Löytäkäämme sisäinen ruffemme!

Anja Nystén on kehitellyt ajatuksen Ruffeista (katso edellinen blogikirjoitus). Ruffe on Anjan mukaan nettikirjoittaja; joka:

analysoi monipuolisesti ajan ilmiöitä unohtamatta lähdekritiikkiä

ei kumarra ketään

kyseenalaistaa kaiken - myös omat kirjoituksensa

Ja Anja jatkaa: "Jos ruffen pitää kritisoida, hän kritisoi ihmisten tekemisiä ei ihmisiä itsessään. Ruffe ei mene koskaan asiattomuuksiin. Ruffe arvostaa faktaa, mutta kavahtaa tiukkapipoisuutta ja vastustaa fanaattisesti fanatismia. Ulkoisena tunnusmerkkinä ovat naurunrypyt."

Ravitsemuskeskustelut todella kaipaavat lisää näitä ruffeja! AIhepiirille on tyypillistä se, että ollaan juuri fanaattisesti ja järkähtämättömästi jotain mieltä ja omaa näkemystä ei haluta missään tapauksessa lähteä kyseenalaistamaan. Muita kritisoidaan, mutta ei koskaan itseä. Tällainen asenne herättää myös muissa halua kaivautua poteroihin. Seurauksena on se, että ei tahdota päästä koskaan keskustelemaan analyyttisesti itse asiasta, viemään käsitystämme ravitsemuksen ilmiöistä hieman lähemmäs sitä kuuluisaa "totuutta".

Itse haluaisin sanoa kaikin puolin irti fanatismista (jopa fanaattisesta fanatismin vastustamisesta ;-)), se kun tahtoopi padota asioiden kehittelyn eteenpäin ja samalla uusien oivallusten tekemisen. Ruffeuden syvimpään olemukseen kuuluu myös kyky myöntää erehtyneensä ja löytää ajatuksilleen uusi suunta. Tämähän on myös (ravitsemus)tieteellisen ajattelun ytimessä: tietomme ilmiöistä ei tule koskaan valmiiksi ja joskus seikaillaan tovi ihan metsässä.

Brändityöryhmän tulos - Ruffe

Brändityöryhmän tulos - Ruffe

Valmisruokaa mulle tuokaa

Onko kaikki einesruoka moskaa? Pitäisikö minun välttää kaikkia lisäaineita? Miksi hernekeitto on terveellisempää silloin jos haudutan sen omalla liedelläni itse viljelemistäni herneistä ja naapurin teurastamasta possusta? Pitäisikö ostaa oma lehmä ja alkaa juomaan sen maitoa ”raakana”, siis itse lypsettynä ja täysin käsittelemättömänä?


Ja lisää kysymyksiä: Mitä oikein on luonnollinen ruoka? Onko sen vastakohta luonnoton ruoka vai pelkästään teollinen ruoka? Miksi teollinen ruoka on niin huonoa?

Ajan hermolla tuntuu olevan kaipuu takaisin johonkin sellaiseen, jonka olemme yhteiskunnan teollistumisen myötä menettäneet. Luontoon ja alkuperäiseen. Kaivataan luonnollista ja aitoa ruokaa. Mutta mitä edellä mainitut sitten käytännössä ovat? Luonnollinen, aito ja alkuperäinen ruoka ovat mielestäni käsitteitä, joita käytetään välillä niin löysästi, että ainakin minä jään miettimään mitä niillä loppujen lopuksi tarkoitetaan. Useimmiten luonnolliseen ja aitoon liitetään ruoan valmistaminen kotikeittiössä ja mieluiten itse tai ainakin lähellä tuotetuista raaka-aineista. Mutta kuinka pitkälle historiaa taaksepäin on mentävä, että löytyy se riittävän alkuperäinen ja aito? Riittääkö 1900-alkupuolen agraariyhteiskunnan omavaraistalous? Vai pitääkö mennä aina luolamiesaikaan asti, kuten ns. kivikautisen ruokavalion terveellisyydestä vakuuttuneet esittävät?

Ruoan parissa pitkään työskennellyt sosiologi Johanna Mäkelä on kirjoittanut paljon ruoan ja ruoanvalinnan kulttuurisuudesta. Hän on todennut, että ruoan valinta on prosessi, jossa luonnon tarjoama ravinto muuttuu ruoaksi, kulttuurin tuotteeksi. Väitöskirjassaan Syömisen rakenne ja kulttuurinen vaihtelu Mäkelä nostaa esiin mielenkiintoisen näkökulman (s. 36): ”Monet kaipaavat luonnollista ja alkuperäistä ruokaa. Eräässä mielessä voisi ajatella, että [ajassamme yleistynyt] laiduntava syömistyyli olisi paluuta luontoon – syödään silloin kun on nälkä ja ravintoa tarjolla. Silti ”luonnollisuus” on yhtä kulttuuristunutta kuin syötäväksi hyväksytty ja valittu ruoka, sillä valintojemme ympyrä ei sulkeudu luontoon vaan kulttuuriin.” Ruoan valinnassa, myös luonnollisen ruoan määrittelyssä on aina kyse ihmisen toiminnasta, kulttuurista. Luonnollista ruokaa ei määrittelekään luonto vaan me ihmiset.

Nopeasti ajateltuna on kyllä helppo yhtyä ajatukseen itse tuotetun ja valmistetun tai läheltä hankitun ruoan laadukkuudesta. Ja tällä en tarkoita vain ravintosisältöä koskevaa laatua vaan myös ruoan kulinaristisia ominaisuuksia tai ekologisuutta. Pitäisikö minun sitten tuntea huonoa omaa tuntoa siitä, että kolmilapsisessa, kiivasta pikkulapsiperhevaihetta elävässä perheessäni syömme silloin tällöin myös valmisruokaa ja puolivalmisteita? Lisäksi lähes kaikki perheemme jäsenistä syövät arkena yhden laitoskeittiössä valmistetun aterian kodin ulkopuolella.

Vaikka näen kotona alusta asti valmistetun ruoan edut, en näkisi teollistakaan ruokaa niin vaaralliseksi kun nykyään usein esitetään. Ensiksi on korjattava se seikka, että ns. teollinen ruoka olisi aina järkyttävä lisäainepommin. Näin ei suinkaan ole. Myös ravintosisällön näkökulmasta on valittavana ihan mukiinmeneviä teollisia vaihtoehtoja. Tässä ratkaisevassa roolissa on se, että jaksamme nähdä hieman vaivaa, perehtyä pakkausmerkintöihin ja valita ne hieman paremmat tuotteet sieltä hyllystä. Itse en osaa pelätä lisäaineitakaan hysteerisesti. Onhan siellä paljon ihan luonnollisia yhdisteitä kuten C-vitamiini, sitruunahappo tai ruokasooda joita tulee syödyksi muutenkin. Selvästi turhiakin lisäaineita on, kuten vaikka karkkien väriaineet ja natriumglutamaatti jokaiseen ruokaa lisättynä. Lisäaineiden turhan käytön vähentäminen on toki perusteltua. Nähdäkseni elintarviketeollisuus on jo ottanut tämän kuluttajien heittämän haasteen vastaan ja alkanut vähentää tuotteissaan erilaisten lisäaineiden käyttöä.

Omassa perheessäni teollisten valmisruokien käytöllä on myös selkeä ruoka- ja jopa perherauhan ylläpitoon liittyvä rooli. Esimerkki tavallisesta arki-ilasta: Tulen lasten kanssa kotiin puoli viiden – viiden maissa. Mies tulee töistä vasta puoli tuntia myöhemmin. Kaikille alkaa olla nälkä ja päivän touhujen väsymys painaa jo. Kaupassa ei ole ehditty käymään. Kuinka ihanaa onkaan silloin avata se teollisen ruoantuottajan hernekeittopurkki tai kinkkukiusauslaatikko ja lämmittää nopeasti ja tehokkaasti annokset kaikkien eteen. No kyllä kyllä, saisihan sitä kotiruokaa myös melko nopeasti valmistettua itsekin, mutta kun samaan aikaan ruokaa valmistaessaan selvittelee kahden vanhimman lapsen taistelukohtausta, konttaa lattialla pienimmän perässä ettei hän tukehdu löytämiinsä pikkulegoihin ja siivoaa lattialta sinne kaatunutta maitolitraa, niin siinä alkaa olla ruoanvalmistuksen riemu ja ilo vähän hukassa. Tällaisissa tilanteissa olen todella kiitollinen suomalaisesta tasokkaasta elintarviketeollisuudesta.

Uudet epäviralliset ravitsemussuositukset

Paljon tuntuvat saavan viralliset ravitsemussuositukset kritiikkiä sekä meillä että muualla. Suositustyöryhmien jäsenet pitäisi vaihtaa, työtapoja uudistaa, sisältöjä täysin muuttaa. Tästä innostuneena lähdin kehittelemään itsekin tässä uusia ravitsemussuosituksia. Mitä voitaisiin suositella niin että mahdollisimman moni taho voisi myös yhtyä ajatukseen?


Tässä raakaversioni ”uusista” suosituksista. Näitä ei sitten ole tarkoitettu luettavasti pipo liian tiukalla ;-):

1) Pidä itsesi fyysisesti aktiivisena. Tästä kaikki lähtee. Tapoja ja tyylejä on monia, mutta aktiivisuudella on moninaisia yhteyksiä ravitsemukseen.

2) Lisää, lisää, lisää ja vielä lisää kasviksia! Tästä suosituksesta tuskin mikään taho on eri mieltä. Jonkin verran ajatukset voivat sitten eriytyä siinä kohtaa, että pitääkö sittenkään ihan kaikkien kasvisten käyttöä lisätä, vai suunnata lisäämistä vain joihinkin kasvisryhmiin. Suomessa luultavasti luonnonmarjojen käytön lisääminen saisi laajan tuen.

3) Käytä kasviöljyjä ruoan joukossa, laitossa tai sellaisenaan. Kasviöljyryhmän sisäinen paremmuusjärjestys saattaisi herättää keskustelua, mutta eiköhän Suomessa rasvahappokoostumukseltaan kohtuullisen monipuolinen, edullinen ja lähellä tuotettu rypsiöljy olisi yksi suositelluista, samoin varmasti meillä pohjolassa itsensä läpi lyönyt oliiviöljy. Pellavasiemenöljy ja camelinaöljy mainittaisiin myös, onhan niillä verraton rasvahappokoostumus, toki myös edellisiä kalliimpi hinta.

4) Lisää hieman kalan käyttöä pariin kolmeen kertaan viikossa. Vai nousiko tässä kohtaa vastarintaa tahoilta, jotka painottavat nykymuotoisen maailmanlaajuisen kalantuotannon epäekologisuutta ja eettisyyttä? Ehkä lisäys kalalajeja vaihdellen muuttaisi tilannetta? Niin, sitten pitää tietysti vielä huomioida eri kalalajien mahdolliset vierasaineet, esimerkiksi dioksiinit ja elohopea ja erityisryhmät esimerkiksi hedelmällisessä iässä olevat naiset.

5) Erilaiset pähkinät ovat kohtuullisesti käytettynä hyvä rasva- ja proteiinilisä ruokavalioon.

6) Proteiinin saantia voi edelleen täydentää käyttämällä erilaista lihaa, kananmunia, soijaa, muita palkokasveja ja maitovalmisteita omien mieltymysten mukaan. Tässä kohtaa heräisi kova keskustelu määristä ja laadusta. Osa ei rajoittaisi mitenkään, osa pitäisi määrää kohtuudessa, osa haluaisi suosia vain kasviperäistä proteiinia.

7) Täysjyväviljatuotteet. Tämä on paha kohta, josta ei varmasti päästäisi kaikkia tyydyttävään lopputulokseen. Pitäisikö jättää kohta kokonaan jokaisen oman arvion varaan? Arvioisin kuitenkin, että runsaskuituisen ruisleivän, puuron ja pastan kohtuukäyttö (jää vielä määriteltäväksi) saisi varmasti melko laajaa kannatusta eri tahoilta.

8) Runsassokeriset ruoat kuten pullat, kakut, viinerit, jäätelöt, maustetut jogurtit, makeiset, suklaa jne. Käytä muun ruokavalion ja fyysisen aktiivisuuden raamittamissa puitteissa. Jos ruokavalio on muilta osin koottu monipuolisesti (katso kohdat edellä) ja energiasisällöltään sopivasti ei tämän ryhmän kohtuullisella (niin, tämäkin pitäisi tietysti sitten jotenkin määritellä!) käytöllä liene merkittäviä haittavaikutuksia. Osa ihmisistä kokee tämän elintarvikeryhmän kohtuullisen käytön lisäävän elämänlaatua ja kohottavan mielenterveyttä. Välttämätön tämä ryhmä ei toki ole mutta sen kieltäminen täysin kaikilta ei myöskään ole perusteltua. Täyskiellolla voi joillekin olla selvästi haitallisia vaikutuksia.

Kuten voi yllä havaita, laajaa yksimielisyyttä herättävien suositusten laatiminen hankaloituu selvästi viimeistään kohdasta 6 alkaen. Ei tämä helppoa ole. Mutta tässä tällainen lähtökohta. Nyt saapi keskustella :-)!

Ravitsemusasiantuntijuudesta

Ovatko ravitsemustieteilijät ja –terapeutit kapeakatseisia teoreetikkoja, jotka jättävät tarkoituksellisesti tosiseikkoja huomiotta? Suhtaudummeko rasvoihin eräänlaisena muuttumattomana oppirakennelmana? Eikö meitä kiinnosta oma tieteenalamme? Olemmeko putkikoulutuksen tuotteita, jotka eivät ole koskaan ponnistelleet kritisoidakseen saamaansa oppia tai aktiivisesti etsineet vaihtoehtoisia totuuksia?


Tässäpä muutama kiperä haaste meille ravitsemustieteeseen koulutetuille asiantuntijoille! Yllä olevat heitot on poimittu netin ravitsemusaiheita käsittelevistä keskusteluista, joissa on viime päivinä pohdittu vilkkaasti paitsi varsinaisia ravitsemuskysymyksiä myös sitä, minkälaisia ravitsemusasiantuntijoita maassamme toimii.

Minusta tuntuu siltä että aluksi muutama koulutuksellinen termitäsmennys on paikallaan, ravitsemusasiantuntijuuden kenttä kun on aika kirjava ja väärinymmärryksiä tulee aina välillä esille. Ravitsemustiedettä voi pääaineenaan opiskella Suomessa kahdessa yliopistossa, Helsingissä ja Kuopiossa. Näistä jälkimmäinen on erikoistunut laillistettujen ravitsemusterapeuttien koulutukseen. Kaikki ravitsemustieteilijät eivät siis ole ravitsemusterapeutteja. Ravitsemusasiantuntija-nimikettä saa sinänsä käyttää kuka hyvänsä, oli sitten takana (mitä tahansa) alan opintoja tai ei. Itse käytän virallisemmissa yhteyksissä yleensä yhdistelmää ravitsemusasiantuntija (ETM) täsmentääkseni taustakoulutuksekseni elintarviketieteiden maisterin tutkinnon. Vuosien varrella tutkintonimikkeet ovat hiukan vaihdelleet ja maisteriravitsemustieteilijän (=ravitsemustiedettä pääaineenaan opiskelleen) koulutus voi ETM:n lisäksi olla ainakin TtM, THM tai MMM.

Sitten varsinaiseen asiaan: Mitä virkaa tällaisella maisteritutkinnolla sitten on näissä ravitsemusasioissa? Nettikritiikin pohjalta voisi päätellä että ei mitään tai että yliopistokoulutuksesta voisi olla jopa haittaa, yliopistoissa kun koulutetaan omat aivot narikkaan laittavia putkiaivoja, jotka pahimmassa tapauksessa vielä toimivat lääke- ja elintarviketeollisuuden kätyreinä. Olen itse opiskellut ravitsemustiedettä Helsingin yliopistossa ja rehellisesti on kyllä sanottava, että aika vaikea minun on tunnistaa saamastani koulutuksesta tuollaisia piirteitä. Pidän itseäni kriittisyyteen kykenevänä henkilönä, eikä ravitsemustieteen koulutus tuota kriittisyyttä vähentänyt, päinvastoin! Koulutuksen aikana meille painotettiin sitä, että emme itse asiassa valmistu minkään tiettyyn ammattiin vaan saamme monipuoliset valmiudet tieteellisen tiedon hyödyntämisessä ja tuottamisessa. Ja kriittisyyshän on nimenomaan olennainen osa tiedettä. On toki myönnettävä, että ihmisethän tiedettä tekevät ja siten myös tieteen tekemisessä on havaittavissa inhimillinen kädenjälki. Jonkinlaiseen täydellisen objektiivisuuden harhaan ei kai kukaan itseään kunnioittava tieteentekijä usko? Olennaista on se, että mahdollisimman rehellisesti pyrkisi itse tieteentekijänä tai sitä työssään hyödyntävänä tulemaan tietoiseksi omista ennakko-oletuksistaan ja asenteistaan. Niitä meillä lienee kaikilla.

Käytännön ravitsemuskysymysten ratkaisemisessa ei kuitenkaan pelkkä tieteellinen tieto ja sen hyödyntäminen riitä. Tiede tarjoaa todellisuuteemme vain yhden, toki tärkeän näkökulman. Paljon painoarvoa tulisi olla myös käytännön kokemuksella: minkä on havaittu toimivan hyvin, minkä huonosti. Tieteen ja käytännön kokemuksen näkökulmat toimivat parhaimmillaan toisiaan täydentävinä.

Tässä pieni blogitekstin kokoinen raapaisu ravitsemusasiantuntijuudesta. Asiaa olisi tärkeä pohtia lisää ja erittäin mielläni lukisin myös teidän näkemyksiänne ja kokemuksianne aiheesta!

Rasvakeskustelun superviikko

Onpas ollut rasvakeskusteluja seuraavalla melkoinen viikko! Ei ole ainakaan säpinää puuttunut. Maanantaina tuli YLE:n MOT-ohjelma, jossa esitettiin virallisten kasviöljyjen käyttöä painottavien ravitsemussuositusten olevan väärässä, pelkkä rasvainen kupla. Keskustelu jatkui torstai-iltana A-Talkissa, jossa paikalle kutsutut, ravitsemuskysymysten parissa eri tavoin ansioituneet Puska, Fogelholm, Salminen ja Somppi väittelivät kolmevarttisen siitä, minkälaista rasvaa nyt sitten kannattaisi syödä. Eikä ne ohjelmat vielä mitään, niistä seuranneet nettikeskustelut vasta ovatkin pitäneet hereillä. Kirjaimellisesti näin kävi minulle eilen illalla, kun aloin lueskella A-talkin keskustelun jälkeen A-tuubissa olevia kommentteja. Ja niitähän tuli koko ajan lisää, puolenyön paikkeilla sentään havahduin menemään nukkumaan.

Voin hyvin kuvitella, että nyt on monen keskustelua seuranneen pää aika pyörällä, niin se on ollut pyörällä minullakin välillä. Vauhti on ollut niin kova ja mielipiteet rajuja, että hitaampia heikottaa.

Mitä tästä kaikesta ”rasvakattilan kiehunnasta” sitten oikein pitäisi ajatella? Ensin tekisi mieli sanoa, että ihan lepo vaan. Ei tässä nyt mistään maailmanlopun kysymyksestä puhuta, vaikka välillä keskusteluista sellaisen kuvan saakin. On totta, että tietämyksemme energiaravintoaineiden (lähinnä rasva, hiilihydraatit ja proteiinit) merkityksestä terveydelle on viime vuosina laajentunut ja syventynyt. On saatu näyttöä siitä, että esimerkiksi sydänterveyden kannalta haitallista saattaakin olla runsas hiilihydraattien, erityisesi vähäkuituisen puhdistetun viljan ja sokerin käyttö, ei niinkään itsessään tyydyttyneen, usein eläinperäisen rasvan käyttö. Mitään selvää viitettä kasviperäisten rasvojen kuten rypsiöljyn tai kasvimargariinien käytön haitallisuudesta ei kuitenkaan ole tullut, päin vastoin. Näyttöä on saatu siitä, että kovan eläinperäisen rasvan korvaaminen kasviperäisellä rasvalla ja kalan rasvalla on sydänterveyden kannalta edullista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että voin asemasta kannattaa edelleen käyttää (runsasrasvaisia) kasvimargariineja. Syynä ei kuitenkaan ole niinkään voin haitallisuus vaan kasvirasvojen hyvät vaikutukset.

Ravitsemuskeskustelussa minua itseäni vaivaavat mustavalkoiset kärjistykset, joihin helposti päädytään. Ravitsemuksen yhteys terveyteemme on kuitenkin erittäin laaja ja monimutkainen kokonaisuus, jossa mutkia liikaa suoristamalla voidaan päätyä outoihin johtopäätöksiin. Toisaalta, jonkun verran tätä todellisuuden monimutkaisuutta on yksinkertaistettava, että ylipäänsä päädyttäisiin johonkin konkreettiseen ruokatason suositukseen tai muuhun vastaavaan. Ravitsemustutkimuksessa saadaan yleensä aiheesta kuin aiheesta kolmenlaisia tuloksia: asian puolesta, vastaan ja siltä väliltä. Tämän vuoksi on tärkeä tarkastella tutkimuskenttää laajasti ennen kuin mennään tekemään painavia johtopäätöksiä.

En muuten usko, että ravitsemuskeskustelijoiden todelliset mielipiteet ovat lopulta niin kaukana toisistaan kuin miltä päällisin puolin näyttää. Välillä tunnutaan puhuvan eri asiasta vaikka käytetään samaa termiä tai sitten puhutaan samasta asiasta käyttämällä eri termejä. Yhtä kaikki, perimmäinen ajatus kummallakin keskustelijalla voi olla hyvin samankaltainen. Oman innostuksen, jopa paatoksen vallassa väitetään toisella tavalla ajattelevien edustavan asioita, joita nämä eivät tosiasiassa kannata. Usein esimerkiksi esitetään, että suomalaisten vähäkuituisen viljan ja sokerin runsaahko käyttö ja sen seurauksena lisääntynyt lihavuus ja diabetes johtuisivat virallisista ravitsemussuosituksista. Mutta eihän virallisissa suosituksissa ole koskaan kannustettu syömään paljon vehnäleipää ja sokeria! Viralliset ravitsemussuositukset eivät myöskään ole niin kapeakatseisia kuin mitä välillä väitettään. Niissä ei suositella kaikille täsmälleen samanlaista ruokavaliota, vaan annetaan suuntaviivoja, joiden avulla jokainen voi tehdä valintoja omien mieltymystensä mukaan. Minulla on sellainen aavistus, että tulevissa uusissa ravitsemussuosituksissa tämä väljyys saattaa vielä entisestään lisääntyä. Siihen suuntaan ainakin uusin tutkimustieto on meitä ohjaamassa. Ei ole yhtä ainutta oikeaa tapa syödä hyvin!

Uskon itse keskustelun, kritiikin ja siihen vastaamisen tärkeyteen. On hyvä nostaa tarvittaessa myös eriäviä mielipiteitä esiin. Niistä tulisi kuitenkin pystyä puhumaan rakentavassa hengessä. Nyt tulee sellainen vaikutelma, että ollaan henkeen ja vereen puolustamassa sitä omaa ja oikeaa mielipidettä, seurauksista viis. Niin ei kai toimi rakentava aikuisten välinen asiakeskustelu? Jo eräässä yläkoulun seiskaluokkalaisille suunnatussa terveystiedon kirjassa opastetaan aktiiviseen keskusteluun seuraavasti: ”Hyökkäys ei ole paras puolustus. Älä loukkaa ketään sanoillasi ja teoillasi tarkoituksenmukaisesti.” Kun ravitsemuskeskusteluja seuraa netissä, saa kyllä lukea ihan uskomattomia solvauksia ja henkilökohtaisuuksiin meneviä kannanottoja. Ne eivät edistä asiakeskustelua.

Ruoka ja ravitsemus ovat meille kaikille tärkeitä asioita, pitäähän meidän kaikkien syödä hengissä pysyäksemme. Ei nämä yksittäiset ravitsemuskysymykset kuitenkaan niin tärkeitä asioita ole, että niillä kaiken maailman terveys- ja muut ongelmat saataisiin ratkaistua. Onhan elämässä paljon muutakin tärkeää. Niin että ruokarauhaa vaan teille kaikille :-)!

Kunto testissä

Tämän blogin keskipisteessä ovat ravitsemuksen ilmiöt, mutta tänään ajattelin jakaa kanssanne hieman kokemuksiani toisesta hyvinvointiimme vahvasti vaikuttavasta asiasta, kuntoilusta. Ja onhan se toki niin, että näitä kahta asiaa on vaikea täysin erottaa toisistaan, vaikuttaahan aktiivisuus osaltaan siihen millaiseksi energian ja muidenkin ravintoaineiden tarve muodostuu. Kuriositeettina mainittakoon, että tällä hetkellä voimassa olevat Ravitsemusneuvottelukunnan ravitsemussuosituksetkin on otsikoitu ”Ravinto ja liikunta tasapainoon”.


Itselleni liikkuminen on aina ollut tärkeä henkireikä ja rentoutumisen keino, mutta viime vuosina en ole pienten lasten äitinä päässyt oikein panostaan liikkumisen laatuun. Liikkumisen muodon ja siihen käytetyn ajan on määrittänyt ennemminkin muu arki ja aikataulut. Olen ollut erittäin ahkera TV2:n kotijumppien kuluttaja, ihan hevijuuseri. Alunperin VHS-nauhoille, nykyisin digiboksiin ja DVD-levyille tallennettuja puolen tunnin jumppia on voinut tehdä juuri silloin itselle sopii, vaikka päikkäriaikaan tai lasten mentyä nukkumaan. Lisäksi olen kävellyt, talvella vähän hiihtänyt ja kesällä pyöräillyt, käynyt vesijumpassakin, mutta edellisiäkin olen tehnyt ihan ehtimisen mukaan. Jos on ollut jossakin välissä puoli tuntia aikaa, olen saattanut hypätä pyörän selkään ja pyöräillä vartin yhteen suuntaan ja vartin takaisin. Ei siis mitään syketietoista treeniohjelman noudattamista.

Viime jouluna saimme ystäväni kanssa yllättävän lahjan pukin kontista: siippamme olivat hankkineet meille molemmille lahjakortit kuntotestiin! Puolisen vuotta meidän piti ensin kerätä rohkeutta osallistuaksemme kyseiseen tapahtumaan, mutta muutama viikko sitten viimein koitti tuo tärkeä päivä ja köröttelimme yhdessä bussilla Tampereelle Varalan urheiluopistoon testattavaksi. Toinen meistä oli viettänyt edellisenä iltana pikkulapsiperheen äidille harvinaisen ”tyttöjen illan”, jonka kunniaksi oli nautittu myös muutama lasillinen punaviiniä. Yhdessä bussissa pohdimme, että sabotoiko moinen nyt kokonaan testitulokset? Toinen taas tunnusti kärsivänsä orastavasta kurkkukivusta. Kannattaisikohan koko leikkiin nyt lähteäkään? Tulkitsen näin jälkikäteen, että ilmassa oli viime metrien jännitystä.

No, Varalaan lopulta saavuttiin ja molemmat rohkaistuivat kaikesta huolimatta pukemaan treeniasut ylleen. Testin aluksi pääsimme kehonkoostumusanalyysiin. Molempien kannalta erittäin iloinen uutinen oli se, että terveyden kannalta haitallisen viskeraalisen rasvan eli niin sanotun sisäelinrasva osuus oli normaaleissa lukemissa!

Mittauksen jälkeen lähdimme ulos varsinaiselle kuntotestipaikalle. Testin idea oli suhteellisen yksinkertainen. Kiersimme kilometrin mittaista testirataa kasvattaen jokaisella kierroksella menemisen intensiteettiä. Eli lähdimme liikkeelle kevyestä kävelystä, siirryimme siitä vähitellen kevyen hölkän kautta ripeämpään juoksuun ja viimeinen kierros piti sitten jo juosta ihan täysillä. Koko testin ajan meillä mitattiin sydämen sykettä ja jokaisen kierroksen jälkeen myös sormenpäänäytteestä elimistön maitohappopitoisuutta.

Viimeinen kilometrin kierros oli kieltämättä melko uuvuttava. Muutenkaan en ole itse viime vuosina juurikaan harrastanut juoksuliikuntaa, joten elimistö taisi hieman ihmetellä että mitä oikein ollaan tekemässä. Hyvä merkki oli se, että aika nopeasti me molemmat kuitenkin toivoimme rasituksesta.

Muutaman päivän kuluttua testistä lopulliset tulokset syke- ja maitohappografiikoineen sitten tipahtivat postilaatikosta. Olin etukäteen ajatellut, että tulos ei välttämättä olisi kovin mairitteleva, olihan kuntoiluni ollut viime vuosina varsin sekalaista ja repaleista. Testitulokset pääsivät kuitenkin kaikista etukäteisepäilyistäni huolimatta yllättämään iloisesti. Kuntoni todettiin olevan jossain keskinkertaisen ja hyvän rajoilla. Ei siis ihan kehno tulos! Ja kun ystäväni kanssa pohdimme jälkikäteen omia tuloksiamme, olennainen pointti oli mielestämme se, että olin päässyt tilanteeseen liikkumalla lähinnä fiiliksen, päivän säätilan (sateessa pyöräily ei ole hauskaa) ja perheen muiden menojen ja rytmien mukaan. Näin sanoessani en halua ollenkaan vähätellä treeniohjelmaorientoituneen kuntoilun tehoa ja sen avulla saatavia tuloksia, päinvastoin. Jos itsekin treenaisin tavoitteellisemmin ja laadukkaammin olisivat kuntotestitulokset varmasti parempia. Mutta: mielestäni on silti erittäin tärkeää havaita, että pienilläkin valinnoilla voi saada aikaan itselleen kohtuullisen kuntotason ja myös kokonaisvaltaisesti paremman olon. Myös kuntoilun suhteen meitä alati vaaniva ”Kaikki tai ei mitään” –ajattelu voi olla johtamassa meitä harhaan. Varsinkin sellaisissa elämäntilanteissa joissa on paljon muutakin touhua ja tekemistä ei kannata oikopäätä ajatella, ettei olisi aikaa riittävään liikkumiseen Pienikin aktiivisuus on merkityksellistä!