omia kirjojaan. Lupaukset ovat suuria: sairaudet paranevat, huolet haihtuvat ja elinikä pitenee. Pitää vain seurata oikeaa oppia ja pidättäytyy väärinajattelijoiden hapatukselta.

Entä jos ei itse usko yhteen oikeaan, kaikesta pelastavaan totuuteen? Jos näkee tylsästi monta tietä kohti hyvää lopputulosta? Jos luottaa tieteeseen, joka ei koskaan ole perillä, vaan on pienin askelin kulkemassa kohti parempaa ymmärrystä asioista. Jos on mediaseksitön ja näkee ilmiöt ”toisaalta” ja ”toisaalta”, moniulotteisina ja monimutkaisina? Jos aina ei ole valmiita vastauksia, on vain kysymyksiä?

Tunnistanko itsessäni sitten salaliittoteorioiden kätyriä? Sitä joka tutkii teollisuuden ja lääketehtaiden rahoittama ja ajaa niiden kustantamalla mersulla lobbaustilaisuudesta toiseen? Laittaako joku isompi taho sanat suuhuni ja valikoinko referoimia tutkimuksia rahoittajalleni mieliksi? Ei valitettavasti kolahda itselleni tämäkään identiteetti. Tutkimusta olen tehnyt useampia vuosia. Apurahat tutkimuksen tekoon olen hakenut hiki hatussa sitoutumattomista säätiöistä, jotka eivät ole vaikuttaneet sisällöllisesti tutkimukseeni tai näkemyksiini millään tavalla. Sen verran olen heiltä saanut rahaa, että olen omalta osaltani voinut osallistua perheeni elättämiseen. Mitään ylimääräistä ei ole noilta vuosilta jäänyt säästöön.

Entä jos olen ihan tavallinen ravitsemuksen ammattilainen? Jonka tehtävänä on tutkijana omalta osaltaan täydentää ravitsemustieteellistä palapeliä muutamalla palalla? Tai tsempata elintapojaan miettiviä ihmisiä tekemään pieniä muutoksia, jotta arki luistaisi paremmin ja vaivat vähän helpottaisivat? En voi luvata ihmeparantumisia ja täysin tervettä elämää. En voi luvata takuuvarmasti lisää elinvuosia tai supernopeaa ja pysyvää painonpudotusta.

Sen sijaan voin yrittää ymmärtää hiukan enemmän, kulkea rinnalla ja etsiä yhdessä vähän parempaa elämää.

Riittääkö se?

Someparlamentti tykittää - Tarvitaanko aina joku taho, jota kivittää?

Ensiksi seuraa varoitus: Seuraavat katkelmat eivät ole totta tai vastaa tämän blogistin maailmankuvaa. Ne ovat kuitenkin saaneet alkunsa kuin erään suomalaistaustaisen tekstiiliyrityksen kankaat eli jo olemassa olevista, itseään jossain määrin muistuttavista esikuvista. Etäännyttääkseni kommentteja alkuperäisistä esikuvistaan olen vaihtanut teemaa ravitsemuksesta kirjoihin. Pyydän jo tässä vaiheessa anteeksi kaikilta kirjaihmisiltä!

Kuvitellaan, että eräs Iltapäivälehti julkaisee lyhyen jutun Lasten lukutaidottomuudesta. Jutussa professoritason kirjatutkija kommentoi huolestuneena lasten lisääntynyttä lukutaidottomuutta. Ei mene kauaakaan, kun someparlamentti alkaa tykittää. Seuraavaan tapaan:

”Tietävätkö nämä kirjaihmiset ollenkaan, mitä lapset oikeasti lukevat!?”

”Tyypillistä kirja-asiantuntijoiden neljännes tai korkeintaan puolet totuudesta -juttua!”

”Tämä tyyppi on varmasti yhteydessä ValtionKirjaLaitokseen! Ihan on, sanonko mitä!”

”Huolestuttaa Suomen yliopistojen opetuksen taso kun proffatkin ovat vain VKL-tasoa tai korkeintaan iltapäivälehtitasoa?

Harva uskaltaa vastustaa VKL:ää. Pidetään outona, jos suosittelee aitojen kirjojen lukemista!

”Pottereita ja Seitsemää veljestä, näillä on lasten lukutaito tuhottu ja aiheutettu lukutaidottomuusepidemia. Syyllisiä ovat kirjavalistajat!”

Kun loman jälkeen aktivoiduin median ja ravitsemusaiheisen somen seuraamisessa en voinut kuin pettyä jälleen. Ei ollut Suomen suvi sulattanut ja saanut keskusteluihin kunnioittavampaa sävyä. Samat ravitsemus/ravintoasiantuntijoita/ihmisiä (meitä on moneksi, btw!) syyttävät ja arvostelevat kommentit velloivat edelleen somemeren kohinassa. Ei ole osaamista, ei ole oikeaa näkemystä. Kansallisesta ravitsemustutkimuksesta(kin) vastaava taho sai omat roiskaisunsa. Tämäkö on nyt sitten sitä asiallista, kehittävää ja asioita eteenpäin vievää kommunikointia? Epäilen!

Saa toki olla ravitsemusasioissakin kriittinen. Saa olla eri mieltä. Ei tarvitse niellä kaikkea pureskelematta. Mutta eikö tämän kaiken voisi tehdä fiksusti perustellen, avarakatseisesti (haa, saatan itsekin joskus olla väärässä!) ja ennen kaikkea toisia, erityisesti eri tavalla ajattelevia ihmisiä kunnioittaen? Jotta ravitsemusaiheista huutelu saadaan uudelle sivistyneemmälle tasolle, tarvitaan kaikkia edellä mainittuja ryhtiliikkeitä!

Näitä ajatellessani satuin kuulemaan radiosta uusintana lähetetyn Jari Sarasvuon nimeä kantavan Jari Sarasvuon ohjelman viime keväältä. Sen teemana oli kiusaaminen. Ohjelmassa JS toteaa, että moraalinen nälänhätämme huutaa tämän ajan sivistysliikettä. Esimerkkinä hän käyttää tapaus Himasen käsittelyä mediassa. Suosittelen lämpimästi kuuntelemista, oli Sarasvuon (tai Himasen) poleemisesta hahmosta sitten mitä mieltä tahansa. Sarasvuo ainakin pystyy julkisesti myöntämään oman epätäydellisyytensä ja erehtyväisyytensä. Tästä olisi hyötyä myös monelle somen ravitsemuskeskusteluihin osallisituvalle!

Väitöskirjan opetuksista, osa 1

Kulunut lukuvuosi, näin opiskelumaailman aikakäsitystä mukaellen, oli itselleni yksi elämäni rankimmista puristuksista. Matkalle mahtuu monta huippukohtaa ja ”kerran elämässä” –kokemusta, mutta myös hikeä, kyyneleitä ja harmaita hiuksia. Vuosien työ huipentui perjantaina 15.3.2013, kun väittelin Turun yliopistosta otsikolla ”Family-based dietary intervention in the STRIP study – effects on diet anddiet-related attitudes”. Selvitelläkseni omaa päätäni ja kirkastaakseni itsellenikin mitä tässä oikein on tullut tehtyä, ajattelin kirjoitella jaettavaksi muutaman ajatuksen väitöskirjan tekemisestä ja väittelemisestä.

Näin aluksi vähän taustoitusta. Itselleni väitöskirjamatkasta muodostui lopulta hyvin mutkainen ja pitkä tie. Se kulki elämässäni rinnan lasten syntymisen ja miehen ulkomaan työkomennuksen kanssa. Väitösmatkaa rikkoivat välillä myös omat työprojektit. En siis ole mikään supertehokkaan ja standardoidun putkituotannon tulos. Tämän voi nähdä tehokkuusnäkökulmasta puutteena, mutta toisaalta, itse näen siinä myös paljon hyvää. Jos olisin väitellyt jo ajat sitten, olisin todennäköisesti paljon raaempi ja suppeakatseisempi tohtori kuin mitä koen olevani nyt. Työkokemukset väitöskirjan ohella ovat toisinaan rikastaneet omaa ajattelua, toisinaan maadoittaneet sfääreissä lentävää tiedettä takaisin maan pinnalle. Kun omana tutkimusaiheenani on ollut väljästi ilmaistuna ravitsemuskasvatus lapsiperheissä, on ollut tervetullutta viettää välillä itsekin aikaa siellä lapsiperheen keittiössä miettiessä miksi yksi syö niin valikoiden, toinen niin hyvin ja kolmas jotain siltä väliltä.

Minulla oli onni ja ilo päästä tekemään väitöskirjaani mielenkiintoiseen ja kansainvälisestikin tunnustettuun STRIP –tutkimukseen Turun yliopistoon. Tutkimus oli käynnistynyt jo paljon aiemmin kuin mitä itse hyppäsin mukaan junaan: tähän satunnaistettuun interventiotutkimukseen otettiin mukaan 80- ja 90-lukujen taitteessa syntyneitä turkulaisia lapsia perheineen lasten ollessa alle vuoden ikäisiä. Heidät arvottiin mukaan joko interventioryhmään, joka sai vuosien kuluessa ohjausta sydänterveellisen ruokavalion koostamisessa, tai vertailuryhmään, joka ei tuota ohjausta saanut. Erityspainopiste ohjauksessa oli rasvan laadussa: miten vähentää tyydyttyneen rasvan ja lisätä tyydyttymättömän rasvan osuutta ruokavaliossa.

Olin itse ollut mukana STRIPissä jo ennen valmistumistani elintarviketieteiden maisteriksi eli ee-tee-ämmäksi (ETM) Helsingin yliopistosta. Ensikosketukseni projektiin tapahtui kesäturkulaisena vuonna 1999, kun suoritin ravitsemustieteen opintoihin liittyvää harjoittelua projektissa. Joku kipinä jäi silloin elämään: tutkimusta ja toisaalta käytännön ravitsemusohjausta yhdistävä projekti muodosti monipuolisen ja kiinnostavan kokonaisuuden. Ei siis vain tutkimustyötä tietokoneen äärellä tutkimusmateriaalia pyöritellen vaan tutkimuksen yhdistämistä ravitsemusohjauksen käytännön suunnitteluun ja toteuttamiseen. Ohjaustyöskentely piti sisällään muun muassa ravitsemustehtävien laatimista, leikkaamista, liimaamista ja askartelua, keittokirjojen selailua ja sopivien reseptien metsästämistä, ruokapäiväkirjojen läpikäyntiä ja palautteen kirjoittamista sekä ennen kaikkea perheiden kohtaamista ja ravitsemusjuttujen ihmettelemistä yhdessä lasten ja vanhempien kanssa.

Oma kokemukseni on vahvasti se, että jatko-opintojen aikana on mahdollista oppia monenlaista myöhemmin työelämässä hyödynnettävää tietoa ja taitoa. Tohtorin tutkintoon vaadittu työskentely ei siis tarkoita vain teoreettista pyöriskelyä tieteellisten teorioiden syvyyksissä, p-arvojen tuijottelua tai tieteellisen argumentaation harjoittelua. Matkalla ehtii kartuttamaan myös esiintymistaitojaan, istumaan tiimipalavereissa, avustamaan toimittajia lehtijuttujen teossa, harjoittelemaan työyhteisötaitojaan, toimimaan johtoryhmän sihteerinä, vääntämään apurahahakemuksia paikkaan jos toiseenkin, askartelemaan joulukortteja, suunnittelemaan virkistysretkiä ja työstämään keittokirjoja ja ruokaesitteitä. Näin muutamia asioita mainitakseni.

Toivoisinkin työnantajille joskus myös malttia nähdä tohtorintutkinnon ”taakse”, siihen rikkaaseen ja vaihtelevaan kokemuskenttään, jonka väitellyt tohtori on matkallaan itselleen kerännyt. Toisaalta toivoisin poliittisille päättäjille halua painottaa muitakin koulutuksellisia arvoja kuin taloudellisuus, tehokkuus ja nopeus.

Lukiolaisten kirjoituksia terveysaiheista

Tämä blogi on muiden töiden vuoksi ollut jo pidempään tauolla. Suunnitelmissa on jatkaa kirjoittamista kunhan vain aikaa siihen taas on enemmän.

Jos sinua kiinnostaa lukioikäsiten ajatukset terveysaiheisista mediateksteistä, käypä kurkkaamassa Terveys mediassa -blogia. Blogissa Etu-Töölön lukion terveystiedon opiskelijat kirjoittavat löytämistään terveysaiheisista teksteistä.

Sanna :-)

”Kelvoton vanhempi oot, jos lapses on lihava”

Näinkö se menee? ”Vanhempien vikahan se on, jos lapsi syö enemmän kuin kuluttaa. Ei oo perheessä vuorovaikutus kohillaan, kun pitää tunnesyöttää lapsetkin lihaviksi. Jos ei vanhemmat osaa kasvattaa ja pitää rajoista kiinni, niin ei ole ihme että lapset mässäilee itsensä herkuilla lihavaksi.” Tällaisiin johtopäätöksiin voi päätyä ainakin jos seurailee netin keskustelupalstoja. 

Psykologi Riina Kokkonen lähti omassa, tänä vuonna julkaistussa väitöskirjatyössään tutkimaan tarkemmin tätä vanhemmuuden ja lapsen lihavuuden välistä kytkentää. Tutkimusaineistonaan hän käytti sekä viidesluokkalaisten lasten vanhempien haastatteluja että nettikeskusteluja lasten lihavuudesta. Aika raadolliseksi kuva aiheesta muodostui!

Nettikeskusteluissa lapsen lihavuuden katsottiin johtuvan tavalla tai toisella huonosta vanhemmuudesta: vanhemmat määriteltiin yleisesti laiskoiksi ja mässäileviksi, heidän tunnesuhteensa lapsiin kuvattiin vääristyneeksi tai kasvatustavat kelvottomiksi. Toisaalta perheen normaalipainoinen lapsen koettiin viestittävän hyvästä vanhemmuudesta: sekä vanhempien omat elintavat että heidän kasvatustapansa ja emotionaalinen suhteensa lapsiin oli kunnossa.

Myös vanhempien haastatteluaineisto tuki nettikeskusteluissa saatuja tuloksia. Lapsen pituus- ja painokäyrät toimivat vanhemmille keskeisenä lapsen terveyden ja normaaliuden mittarina. Lihavan lapsen vanhemmat joutuivat selontekovelvollisen asemaan: haastatellut lihavien lasten vanhemmat (erityisesti äidit!) pyrkivät lukuisin tavoin selittelemään asiaa ja osoittamaan vastuullisuutensa perheen elintapojen suhteen.

Tässä vaiheessa meissä on (toivottavasti) jo herännyt vahva vastareaktio: eihän se näin voi olla! No, avataan asiaa vielä eteenpäin.

Kokkonen käytti tutkimuksessaan teoreettisena viitekehyksenä foucault’laisen hallinnan teorian näkökulmaa. Tämän teorian näkökulmasta (yksinkertaistetusti J) asiantuntijat nähdään normien määrittelijöinä ja suostuttelijoina: asiantuntijat ensin määrittelevät mikä on normaalia ja tavoiteltavaa ja sitten suostuttelevat kansalaisia mukautumaan näihin normeihin ja tavoitteisiin vetoamalla heidän omaan etuunsa. Lasten painoasiassa hallinnan teoria siis esittää, että asiantuntijat ohjaavat vanhempia terveiden elintapojen noudattamiseen ja niiden opettamiseen lapsille. Perusteluna käytetään vanhempien vastuullisuutta ja koko perheen terveyden maksimoimisesta. Normien noudattamista seurataan, suoritetaan siis moraalista arviointia. Poikkeaminen yleisesti hyväksytyistä terveellisen elämän ja normaalipainoisuuden ideaaleista tulkitaan helposti vastuuttomuudeksi ja moraaliseksi epäonnistumiseksi.

Emme voine kiistää sitä, että terveystottumuksistamme samoin kuin painostamme on tullut osa normitodellisuuttamme ja  siten myös yleisen moraalisen vartioinnin kohteita. Itse kuitenkin laajentaisin normittamisen näkökulmaa foucault’laisesta koskemaan paitsi asiantuntijoita myös tavallisia tallaajia: normeja eivät välttämättä ole luomassa ja ylläpitämässä vain asiantuntijat vaan myös ns. ei-asiantuntijat. Meillä tuntuu olevan vahva halu määrittää terveellisen, vastuullisen elämän normeja!

Eikö se terveys nyt sitten olekaan hyvä juttu? On toki. MUTTA:  ihmisen moraalisen onnistumisen määritteleminen hänen elintapojensa kautta on monessa mielessä kyseenalaista.

Ensinnäkin, kysymys vanhempien vastuusta on todellisuudessa monisäikeinen. On toki totta, että voimme vanhempina vaikuttaa moneen asiaan lapsemme elämässä, myös terveysnäkökulmasta: päätämme minkälaista ruokaa kodin kapeista löytyy, voimme luoda erilaisia syömiseen liittyviä sääntöjä koskien esimerkiksi ruoka-aikoja ja herkutteluhetkiä, valvomme näiden sääntöjen toteuttamista, kannustamme tai olemme kannustamatta lastamme liikkumaan, toimimme elävänä esimerkkinä elintapojen noudattamisesta jne.

MUTTA: lapsen lihomisessa on kyse myös monista muista seikoista kuin vain ohjaavan vanhemmuuden toteuttamisesta. Onko lapsella perinnöllinen alttius lihoa helposti? Onko koulussa mahdollisuus liikkua aktiivisesti? Onko kunta huolehtinut siitä, että kulkureitit ovat kunnossa ja lapsilla on mahdollisuus kulkea kouluun turvallisesti kävellen tai pyörällä? Onko koulussa karkki- ja limsa-automaatit, joista on helppoa ostaa sokerista välipalaa koulupäivän aikana? Tarjotaanko koulussa ravitsevia välipalavaihtoehtoja? Harrastaako lapsi liikuntaa, jossa hänellä on myös mahdollisuus liikkua (eikä vain odotella kentän laidalla kun valmentaja peluuttaa joukkueen vahvoja pelaajia kentällä)? Ymmärtävätkö isovanhemmat, että kyläreissuilla lapselle ei tarvitse aina kantaa pöytää täyteen herkkuja? Ja niin edelleen.

JA TOISAALTA: lapsen normaalipainoisuus ei millään tavalla takaa sitä, että perheen elintavat ovat terveyden kannalta suotuisia. Lihavuus on ainoastaan selvästi näkyvänä ja mitattavissa olevana ominaisuutena sellainen, että sen  perusteella ulkopuolisen on helppo lähteä tekemään johtopäätöksiään.

Moraalisesta arvottamisesta seuraa helposti syyllisyys: Lapseni ei täytä normaalipainoisuuden standardia, olen epäonnistunut vanhempi! Vanhempi, joka kokee lapsensa lihavuudesta moraalista syyllisyyttä voi toki saada syyllisyydestään polttoainetta perheen elämän uudelleenarviointiin ja tarvittaessa elintottumusten muutokseen, mutta suuremmalle osalle vanhempia käy aivan päinvastoin. Syyllisyys ja häpeä (tiedostamatonkin sellainen, ja erityisesti ylimitoitettu häpeän tunne) johtaa joko koko asian kieltämiseen, tai voimattomuuteen raskaan taakan edessä. Tämä ei lopulta ole kenenkään etu.

Länsimaissa lasten lihominen on selvästi haaste. Asiaan ei kuitenkaan päästä tehokkaasti vaikuttamaan ennen kuin vahva kulttuurinen side hyvän vanhemmuuden ja lapsen normaalipainoisuuden välillä päästään murtamaan. Elintapojen ja tottumusten muuttaminen ei lähde voimattomuuden ja huonommuuden kokemuksesta vaan siitä, että uskoo omaan ja perheensä kykyyn vaikuttaa asioihin. Tässä on haastetta meillä kaikille ammattilaisille (miten vahvistamme perheiden kokemusta omasta kyvykkyydestään) ja lihavuudesta kommentoiville kansalaisille!

Ravitsemus puhututtaa - mutta muuttuuko mikään?

Ravitsemus herättää mielipiteitä, ravitsemus herättää tunteita, ravitsemus herättää keskustelua. Viime päivinä on kohistu mm. THL:n Finriski-tutkimuksen tuloksista. Eikä pelkästään tuloksista, vaan myös tulosten kommentoinneista. Toinen juttu on sitten se, onko keskusteluissa sanottu enää mitään uutta. Vai arvaavatko kaikki jo etukäteen toistensa repliikit? Ajaako kukin taho ja keskustelija laput silmillä omaa kaistaansa? Ja saavutetaanko lopputuloksena ainoastaan tilanne, jossa media kalastaa tarvitsevansa lukijat, katselijat ja klikkaukset, mutta käytännössä mikään ihmisten ajattelussa, saati käytännön terveystottumuksissa ei muutu (ainakaan parempaan suuntaan)?

Itse kaipaan ravitsemuskeskusteluihin lisää moniulotteisuutta. Somen aikakaudella meillä on mahtavia välineitä käytössämme oppiaksemme uutta toinen toisiltamme ja kehitelläksemme tietämystämme yhdessä eteenpäin. Hukkaammeko tämän mahdollisuuden ja istumme poteroissamme huutelemassa muuttumattomia mielipiteitämme? Kuka tästä keskustelun nykytyylistä lopulta hyötyy? Tuskin loppupeleissä ainakaan hämmennyksen tilassa vellova keskivertokuluttaja, joka miettii ruokakaupassa mitä valitsisi ostoskoriinsa. Onko muita hyötyjiä kuin epämääräinen ameeba nimeltään media? Vai onko sittenkin enemmän vain häviäjiä? Ristiriitoihin valokeilan suuntaavaa uutisointi jättää varjoon sen tosiasian, että monesta keskeisestä terveyttä edistävän ravitsemuksen osatekijästä olisi mahdollista löytää riittävä yksimielisyys (ainakin jos jätetään aivan ne friikeimmät julistajat oppeineen pois laskuista…)

Sitäkin olen miettinyt, että ketkä ravitsemuskeskusteluun loppupeleissä osallistuvat. Millä tavoin media valitsee asiantuntijat juttuihin ja ohjelmiin? Saako aina se helpoimmin äänensä kuuluviin, jolla on raflaavin viesti? Sosiaalisen median puolella tuntuu olevan pienehkö joukko aktiiveja, sekä ammatikseen asian parissa työtä tekeviä että ”siviilejä”. Mutta kuinka paljon tähän joukkoon mahtuu oikeasti uteliaita pohdiskelijoita, jotka ovat avoimia uudelle tiedolle? Vai kerääntyykö ravitsemuskeskusteluiden hiekkalaatikoille vain joukko riidanhaluisia päällepäsmäreitä, jotka haluavat kaikki olla oikeassa julistaessaan omaa erehtymätöntä totuuttaan?

Ravitsemus on aihe, joka tulee myös ammattilaisen iholle. Meidän jokaisen on syötävä ja ammattilaisen on realisoitava ravitsemusoppinsa käytännössä. Mutta onko tällä hetkellä yleisenä trendinä enemmänkin se, että omasta syömisestä johdetaan kaikille sopivaa ravitsemusoppia? Halutaanko, että se mitä itse syödään julistetaan myös terveelliseksi, vai halutaanko muuttaa omaa syömistä terveellisempään suuntaan? Itseään asiantuntijaksi tituleeraavan ei ainakaan soisi olevan liian fiksoitunut omaan tapaansa syödä; hyvään ravitsemukseen ei ole olemassa vain yhtä tietä.

Uusi tieto ei ole uhka vaan mahdollisuus. Uuden oppimisessa ei aina ole kyse siitä, että ennen oltiin väärässä. Joskus vain tiedon kumuloituminen ja uusien menetelmien kehittyminen mahdollistavat ymmärtämyksemme syvenemisen. Tieteelle ei ole ominaista pysyvyys vaan muutos. Meiltä ravitsemustieteilijöitä toivon erityisesti kykyä uudistaa tarvittaessa ajatteluamme. Ravitsemusasiantuntijaksi saa kutsua itseään kuka tahansa, mutta itselleni todellisen asiantuntijuuden merkkinä on paitsi laaja-alainen tietämys aihepiiristä (huom. tieteellisen ja arkitiedon yhdistäminen!) myös kyky oman ajattelun kriittiseen tarkasteluun ja tarvittaessa myös muuttamiseen sekä taito käydä rakentavaa vuoropuhelua eri tavoin ajattelevien ihmisten kanssa. Tässä on meille asiantuntijoille haastetta!

Uudet suositukset - muuttuiko ravitsemusmaailma?

Ravitsemustieteilijän pitkä odotus palkittiin viimein: tällä viikolla on viimein julkistettu uudetPohjoismaiset ravitsemussuositukset! Tosin vielä luonnosversiona, mutta kuitenkin. Pronutritionist eli aina yhtä nopea ja tehokas ravitsemusterapeutti Reijo Laatikainen ehtikin jo tehdä oman  katsauksensa luonnoksesta. Mielessä pyöri kuitenkin ajatuksia itselläkin, joita päädyin nyt kirjaamaan tänne.

Itse pidin suositusten uudesta linjauksesta: puhutaan ruuista ravintoaineiden sijaan ja painotetaan joustavuutta. Kaikki ei sovi kaikille ja hyvistä vaihtoehdoista voi tehdä useammanlaisia valintoja. Ravitsemustutkijat ja joukkoruokailun suunnittelijat löytävät kuitenkin edelleen käyttöönsä myös tarkempia numeerisia saantisuosituksia.

Pintaa vähän rapsutellessa tulee tehtyä myös toisenlaisia havaintoja. Jonkinlaista ambivalenssia tai luopumisen tuskaa on myös ollut ilmassa. Halutaan mennä kohti uutta, mutta vanhastakaan ei oikein haluta päästää irti. Tämä näkyy esimerkiksi kokonaisrasvan saantia koskevassa tekstissä.

Toisaalta todetaan, että järkevään rasvan kokonaissaannin määrään vaikuttaa ruokavalion muu koostumus eikä sen vuoksi haluta antaa suositeltavaa ylärajaa rasvan kokonaissaannille.

“A reasonable upper range of total fat intake compatible with long-term health is dependent on the overall dietary composition. Therefore, no upper range for total fat intake (as E%) is given in the NNR 2012.”

Tämän jälkeen kuitenkin todetaan, että ei ole syytä nostaa rasvan saantia nykyisestä eli 30-35 E%:sta tai laskea sitä alle 25 E%:n.

“However, there are no specific reasons or advantages to increase total fat intake above current typical intakes in the Nordic general populations of 30-35 E%.”

“Generally, a reduction of total fat intake below 25 E% is not advocated, since very low-fat diets tend to reduce HDL-cholesterol and increase triglyceride concentrations in serum and impair glucose tolerance, particularly in susceptible individuals.”

Ja mikä olikaan vanha suositus kokonaisrasvalle? 25-35E%! Eli onko suositus nyt sitten muuttunut? Tavallaan on, tavallaan ei. Se mikä on muuttunut on tapa ilmaista asia. Ja tämä ei ravitsemussuosituksissa ole vähämerkityksinen asia ollenkaan. Suositustekstissä olennaista ovat paitsi lukuarvot myös sanamuodot ja joskus jopa ne rivien välitkin.

D-vitamiinisuositus oli yksi paljon odotetuista kohdista. Nyt näyttää siltä, että suositusta vain vähän pyöristettiin ylöspäin, mitään isoa nostoa ei tapahtunut. Toisaalta tässä suosituksessa ei oteta (käsittääkseni) vielä kantaa ravintolisäasioihin, vaan niistä päätetään myöhemmin kansallisesti. Eli että kuinka laajasti suositellaan D-vitamiinilisän ottamista purkista ja millaisilla annoksilla. Työikäisten suositusta (siis ruuasta saatavan D-vitamiinin suositusta) nostettiin nyt 2,5µg. Vaikuttaako tämä siihen, että työikäisille alettaisiin suositella jatkossa D-vitamiinilisää purkista kuten nyt suositellaan mm. lapsille, nuorille ja ikääntyville? Tämä jää nähtäväksi.

Pähkinöiden lisääminen suositukseen tuntuu perustellulta, samoin aiempaa nihkeämpi kanta lihan ja lihavalmisteiden kulutukseen. Pitäisikö nyt lisätä pähkinät myös Sydänliiton ja Diabetesliiton ansiokkaaseen Itämeren ruokapyramidiin? Sitäkin on jo ehditty kysellä, että olisiko pitänyt erottaa liha lihavalmisteista. Ehkä. Mutta suositus rajoittaa lihan ja lihavalmisteiden käyttöä on vahva askel jo sekin. Maitovalmisteiden käytössä sositellaan edelleen vähärasvaisa valmisteita. Tämä näkemys tulee pitkälti tyydyttyneen rasvan haitallisuuden kautta. Hirvittävän laajasti meillä ei kuitenkaan ole tehty tutkimuksia rasvakoostumukseltaan erilaisten maitovalmisteiden "itsenäisistä" terveysvaikutuksista. Sen tyyppistä näyttöä pitäisi selvästi saada lisää.

Minusta on mielenkiintoista myös se, että ravitsemuksen kentällä ilmenee tällä hetkellä kaksi vähän vastakkaistakin ilmiötä. Epidemiologisessa ravitsemustutkimuksessa ja ravitsemussuosituskeskustelussa on menty ravintoainetasolta kohti ruoka- ja ruokavaliotasoa. Siis tavallaan yksityiskohtaisemmasta kohti yleisempää, näkymättömästä kohti näkyvämpää. Toisaalta erittäin vahva ja kasvava tutkimusalueensa on geenien ja ravintotekijöiden väliset yhteydet, jossa päästään porautumaan hyvin syvälle yksittäisten vuorovaikutusten mekanismeihin. Siis yleisestä kohti yksityiskohtaisempaa. Tulevaisuus näyttää, miten nämä kaksi erilaista näkökulmaa tullaan jatkossa nivomaan toisiinsa.

Sitäkin voi vielä lopuksi pohtia, että kenelle nämä uudet yleiset suositukset oikein on nykyisessä pirstaloituneessa syömisen kulttuurissa tarkoitettu,? Suosituksissa asia määritellään näin:

”It is important to be aware of that the recommendations are intended for groups of healthy individuals. --- The recommended amounts are usually not suited during long-term infections, malabsorption and various metabolic disturbances, or for treatment of persons with a non-optimal nutritional status. They are meant to be used for prevention purposes but not specifically meant for treatment of diseases or significant weight reduction. NNR, however, cover dietary approaches for sustainable weight maintenance after significant, intentional weight reduction. For specific groups of individuals with disease and for other groups with special needs or diets, dietary composition may have to be adjusted accordingly.”

Eli tarkoitettu terveille henkilöille ryhmätasolla. Ei heille jotka kärsivät pitkäaikaisesta tulehdussairaudesta, imeytymishäiriöistä tai ravitsemustilan muusta häiriöstä. Ei sairauksien ravitsemushoitoon, ei laihduttamiseen (painonhallintaan kyllä!). Ei henkilöille joilla erityinen sairaus, erityistarpeita tai erityisruokavalio. Voisi kysyä että ketä jää enää jäljelle! Mutta näinhän se se on: ravitsemussuuosituksia ei ole tarkoitettu kirjaimellisesti oikein kenellekään yksilötasolla. Niitä voi kuitenkin hyödyntää paljonkin suuntaa antava viitekehyksenä. Jokaisen meidän on kuitenkin tehtävä niistä oma tulkintamme ja sovelluksemme ja muokattava ne soveltuvin osin omaan käytännön elämäämme ja ruoanvalinnan joskus kimurantteihinkin tilanteisiin, joissa on läsnä monta muutakin vaikuttavaa tekijää kuin tieto ruuan terveysvaikutuksista.

Hyvän syömisen metafora?

Eksyin tässä päivänä eräänä Ideapakan/pajan nettisivuille. Kyseisen koulutusyrityksen sivuilla esitellään heidän tuotteistamiaan koulutus- ja oppmismenetelmiä. Yksi tällainen menetalmä on metaforan käyttö. Metaforat ovat lyhyitä tiivistyksiä,  joissa yritetään erilaisten kielikuvien ja vertausten avulla ilmaista jonkin asian syvin olemus ja merkitys. Esimerkiksi ”Elämä on kuin matka”. Päädyin yrityksen hauskaan blogiin, jossa kerättiin lukijoiden omia metaforia siitä mitä heidän mielestään on oppiminen.

Tämän innoittamani haluankin nyt kysyä teiltä, minkälaisen metaforan kehittelisitte aiheesta HYVÄ SYÖMINEN? Mitä on se? Mihin sitä vertaisitte? Mikä on sen syvin olemus ja merkitys?

Ravitsemussuositukset - kätyreiden propagandaa?

FB:n puolella lähti käyntiin keskustelu liittyen ravitsemussuosituksiin. Päädyin kirjoittamaan aiheesta tänne kyllästyttyäni (jälleen) kirjoittamaan kommentteja pieniin puhekuplalaatikoihin.  

Valtion ravitsemusneuvottelukunnan laatimat ravitsemussuositukset ovat viime aikoina saaneet osakseen paljonkin kritiikkiä. On keskusteltu mm. niiden poliittisesti luonteesta. Neuvottelukunnassahan istuu myös maatalouden, elintarviketeollisuuden ja kaupan edustajia (Neuvottelukunnan kokopano löytyy netistä). Ovatko suositukset vain maatalouden ja elintarviketeollisuuden etuja ajavien tahojen pamfletti, jolla ei ole mitään tekemistä ruoan terveysvaikutusten kanssa? Pitäisikö suositukset laatia tieteentekijöiden toimesta, mieluusti vielä ravitsemustieteestä irrallaan olevien luonnontieteilijöiden työnä, (meillä) ravitsemustieteilijöillä kun on niin vahvat sidokset elintarvike- ja lääketeollisuuden suuntaan?

Tehtäköön se nyt heti aluksi selväksi, että itse en kyllä osaa yhtyä edellä kuvattuun kritiikkiin juuri lainkaan. Miksi?

 

Ensinnäkin siksi, että minusta on ravitsemussuositusten luonne huomioiden on pelkästään hyvä, että niitä on valmistelemassa laajapohjainen joukko eri tahojen edustajia. Koulutukseltaan itse asiassa moni heistä on ravitsemustieteilijä, joten taitoa tulkita sekä ravitsemustieteellistä tutkimusta että käytännön ilmiöitä on läsnä. Kannattaa huomioida, että edustettuina on teollisuuden (huom. lääketeollisuuden edustajaa ei ole paikalla J) ja kaupan lisäksi mm. tutkimuslaitoksia, ministeriöitä sekä kuluttaja- ja potilasjärjestöjä. Sidonnaisuuksia on toki aina olemassa, mutta olennaista on tehdä ne näkyviksi ja tarpeen tullen jäävätä itsensä päätöksenteosta. Itse en tunne (itseni mukaan lukien) yhtään ravitsemustieteilijää, joka olisi päässyt rikastumaan teollisuuden ja maataloustuottajien maksamilla kätyrirahoilla. Tai edes päässyt niiden siivittämänä tehostamaan D-vitamiinin saantiaan talvikuukausiksi etelän aurinkoon.

 Toiseksi, mikä on ravitsemussuositusten perimmäisenä tavoitteena? Antaa kansanravitsemukselliset tavoitteet, joita kohti kulkemalla suomalaisten ravitsemustila ja terveys kohenee. Ravitsemussuositukset eivät siis voi olla täysin ristiriidassa sen kanssa, mitä ajatellaan terveyttä edistävästä ravitsemuksesta. Toisaalta suositustekstissä itsessään todetaan, että ne soveltuvat ainoastaan varauksella yksilöiden ravitsemusohjaukseen. No mitä tämä sitten tarkoittaa? Muun muassa sitä, että suosituksissa asetetut tavoitteet soveltuvat väestön ravitsemuksen arviointiin ja yleisiksi ohjeiksi ravitsemuksen kehittämisestä, mutta että yksilötasolla pitää huomioida aina kunkin tausta ja lähtökohdat erikseen. Esimerkiksi monet sairaudet voivat vaikuttaa siihen, että syömistä ei ole mielekästä lähteä tarkastelemaan yleisten suositusten avulla. Jos elämäntilanne on vaikea ja voimavaroja vähän, voivat suositusten tavoitteet olla aivan liian epärealistisia. Oman ryhmänsä muodostanevat myös he, joilla on motivaatiota ja intressejä lähteä fiilaamaan ravitsemustaan vielä tarkemmin kuin mitä suosituksissa ohjataan. Eri asia on sitten se, kuinka paljon hyötyjä tällaisella tarkemmalla fiilaamisella voidaan saavuttaa. Veikkaukseni on, että väestötasolla hyötyjä ei ole, mutta toki joidenkin yksilöiden kannalta hyötyjä voi ollakin. Joskin myös haittoja.

Koska suositusten taustalla on nimenomaan pyrkimys kansanravitsemuksen parantamiseen, minusta on siis vain hyvä asia että mukana on laaja edustus eri toimijatahoilta. Nostan monessa mielessä hattua suomalaiselle elintarviketeollisuudelle siitä, että se on lähtenyt mukaan kehittämään tuotteitaan myös terveysnäkökohdat huomioiden. Tästä esimerkeiksi käyvät vaikkapa tuotteet joissa suolan ja sokerin määrää on lähdetty vähentämään. On myös hienoa, että suosituksia laadittaessa kuullaan esimerkiksi joukkoruokailusta vastaavia tahoja. Koko kansan suositusten on oltava realistisia ja saavutettavissa olevia. Mitä oikeasti teemme suosituksilla, joita suurin osa ei voi saavuttaa?

Vielä lopuksi yksi seikka suositusten taustasta. Suomalaiset ravitsemussuosituksethan perustuvat pohjoismaisiin ravitsemussuosituksiin. Parhaillaan on käynnissä näiden PM suositusten uudistamistyö. Tämä on tarkoittanut sitä, että kaikista Pohjoismaista koottu tieteellinen asiantuntijaryhmä lukuisine alaryhmineen on käynyt läpi tuhansia ravintoon ja terveyteen liittyviä tutkimuksia, arvioinut niiden antamaa näyttöä ja pohtinut miten tämänäyttö käännetään suosituksen kielelle. Suomalaisten ravitsemussuositusten työstäminen alkaa pohjoismaisten suositusten julkaisemisen jälkeen. Silloin Valtion ravitsemusneuvottelukunta pohtii suositusten soveltamista meidän olosuhteisiimme ja haasteisiimme sopivaksi.

Neuvokas perhe - ravitsemus- ja liikuntaohjausta neuvolassa

Tätä kirjoittaessani istun junassa, matkalla Lahdesta kohti kotia. Takana on jälleen yksi antoisa Neuvokas-koulutuspäivä. Mikä ihmeen Neuvokas, saatat kysyä. Neuvokas Perhe on Sydänliiton kehittämä ohjausmenetelmä ja työkalu, jonka tavoitteena on helpottaa vaikuttavan elintapaohjauksen toteuttamista esimerkiksi neuvola- ja kouluterveydenhuollossa. Olen saanut ilokseni olla mukana yhtenä ravitsemuskouluttajista moniammatillisessa koulutustiimissä, joka eri puolille Suomea järjestettävien koulutuspäivien aikana pohtii yhdessä terveysalan ammattilaisten kanssa toimivan ravitsemus- ja liikuntaohjauksen olemusta. Päivät ovat olleet poikkeuksetta itsellekin hyvin antoisia ja ajatuksia herättäviä, niin myös tänään. Siksi päätin tarttua läppäriin ja kirjata muutamia ajatuksia muistiin.

Neuvokas Perheen (Lahdessa tuttavallisemmin NePen) työvälineisiin tutustumisen lisäksi pohdimme neuvolaterveydenhoitajien kanssa tänään mm. sitä, minkälaisia haasteita neuvolan ravitsemusohjaustyössä tänä päivänä kohdataan.  Yksi suurimmista on perheiden erilaisuus: terveyden ylläpidon suhteen terveydenhoitajat kohtaavat sekä erittäin motivoituneita että täysin piittaamattomia perheitä. Sekä tietysti kaikkea siltä väliltä. Oman haasteensa tuo myös se, että käsitykset terveellisestä syömisestä vaihtelevat. Terveystietoisessa perheessä käsitykset terveellisyydestä voivat olla hyvinkin erilaisia kuin mitä on terveydenhoitajalla itsellään. Miten tällaisissa tilanteissa löydetään yhteinen sävel. Vai voiko sitä aina edes löytää?

Kuten tiedämme, terveystietoa on yllin kyllin saatavillamme. Terveyden edistämisessä pelkkä tieto ei kuitenkaan riitä, meillä on myös oltava tekoja. Jotta olemassa oleva tieto muuttuisi teoiksi, on löydettävä ja vahvistettava voimavaroja konkreettisten tekojen tueksi. Joskus pitää tosin tuuletella niitä ”tietojakin”, kaikenlaista uskomusta kun liikkuu paikkaansa pitävämmän ravitsemustiedon lomassa. Mihin terveydenhoitaja sitten voi ristiriitaisen ravitsemustiedon viidakossa perustaa käsityksensä? Minusta hän ei voi perustaa käsityksiään yksittäisiin tapauskertomuksiin tai vapaa-ajattelijoiden ruokavalio-oppeihin. Vaikka Valtion ravitsemusneuvottelukunnan ravitsemussuositukset ovat viime aikoina olleet julkisuudessa kovassa vastatuulessa ja yleisen parjauksen kohteena, liputan itse yhä niiden puolesta. Toisin kuin välillä ajatellaan, suosituksissa ei määritellä yhtä oikeaa terveellisen ruokavalion mallia, vaan suuntaviivat, joita voidaan käytännön ruokavalintoja tehdessä soveltaa hyvinkin monella eri tavalla.

Ikuisuushaasteen neuvolatyössä muodostaa myös ajan riittävyys: terveydenhoitajien työhön kohdistuvia odotuksia ja velvoitteita on paljon, mutta aikaa rajatusti. Lapsiperheen tai lasta odottavan perheen ravitsemus- ja liikuntatottumukset pitävät sisällään jo lukuisia mahdollisia keskustelunaiheita, joita käynnin aikana voitaisiin käsitellä. Pitäisikö kaikkia asioita käydä läpi kaikkien perheiden kanssa? Neuvokasajattelun mukaan ei tarvitse, jo ihan siitä syystä, että aikaa tähän ei yksinkertaisesti ole riittävästi. Neuvokkaassa aikahaasteeseen on pyritty vastaamaan siten, että valitsemisen palloa heitetään perheille itselleen. Niin sanotun Neuvokaskortin avulla perheissä on tarkoitus pohtia omia ravitsemus- ja liikuntatottumuksia jo kotona, ennen varsinaiselle neuvolakäynnille tuloa. Tottumuksia selvitetään kysymyksillä, jotka ovat keskeisiä ravitsemus- ja liikuntasuosituksissa esille nostettuja terveysliikunnan ja hyvän syömisen rakennusaineita. Varsinaisella käynnillä perhe voi tämän etukäteispohdinnan virittämänä jatkaa ammattilaisen kanssa keskustelua niistä aiheista, joita he itse kokevat ajankohtaisiksi.

Edellä kuvatulla pallon heittämisellä perheelle on paitsi aikaa säästävä myös motivaatiota lisäävä vaikutuksensa. Motivoitumisen yksi keskeisimmistä lähtökohdista on se, että yksilö tai perhe voi itse vaikuttaa siihen mitä nostetaan keskusteluiden ja mahdollisen muutoksen keskiöön. Asiantuntija ei sanele, vaan rohkaisee perhettä pohtimaan ja löytämään itse. Ammattilaisen rooli onkin enemmän kannustava, tukeva, keskustelua avaava, joskus myös vähän toppuutteleva, jotta esimerkiksi syömiselle asetetut odotukset ja muutostavoitteet säilyisivät realistisina ja siten saavutettavissa olevina. Syömisen muuttamisessa keskeistä on kokemus omasta pystyvyydestä: minusta/meistä on tähän. Jos tavoitteet asetetaan saavuttamattomiin, vastassa on väistämättä pystyvyyden tunteen heikkenemistä ja motivaation hiipumista.

Minusta keskeistä lähes kaikki Suomessa asuvat lapsiperheet tavoittavassa neuvolatyössä on mahdollisuuksien tarjoaminen kaikille perheille tasapuolisesti. Jos perhe ei aktivoidu hyvistä yrityksistä huolimatta, olkoon se sitten heidän oma valintansa. Lapsiperheiden terveyden edistäminen ei voi myöskään olla yhden puljun (siis neuvolan) harteilla, vaan työssä tarvitaan kaikkia yhteiskunnan toimijoita ja politiikan tasoja.

Pallon heittäminen perheelle, yksilölle tai asiakkaalle vaatii toki ammattilaiselta uskallusta. On ehkä päästettävä irti vanhoista tutuista toimintatavoista, ohjaustilanteen kontrolloimisesta ja ”ammattilainen puhuu, asiakas kuuntelee” –asetelmasta. On lähdettävä liukkaalle jäälle, epävarmuuteen ja ennustamattomuuteen. Uuden oppiminen on aina myös kulkemista yritysten ja erehdys kautta. Tämä pätee yhtä hyvin niin uusien liikunta- tai ruokatottumusten kokeilemiseen kuin uusien tuulien omaksumiseen ohjaustyössä. Virheiden tekemisen pelko saattaa houkutella pitäytymään vanhassa ja tutussa. Mutta elämä on epätäydellistä eikä terveyden ammattilaisenkaan tarvitse aina onnistua kaikessa. Kaikkea ei tarvitse tietää ja kaikkiin ongelmiin ei tarvitse olla vastauksia. Tämä pätee erityisesti ratkaisukeskeiseen, voimavaralähtöiseen ja perhekeskeiseen ravitsemus- ja liikuntaohjaukseen.

Lisää tietoa Neuvokas perhe -ohjauksesta löydät Sydänliiton nettisivulta

Ruokakaupassa

Kyllähän kaikki jo nykypäivänä tietää mitä on terveellinen syöminen. Eikö vain? Näin ainakin tunnutaan yleisesti ajattelevan. Tässä ajatuksessa on varmasti totta ainakin toinen puoli. Osa hyvän syömisen elementeistä on niin kirkkaasti ihmisten mielessä, että vaikka keskellä yötä herätettäisiin, tulisi tieto kuin apteekin hyllyltä. Näin on varmasti vaikkapa kasvisten käytön suhteen. Löytyykö jostain suomalaista, joka ei tiedä että kasvisten syöminen on terveellistä? Tämä viesti on iskostunut jo melko pientenkin lasten mieleen. Tästä yksittäisestä (ja sinänsä kovin tärkeästä) asiasta ollaan lisäksi asiantuntijoiden kesken hyvin yksimielisiä. Myönteinen asia sekin näinä ravitsemushämmennyksen aikoina.


Toisten ravitsemuskysymysten alueella ollaan sitten ehkä enemmän hakusessa, ja tiedon lomassa kuulee myös kaikenlaisia uskomuksia. Ihmisten kuvaillessa terveellisen syömisen piirteitä osataan kuitenkin nimetä niitä keskeisiä: syödään monipuolisesti, värikkäästi ja säännöllisesti. Muistetaan kohtuus ja vaikutetaan annoskokoihin. Yksittäisistä ruoka-aineista terveelliseen ruokakoriin osataan ottaa mukaan kasvisten lisäksi esimerkiksi kasviöljy, kala ja ruisleipä (jos viljavalmisteet kuuluvat mukaan ruokavalioon).

Sitten tuleekin se tuhannen taalan kysymys: jos perustiedot ovat useimmilla näin hyvin tiedossa, miksi olemme edelleen aika kaukana terveellisestä syömisestä? Tähän kysymykseen on tietysti paljon vastauksia: valitsemme ruokamme myös monin muin kuin terveellisyyskriteerein, taloudellinen tilanne ja ruuan saatavuus vaikuttaa ostopäätöksiimme jne. Yksi keskeinen syömiseemme vaikuttava tekijä on ehkä niin itsestään selvä, että emme tule sitä ajatelleeksi. Suurin osa meistä syö ison osan päivittäisestä ruuastaan kotona. Ja kotiin se ruoka on pitänyt hankkia jostakin itse. Ne olennaiset liikkeet syömisen eteen tapahtuvat siis, missäs muualla kuin ruokakaupassa.

Havahduin tähän itsestäänselvyyteen jokin aika sitten omien ruokaostosteni kanssa. Kolmelapsisen perheen ruokahuollosta vastaavana huomasin käyväni kaupassa monta kertaa viikossa ja lähes joka joka kerta kiireessä. Kuljin tukka putkella hyllyjen välissä ja pyörittelin epätoivoisesti mielessäni ”Mitä tänään syötäisiin” –kysymystä. Tämä epäsystemaattinen ja kiireen sävyttämä ruokakaupassa käynti aiheutti lievää kroonista ahdistusta. Lapsiperheessä kortilla olevaa aikaa tuntui menevän ihan liian paljon ruokaostosten miettimiseen ja tekemiseen. Ja mikä ikävintä, tällä ruokaostosten tekotavalla alkoi jo olla vaikutusta siihen, minkälaista ruokaa meillä syötiin!

Vuodenvaihteessa päätin kohdistaa uuden vuoden lupaukseni perheen ruokahuoltoon: halusin saada sitä systemaattisemmaksi ja vähemmän aikaa vieväksi. Päätin, että siirrymme viikkosuunnitteluperiaatteeseen: Kerran viikossa, käytännöllisistä syistä viikonloppuisin, tehdään niin sanottu iso ruokakauppakäynti ja sitä täydennetään viikon varrella kerran tai kaksi täsmäostoksilla. Viikonlopun isojen ostosten tekoon käytetään eniten suunnitteluaikaa, kun suunnitellaan viikon lämpimät ruoat lisäkkeineen. Toisin sanoen viikonloppuna ostetaan kaikki perustarvikkeen viikon ruoanlaittoa varten. Täydennysostokset ovatkin sitten lähinnä nopeita tuoretuotetäydennyksiä kuten kasviksia leipää tai maitoa. Suunnittelua helpottamaan tein vielä tietokoneelleni taulukkotiedostoksi helposti täydennettävän ruokaostospohjan. Tässä pohjassa on lueteltu erilaisia ruokaryhmiä kuten vihannekset, hedelmät, liha, leipä, säilykkeet jne. Ideana on se, että kauppalistaa on helpompi miettiä kun esillä eri tuoteryhmät ja toisaalta kaupassa ostosten teko selkeytyy, kun kauppalistalta löytyy nopeasti kaikki tietyn hyllyrivin tai osaston tuotteet. Säästöä se on pienikin ajansäästö.

Nyt olemme treenanneet tätä uutta systeemiä reilun parin kuukauden ajan. Kokemukset ovat voittopuolisesti myönteisiä. Aikaa on säästynyt, ruokaostoksia ja illan ruokalajeja ei tarvitse pohtia päivittäin ja ruokavalinnat ovat ehkä himpun verran monipuolistuneet. Ruokahävikin määrässä en ole huomannut dramaattista muutosta, yritimme kiinnittää tähän huomiota jo aiemmin. Jotain kai kuitenkin kertoo se, että lauantaiaamuna jääkaappi näyttää jo oikeasti aika tyhjältä. Tarpeeseen siis täydennetään. Joskus perjantai-iltaisin laiskottaa, eikä millään jaksaisi ryhtyä suunnittelemaan viikon syömisiä. Kun toimeen vain ryhtyy, ei homma lopulta ole niin työläs kuin miltä se on alussa vaikuttanut. Ja viikolla säästynyt aika ja muuhun ajatteluun vapautunut aivokapasiteetti palkitsee kummasti perjantain vaivan.

Vielä takaisin siihen terveelliseen syömiseen. Pelkkä tieto ei vielä ole tekoja. Uskon että ruokakauppalogistiikalla on selvästi vaikutusta siihen mitä lautasiltamme loppujen lopuksi löytyy. Joskus kannattaa pysähtyä miettimään sitä, kuka perheen ruokaostokset tekee, missä ja milloin? Onko homma hanskassa vai pitäisikö kokeilla joitain uusia käytäntöjä? Sinkkutalouksissa homma pyörii hieman eri meiningillä kuin suuremmissa ruokatalouksissa, mutta samoihin milloin, missä ja miten kysymyksiin joudutaan etsimään vastauksia myös niissä. Kuinka ruokaostokset hoidetaan teillä?

En halua olla ruokafanaatikko!

Alkuperäinen aikomukseni oli tällä kertaa kirjoittaa blogiini käytännöllisemmästä ja arkisemmasta ravitsemuksen toteuttamisesta, kun viimekertainen kirjoitus kommentteineen lähti liikkumaan vähän sfääreihin. Mutta toisin kävi, sillä viime viikolla Yle uutisoi nettisivuillaan pietarsaarelaisen funktionaalisen lääketieteen neuvojan Taru Leinon näkemyksiä terveellisestä syömisestä. Tämä juttu herätteli ajatuksia sen verran, että piti poiketa alkuperäisestä suunnitelmasta. Tämä juttu, samoin kuin siitä fb:n puolella heränneteet keskustelut mm. Pöperöfroffan ja Varpu Tavin sivuilla jäivät pyörimään viikonlopuksi päähäni. Tällä kertaa niin vahvasti, että kun mies palasi työpaikan illanvietosta kotiin reilusti puolen yön jälkeen, heräsin, ja huomasin kirjoittavani päässäni blogikirjoitusta aiheesta. Onneksi sentään tajusin silloin jatkaa unia enkä noussut koneen ääreen. Mutta nyt pitää kirjoittaa.


Uutisen pointti taisi olla siinä, että Leino julistautui itse terveysfriikiksi syömisen suhteen vastustaen kaikkea ”virallista” ravitsemuksesta sanottua. Uutisessa vilahteli taas se kätyrikorttikin eli ”kuka oikein on rahoittanut virallisen ruokaympyrän” (Itse ihmettelen, eikö tähän ravitsemussalaliittojen sitkeään jahtaamiseen jo vähitellen väsytä?) Mikä Leinon ja hänen kaltaistensa ”terveysfriikkien” ajattelussa sitten mietityttää? Voisi tietysti vain ohittaa jutun toteamalla, että sehän on taas vain esimerkki median tavasta tehdä (ravitsemus)juttuja: räväkkää otsikointia ja jyrkkää vastakkain asettelua ”virallinen linja” vastaan vaihtoehtoiset totuudenlöytäjät. En halua kuitenkaan jäädä tähän, vaikka totuutta piilee toki edellä mainitussakin. Sillä tosiasia on, että Taru Leinon tavalla ajattelevia on muitakin, niin ravitsemuksen parissa työtään tekevien kuin henkilökohtaisesti omasta syömisestään puhuvien joukossa.

Tähän alkuun vielä omasta taustastani. Oikean ravitsemustotuuden julistaminen näyttää viehättävän monia. Itse en kuitenkaan kannata ajattelua, jossa uskotaan ravitsemusasioissa yhteen kiveen hakattuun totuuteen tai muuttumattomaan ”oppiin”. Oma polkuni ravitsemusasiantuntijuuteen on kulkenut tieteellisen koulutuksen kautta, opiskelinhan aikoinaan ravitsemustiedettä Helsingin yliopistossa. Tuolloin sain laajat perustiedot siitä, minkälaisin menetelmin ihmisen ravitsemusta voidaan tutkia, minkälaisia tuloksia tuo tutkimus on tuottanut ja lisäksi, minkälaisia puutteita ja virhelähteitä alan tutkimuksiin tyypillisesti liittyy. Tieteelliseen ajatteluun kuuluva kriittisyys, perusteltavuus ja osien ja kokonaisuuden suhteen ymmärtäminen olivat koulutuksessa vahvasti läsnä. Samoin se, että tieteen tekemisessä ei ole kyse niinkään totuuden saavuttamisesta totuutta kohti kulkemisesta. Koulutukseni valossa Leinon esille nostamat havainnoivat tutustumiset yksilöiden ja päiväkotien ruokaan ja ravitsemukseen vaikuttavat toki mielenkiintoisilta, mutta tieteellisen tutkimuksen tiukkoja kriteerejä ne eivät välttämättä täytä.

Vaikka tieteellisen tiedon määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä eksponentiaalisesti, emme vieläkään tiedä ravitsemuksesta läheskään kaikkea mahdollista. Tieteen luonteeseen kuuluu se, että tiedon täydentyessä ja täsmentyessä olemme myös valmiita korjaamaan vanhoja virheellisiä näkemyksiämme uusilla, paremmin todellisuutta vastaavilla näkemyksillä. Tämän vuoksi myös niitä virallisia ravitsemussuosituksia päivitetään säännöllisin väliajoin. Nykyisessä supernopeassa nettiajassamme suosituslaivan suunnan tarkistaminen saattaa vaikuttaa hitaalta prosessilta. Hitaudessa on kuitenkin myös hyvät puolensa: ei lähdetä hötkyilemään muutaman uuden tutkimuksen perusteella suuntaan tai toiseen. Omien ennakko-oletusten vastaisia tuloksia ei toki ole aina yhtä helppo uskoa kuin oman ennakkoajattelun mukaisia tuloksia. Tämä on yleisinhimillinen ominaisuus, ja pätee muuten ravitsemustieteilijöihin lisäksi vähintään yhtä vahvasti myös niihin tahoihin, jotka julistavat ravitsemussuositusten vastaisia ravinto-oppejaan. Omissa silmissäni uskottavuutta lisää huomattavasti se, että uskaltaa tarvittaessa myöntää ajattelunsa väärän suunnan, ei siis se, että on aina itse oikeassa ja muut väärässä.

Toki myös ihminen, ravinto ja ympäristö muuttuvat jatkuvasti. Se mikä on ollut hyvää ravitsemusta sata, tuhat tai kymmenentuhatta vuotta sitten, ei välttämättä ole sitä tänä päivänä. Otetaan pieni esimerkiksi: vielä 1900-luvin alkupuolella Suomi oli agraariyhteiskunta, jossa ruokaa tuotettiin pitkälti omaan tarpeeseen raskasta työtä tehden. Ei ollut koneita, jotka olisivat helposti liikuttaneet meitä paikasta toiseen eikä hypermarkettien valtavaa ruokavalikoimaa. Välttämättömän fyysisen aktiivisuuden väheneminen ja saatavilla olevan ruoan määrän eksponentiaalinen kasvu ovat vahvasti yhteydessä taipumukseemme lihoa. Siksi ruokaankin on löydettävän uusi suhde: kun pellolla ahertanut maajussi tarvitsi energiakseen runsaasti leipää ja perunaa, voi nykyinen toimistoinsinööri, joka liikkuu pari kertaa viikossa autolla sählytreeneihin, tulla toimeen pienemmällä määrällä energialisäkkeitä. Tämä ei toki tarkoita sitä, että leipä tai peruna pitäisi kieltää insinööriltä kokonaan. Mutta jos lihomistaipumusta on, voi määriä viilata sopivammiksi samalla kiinnittäen esimerkiksi leivän laatuun huomiota. Minun on vaikea purematta niellä Leinon väitteitä siitä, että ihminen ei ole vielä 12 000 vuodessa oppinut käyttämään viljan tai maidon proteiineja ravinnokseen. Tai sitä, että viljan fytaatit ehkäisevät täysin hyödyllisten vitamiinien ja kivennäisaineiden imeytymisen.

Erilaisissa työtehtävissä toimivat ravitsemustieteilijät toki ymmärtävät myös sen, ettei hyvän ravitsemuksen edistämisessä voida nojautua pelkästään tieteen tutkimustuloksiin. Tarvitaan myös paljon konkreettista tuntumaa asioihin. Tämä toteutuu erityisen vahvasti niiden ravitsemusammattilaisten työssä, jotka ohjaavat yksilöitä oman ruokavalionsa muuttamisessa. Aina on yksilöitä, joiden kohdalla poikkeus vahvistaa säännön. Ja mitä ravitsemusfriikkiyteen tulee, niin mikäs siinä, go for it, jos koet että se lisää omaa ja lähiympäristösi hyvinvointia niin kehossa, mielessä kuin sosiaalisissa suhteissakin. Useimmilla meistä fanaattisuus ei kuitenkaan toimi ja sillä saattaa päinvastoin olla haitallisia vaikutuksia.

Itse näen syömisen paljon laajemmin kuin vain pyrkimyksenä ennaltaehkäistä sairauksia. Ihminen syö jaksaakseen arjessa ja saadakseen kehoonsa monipuolisesti erilaisia rakennusaineita. Erilaisen ruokavalio-ohjeistuksen kirjava kenttä ymmärrettävästi hämmentää ihmisiä. Mutta entä jos onkin niin, että erilaiset syömisen strategiat kumpuavatkin erilaisesta päämäärästä? Ehkä se terveyden päämäärä, jota ohjeilla tavoitellaan, ei olekaan kaikille sama.