Viime vuoden puolella päiviteltiin sitä kuinka kaikki karppaa, popsii goji-marjoja tai suosii lähiruokaa, ihmeteltiin onko se turvallista vai jopa kaikille terveystietoisille ihmisille pakollista. Kun vuosi vaihtui, ottivat toimittajat askeleen taaksepäin ja lähtivät etsimään ilmiöiden laajempia yhteyksiä: Mistä tässä ruokatyylien sekamelskassa ja jatkuvissa ravitsemusväittelyissä oikein on kyse? Onko ruuasta tullut uusi uskonto ja identiteetin ilmaisun väline? Miksi syömisestä tuli niin vaikeaa? Mitä tästä kaikesta oikein pitäisi ajatella? Tähän median näkökulmavaihdokseen ei ole voinut olla törmäämättä, jos on vähääkään seurannut tiedotusvälineitä viime viikkojen aikana. Mukaan keskusteluihin on ravitsemustieteilijöiden lisäksi valjastettu niin teologeja, sosiologeja kuin tähtitieteilijöitäkin. Oman urani aikana koskaan ei näin lyhyen ajan sisällä ole niin moni toimittaja halunnut haastateltavaksi samaa aihetta (”Mitä näiden ruokailmiöiden taustalta oikein löytyy”) käsittelevään juttuunsa. Itse kun olen tällainen tavallinen riviasiantuntija, jota ei yleensä pommiteta samasta aiheesta usean toimittajan taholta.
Mutta entä jos syyt syömisen monimutkaistumiseen ovatkin jossain ihan muualla kuin mitä viime viikkoina on pohdittu. Entä jos kyseessä ei olekaan uusi uskonnollinen (ruoka)herääminen karppauksen hengessä, oman identiteetin julistaminen muille superfoodia valitsemalla tai pyrkimys hallita monimutkaista ja teknistyvää maailmaa valitsemalla lähituottajan raakamaitoa? Kuinka moni on kuitenkaan lähtenyt karppaamaan julistaakseen omaa identiteettiään ja saadakseen vastauksia uskollisiin pohdintoihinsa maailman synnystä tai elämän tarkoituksesta? Suurin osa karppaajista on veikkaukseni mukaan lähtenyt liikkeelle esisijaisena tavoitteena painonpudotus ja fyysisen hyvän olon lisääminen. Nyt kun ruokaa on tarjolla ylen määrin meillä kaikilla länsimaissa asuvilla alkaa olla mahdollista syömisen rajaaminen syystä ja toisesta, enää ei tarvitse ja toisaalta voi syödä vain sitä mitä sattuu olemaan tarjolla.
Entä jos syynä jatkuvaan ruokaväittelyyn onkin yksinkertaisesti se, että elämme monimediaista aikaa, joka on tulvillaan erilaisia välineitä, kanavia ja ohjelmia, lisättynä tietysti vielä tällä sosiaalisen median ulottuvuudella, jossa jokaisella meillä on mahdollisuus kertoa oma näkemyksemme keskusteluun. Ehkä syöminen ei loppupeleissä olekaan niin vaikeaa kuin mitä kärjistetyt otsikot ja ristiriitaisen oloiset keskusteluohjelmat antavat olettaa. Ehkä niiden taustalta löytyykin ensisijaisesti median pyrkimys löytää kiinnostavia tarinoita ja teräviä vastakkainasetteluita.
Edellä kirjoitettu ei toki tarkoita sitä, etteikö syömisessä jossain tilanteissa ole uskonnon harjoittamiseen yhdistyviä piirteitä tai etteikö ruoka voisi toimia osana identiteetin muodostamista tai eron tekemistä meidän ja heidän välillä. Ruoka on aina ollut osa uskontoja ja syöminen tai syömättä jättäminen uskonnnollista ja ruoka yhteiskunnallisen erottautumisen väline. Ruokaretoriikassa on myös selvästi havaittavissa yleisempi ajassamme oleva trendi, jossa luotetaan omaan tai uudelleen määriteltyihin asiantuntijuuksiin, ei enää perinteisiin instituutioihin tai asiantuntijatahoihin.
En myöskään kiistä sitä, etteikö ruokakeskustelujen asiantuntijoilla olisi erilaisia, keskenään ristiriitaisiakin näkemyksiä siitä mitä on terveellinen syöminen. Tämän takana on kuitenkin monta seikkaa, mm. pyrkimys niihin vetäviin tarinoihin ja kärjekkäisiin otsikkoihin, samoin myös asiantuntijoiden erilaiset taustat ja painotukset. Mutta näidenkin jälkeen jää jäljelle ”todellista” erimielisyyttä, jota ei mielestäni tarvitsekaan selittää pois. Pitää vain hyväksyä mm. se, että emme tiedä vieläkään kaikkea terveellisestä syömisestä, tutkimustuloksia voidaan tulkita eri tavoin ja on olemassa monia eri tapoja syödä terveellisesti ja hyvin.
Olennaisinta on ehkä se, että hyvän arkisyömisen ei tarvitse olla tieteellistä. Ei siis ravitsemus- uskonto- eikä yhteiskuntatieteelistä. Ne perinpohjaiset pallottelut ja fiilaamiset voi hyvin jättää ammatikseen tai vapaa-ajan harrastuksekseen asian parissa painiville. Että ihan lepo vaan siellä ruokapöydässä :-) .
maanantai 16. tammikuuta 2012
maanantai 19. joulukuuta 2011
Tietoinen syöminen - mitä se on?
Uusien, tulevaisuuden ravitsemustrendien arvaaminen ei aina ole helppoa. Minulla on kuitenkin sellainen kutina, että tietoisesta syömisestä voisi tulla tällainen trendi, ja ehkä on jo osittain tullutkin. Esimerkiksi ravitsemusterapeutti Anette Palssa kirjoitti jokin aika sitten blogitekstin tietoisesta suklaan syömisestä.
Itse törmäsin kesällä sattumalta amerikkalaisen lastenlääkärin Jan Chozen Baysin kirjaan ”tietoinen syöminen”. Kirjaa kuvattiin ”oppaaksi terveeseen ja onnelliseen ruokasuhteeseen”, joten pitihän se ostaa! Luin kirjan ensimmäisen kerran jo kesälomalla: teksti vei mennessään ja tykästyin kovasti joihinkin tietoisen syömisen ajatuksiin. Syksyn aikana olen useaan kertaan palannut kirjan pariin uudelleen.
Mistä tietoisessa syömisessä sitten on kyse? Tietoinen syöminen(engl. mindfull eating), samoin kuin monet muut kognitiivisen käyttäytymisterapian uudet muodot pohjautuvat vanhaan zen-buddhalaiseen mietiskely traditioon. Jan Chosen Baysin kirjassa nämä juuret ovat myös vahvasti esillä, onhan hän lääkärin työnsä ohella myös itse meditaatio-opettaja. Toisaalta hän kirjoittaa kirjassaan, ”ettei tarvitse ryhtyä buddhalaiseksi tai lähteä viikon pituiselle hiljaisuusretriitille voidakseen nauttia tietoisen läsnäolon tarjoamista eduista”. Näin varmasti onkin. Näen että tietoisen syömisen lähtökohdissa on paljon uskonnosta riippumatonta tai toisaalta kaikki uskonnot läpäisevää ajatusta rauhoittumisesta, keskittymisestä ja kiitollisuudesta. Tietoisen syömisen ytimessä on keskittyminen syömiseen kaikki aistit avoinna sekä myönteinen ja hyväksyvä asenne ruoka kohtaan. Hienoa!
Tietoisessa syömisessä nälkä jaetaan seitsemäksi erilaiseksi näläksi. Nälän asemasta voisimme myös puhua halusta syödä. Meitä voi kutsua syömään niin silmien, nenän, suun, vatsan, solujen, mielen kuin sydämenkin nälkä. Solujen nälällä tarkoitetaan sitä tilaa, joka luontevimmin yhdistyy näläksi: kehomme solut vaativat lisää polttoainetta ja ilmoittavat siitä nälkätuntemuksin. Silmien ja suun nälkä herää, kun esimerkiksi näemme lehdessä herkullisia kuvia joululeivonnaisista tai sieraimiimme leijuu kaupan paistopisteestä vastapaistettujen leivonnaisten ihana tuoksu. Suun nälällä viitataan haluumme saada suuhumme jotain uutta, mielenkiintoista, turvallista, väkevää, suolaista, makeaa tai tulista.
Nälän lajeista mielen ja sydämen nälkä kuvaavat syömisen halun psykologisia herättäjiä. Mielen nälällä viitataan niihin ajatuksiin, jotka voivat toisaalta kehottaa meitä syömään jotain tiettyä ruokaa tai toisaalta kieltää meiltä jonkin ruoan syömisen. Ajatusten herättäjänä voi toimia esimerkiksi ns. sisäinen kriitikkomme, joka on jatkuvasti valmiina arvostelemaan syömistämme ja juomistamme, laitoimme sitten suuhumme mitä hyvänsä. Mielen nälkä on nälän lajeista ehkä kiinnostavin, ainakin ravitsemusviestinnän näkökulmasta. Millä tavoin esimerkiksi moninaiset ja osin ristiriitaiset viestit siitä mitä meidän olisi terveytemme ja hyvinvointimme nimissä syötävä antavat voimaa sisäiselle kriitikollemme? Viimeinen muttei suinkaan vähäisin nälän lajeista on sydämen nälkä. Osalla meistä on vahva taipumus etsiä lohtua, syliä ja kannustusta ruoasta. Ymmärrettävästi ruoka ei kuitenkaan ole se paras tapa etsiä ratkaisua sydämen tyhjyyteen.
Tietoisessa syömisessä keskeistä on oppia erottamaan edellä kuvattuja nälän lajeja toisistaan. Mikään nälän lajeista ei sinänsä ole väärä tai tuomittava, mutta meidän tulisi oppia paremmin tunnistamaan mistä nälästä on kulloinkin kysymys. Tällöin voimme myös tehdä parempia tietoisia ruoka- ja juomavalintoja. Itseäni viehätti kirjassa kuvattu sallivuus: esimerkiksi sydämen nälkään voi hyvin joskus nauttia itselle tärkeää mieliruokaa. Jos sen tekee tietoisesti, voi annoskoon valita sellaiseksi, ettei sydämen nälän tyydyttämisestä syömällä aiheudu meille haittaa. Pieni jäätelötuutti nautiskellen syötynä on eri asia kuin litra jäätelöä kaksin käsin vedeltynä. Ymmärrettävästi ruoka ei kuitenkaan koskaan voi yksin tyydyttää meissä olevaa kaipausta läheisyyteen tai yhteyteen muiden kanssa.
Itseäni puhutteli kovasti myös ajatus keskitien viisaudesta. Äärimmäisyysajattelu syömisessä ei usein tuo meille etsimäämme onnea ja huolettomuutta. Ankara kontrollointi ja jatkuva kieltäytyminen tai toisaalta jatkuva mielihyvän hakeminen ja nautinnoille antautuminen eivät ole kestäviä valintoja. Keskitien löytäminen ei toki aina ole helppoa eikä sillä kulkeminen suorakulkuista, sillä keskitie kulkijaa ei ole ohjaamassa mitään kiinteää, muuttumatonta kokoelmaa syömisen sääntöjä. Palkinnokseen keskitien kulkija kuitenkin saa dynaamisen ja joustavan ruokasuhteen ja roppakaupalla syömisen synnyttämää mielihyvää ja kiitollisuutta.
Vaikka monessa mielessä innostuin kovasti Jan Chozen Baysin tietoisen syömisen ajatuksista, laitettakoon tähän loppuun vielä muutama kriittinenkin huomio. Tietoisessa syömisessä korostetaan paljon sitä, että opetellaan kuuntelemaan omaa kehoa ja sen välittämiä viestejä. En kuitenkaan tiedä mitä ajatella ajatuksesta, jonka mukaan kehomme osaisi ravintoainetasolla viestittää meille minkälaista ruokaa meidän tulee kulloinkin syödä. Siis tyyliin ”soluissa on tällä hetkellä puutetta kalsiumista, nyt sinun pitää juoda maitoa.” Syöminen omien tuntemusten perusteella ei myöskään saisi hallita meitä niin, että irtisanoudumme hyvästä tavasta syödä yhdessä ja yhteisinä ruoka-aikoina. Minusta säännölliset, päivästä toiseen suurin piirtein samanlaisina pysyvät ruokahetket palvelevat meitä monella tavalla. Ne muun muassa vapauttavat energiaamme muualle, kun ei tarvitse koko ajan olla miettimässä, että koska sitä oikein on tarpeeksi nälkäinen syödäkseen. Erityisesti tämä pätee ruokahetkiin jotka jaamme yhdessä muiden kanssa. Ruokia valitessaan on toki viisasta kuunnella kehoaan ja valita nälkäviestien perusteella kulloiseenkin tilanteeseen sopivat ruokalajit ja etenkin annoskoot.
Lähde: Jan Chosen Bays, Tietoinen syöminen. Basam books, 2011.
Itse törmäsin kesällä sattumalta amerikkalaisen lastenlääkärin Jan Chozen Baysin kirjaan ”tietoinen syöminen”. Kirjaa kuvattiin ”oppaaksi terveeseen ja onnelliseen ruokasuhteeseen”, joten pitihän se ostaa! Luin kirjan ensimmäisen kerran jo kesälomalla: teksti vei mennessään ja tykästyin kovasti joihinkin tietoisen syömisen ajatuksiin. Syksyn aikana olen useaan kertaan palannut kirjan pariin uudelleen.
Mistä tietoisessa syömisessä sitten on kyse? Tietoinen syöminen(engl. mindfull eating), samoin kuin monet muut kognitiivisen käyttäytymisterapian uudet muodot pohjautuvat vanhaan zen-buddhalaiseen mietiskely traditioon. Jan Chosen Baysin kirjassa nämä juuret ovat myös vahvasti esillä, onhan hän lääkärin työnsä ohella myös itse meditaatio-opettaja. Toisaalta hän kirjoittaa kirjassaan, ”ettei tarvitse ryhtyä buddhalaiseksi tai lähteä viikon pituiselle hiljaisuusretriitille voidakseen nauttia tietoisen läsnäolon tarjoamista eduista”. Näin varmasti onkin. Näen että tietoisen syömisen lähtökohdissa on paljon uskonnosta riippumatonta tai toisaalta kaikki uskonnot läpäisevää ajatusta rauhoittumisesta, keskittymisestä ja kiitollisuudesta. Tietoisen syömisen ytimessä on keskittyminen syömiseen kaikki aistit avoinna sekä myönteinen ja hyväksyvä asenne ruoka kohtaan. Hienoa!
Tietoisessa syömisessä nälkä jaetaan seitsemäksi erilaiseksi näläksi. Nälän asemasta voisimme myös puhua halusta syödä. Meitä voi kutsua syömään niin silmien, nenän, suun, vatsan, solujen, mielen kuin sydämenkin nälkä. Solujen nälällä tarkoitetaan sitä tilaa, joka luontevimmin yhdistyy näläksi: kehomme solut vaativat lisää polttoainetta ja ilmoittavat siitä nälkätuntemuksin. Silmien ja suun nälkä herää, kun esimerkiksi näemme lehdessä herkullisia kuvia joululeivonnaisista tai sieraimiimme leijuu kaupan paistopisteestä vastapaistettujen leivonnaisten ihana tuoksu. Suun nälällä viitataan haluumme saada suuhumme jotain uutta, mielenkiintoista, turvallista, väkevää, suolaista, makeaa tai tulista.
Nälän lajeista mielen ja sydämen nälkä kuvaavat syömisen halun psykologisia herättäjiä. Mielen nälällä viitataan niihin ajatuksiin, jotka voivat toisaalta kehottaa meitä syömään jotain tiettyä ruokaa tai toisaalta kieltää meiltä jonkin ruoan syömisen. Ajatusten herättäjänä voi toimia esimerkiksi ns. sisäinen kriitikkomme, joka on jatkuvasti valmiina arvostelemaan syömistämme ja juomistamme, laitoimme sitten suuhumme mitä hyvänsä. Mielen nälkä on nälän lajeista ehkä kiinnostavin, ainakin ravitsemusviestinnän näkökulmasta. Millä tavoin esimerkiksi moninaiset ja osin ristiriitaiset viestit siitä mitä meidän olisi terveytemme ja hyvinvointimme nimissä syötävä antavat voimaa sisäiselle kriitikollemme? Viimeinen muttei suinkaan vähäisin nälän lajeista on sydämen nälkä. Osalla meistä on vahva taipumus etsiä lohtua, syliä ja kannustusta ruoasta. Ymmärrettävästi ruoka ei kuitenkaan ole se paras tapa etsiä ratkaisua sydämen tyhjyyteen.
Tietoisessa syömisessä keskeistä on oppia erottamaan edellä kuvattuja nälän lajeja toisistaan. Mikään nälän lajeista ei sinänsä ole väärä tai tuomittava, mutta meidän tulisi oppia paremmin tunnistamaan mistä nälästä on kulloinkin kysymys. Tällöin voimme myös tehdä parempia tietoisia ruoka- ja juomavalintoja. Itseäni viehätti kirjassa kuvattu sallivuus: esimerkiksi sydämen nälkään voi hyvin joskus nauttia itselle tärkeää mieliruokaa. Jos sen tekee tietoisesti, voi annoskoon valita sellaiseksi, ettei sydämen nälän tyydyttämisestä syömällä aiheudu meille haittaa. Pieni jäätelötuutti nautiskellen syötynä on eri asia kuin litra jäätelöä kaksin käsin vedeltynä. Ymmärrettävästi ruoka ei kuitenkaan koskaan voi yksin tyydyttää meissä olevaa kaipausta läheisyyteen tai yhteyteen muiden kanssa.
Itseäni puhutteli kovasti myös ajatus keskitien viisaudesta. Äärimmäisyysajattelu syömisessä ei usein tuo meille etsimäämme onnea ja huolettomuutta. Ankara kontrollointi ja jatkuva kieltäytyminen tai toisaalta jatkuva mielihyvän hakeminen ja nautinnoille antautuminen eivät ole kestäviä valintoja. Keskitien löytäminen ei toki aina ole helppoa eikä sillä kulkeminen suorakulkuista, sillä keskitie kulkijaa ei ole ohjaamassa mitään kiinteää, muuttumatonta kokoelmaa syömisen sääntöjä. Palkinnokseen keskitien kulkija kuitenkin saa dynaamisen ja joustavan ruokasuhteen ja roppakaupalla syömisen synnyttämää mielihyvää ja kiitollisuutta.
Vaikka monessa mielessä innostuin kovasti Jan Chozen Baysin tietoisen syömisen ajatuksista, laitettakoon tähän loppuun vielä muutama kriittinenkin huomio. Tietoisessa syömisessä korostetaan paljon sitä, että opetellaan kuuntelemaan omaa kehoa ja sen välittämiä viestejä. En kuitenkaan tiedä mitä ajatella ajatuksesta, jonka mukaan kehomme osaisi ravintoainetasolla viestittää meille minkälaista ruokaa meidän tulee kulloinkin syödä. Siis tyyliin ”soluissa on tällä hetkellä puutetta kalsiumista, nyt sinun pitää juoda maitoa.” Syöminen omien tuntemusten perusteella ei myöskään saisi hallita meitä niin, että irtisanoudumme hyvästä tavasta syödä yhdessä ja yhteisinä ruoka-aikoina. Minusta säännölliset, päivästä toiseen suurin piirtein samanlaisina pysyvät ruokahetket palvelevat meitä monella tavalla. Ne muun muassa vapauttavat energiaamme muualle, kun ei tarvitse koko ajan olla miettimässä, että koska sitä oikein on tarpeeksi nälkäinen syödäkseen. Erityisesti tämä pätee ruokahetkiin jotka jaamme yhdessä muiden kanssa. Ruokia valitessaan on toki viisasta kuunnella kehoaan ja valita nälkäviestien perusteella kulloiseenkin tilanteeseen sopivat ruokalajit ja etenkin annoskoot.
Lähde: Jan Chosen Bays, Tietoinen syöminen. Basam books, 2011.
perjantai 9. joulukuuta 2011
Syömisen terveellisyydestä
Mitä on tapahtunut terveysterrorismille? Aikaisemmin terveysalan ammattilaisia muistettiin säännöllisin väliajoin kritisoida heidän harjoittamastaan terveysterrorismista. Nykyisin heitä kritisoidaan ihan muusta: he antavat väärän todistuksen siitä mikä on terveellistä.
Julkisessa keskustelussa puhe ruoan terveellisyyden merkityksestä tuntuu olevan kovassa kurssissa. Loppupeleissä kaiken ruoan ja syömisen hyvyys arvioidaan terveysnäkökulman kautta: luomu on terveellistä, lähiruoka on terveellistä, voi on terveellistä… Eikö enää ole mahdollista syödä ruokaansa jonkin muun syyn kuin terveellisyyden vuoksi?! Eikö voita saa valita vain siksi että sen mausta pitää, luomua sen vuoksi että sen tuotantotavat ovat eettisempiä tai lähiruokaa siksi että sillä kohentaa lähialueen työllisyyttä tai vähentää ruoan kuljettamista ja sitä kautta tekee ekologisen valinnan? Pitääkö kaikkeen löytää lopullinen perustelu terveellisyydestä (mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan)?
Ajassamme elää vahvasti halu korostaa yksilön kokemusta, osaamista ja valintoja. Jokaisesta meistä on tullut pieniä ja isompia ravitsemuksen asiantuntijoita. Tiedämme, että perunassa ja leivässä on hiilihydraatteja, jotka nostavat veren sokeria ja insuliinipitoisuutta ja sitä kautta lihottavat. Tai diagnosoimme itseltämme gluteiiniyliherkkyyden, joka helpottaa kun jätämme kaiken gluteiinipitoisen pois ruokavaliostamme. Mihin enää tarvitaan ravitsemuksen tai terveydenhuollon ammattilaisia?
Itse näen, että alan ammattilaisella voi koulutuksen lisäksi olla jotain sellaista, mitä yksilöllä itsellään ei välttämättä ole: laajaa kokemusta ja isoa joukkoa erilaisia vaihtoehtoja. En näe ammattilaisen tehtäväksi kertoa ihmisille niinkään siitä mitä heidän tulisi syödä. Ennemminkin näen ammattilaisen innostajana, tsemppaajana, realistisuuden säilyttäjänä ja vaihtoehtojen tarjoajana. Kaikki eivät ruokaremonttiinsa tarvitse ammattilaisen apua, mutta toisille tuesta, kannustuksesta ja asioiden yhdessä pähkäilemisestä voi olla iso apu.
Terveellisen syömisen isoin anti on minusta siinä, että se voi auttaa meitä elämään parempaa elämää tässä ja nyt. Toiselle se voi tarkoittaa painon normaalistumista ja/tai sairauden oireiden helpottumista, toiselle voimia suoriutua paremmin päivän tehtävistä. Vihon viimeinen asia jota syömisen tulisi aiheuttaa, on krooninen syyllisyys. Tämäkin on verraten yleistä, ainakin meillä naisilla. Syöminen voi oikeasti olla kivaa, mukavaa ja siinä sivussa myös vähän terveellistä. Syökäämme siis rohkeasti!
Julkisessa keskustelussa puhe ruoan terveellisyyden merkityksestä tuntuu olevan kovassa kurssissa. Loppupeleissä kaiken ruoan ja syömisen hyvyys arvioidaan terveysnäkökulman kautta: luomu on terveellistä, lähiruoka on terveellistä, voi on terveellistä… Eikö enää ole mahdollista syödä ruokaansa jonkin muun syyn kuin terveellisyyden vuoksi?! Eikö voita saa valita vain siksi että sen mausta pitää, luomua sen vuoksi että sen tuotantotavat ovat eettisempiä tai lähiruokaa siksi että sillä kohentaa lähialueen työllisyyttä tai vähentää ruoan kuljettamista ja sitä kautta tekee ekologisen valinnan? Pitääkö kaikkeen löytää lopullinen perustelu terveellisyydestä (mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan)?
Ajassamme elää vahvasti halu korostaa yksilön kokemusta, osaamista ja valintoja. Jokaisesta meistä on tullut pieniä ja isompia ravitsemuksen asiantuntijoita. Tiedämme, että perunassa ja leivässä on hiilihydraatteja, jotka nostavat veren sokeria ja insuliinipitoisuutta ja sitä kautta lihottavat. Tai diagnosoimme itseltämme gluteiiniyliherkkyyden, joka helpottaa kun jätämme kaiken gluteiinipitoisen pois ruokavaliostamme. Mihin enää tarvitaan ravitsemuksen tai terveydenhuollon ammattilaisia?
Itse näen, että alan ammattilaisella voi koulutuksen lisäksi olla jotain sellaista, mitä yksilöllä itsellään ei välttämättä ole: laajaa kokemusta ja isoa joukkoa erilaisia vaihtoehtoja. En näe ammattilaisen tehtäväksi kertoa ihmisille niinkään siitä mitä heidän tulisi syödä. Ennemminkin näen ammattilaisen innostajana, tsemppaajana, realistisuuden säilyttäjänä ja vaihtoehtojen tarjoajana. Kaikki eivät ruokaremonttiinsa tarvitse ammattilaisen apua, mutta toisille tuesta, kannustuksesta ja asioiden yhdessä pähkäilemisestä voi olla iso apu.
Terveellisen syömisen isoin anti on minusta siinä, että se voi auttaa meitä elämään parempaa elämää tässä ja nyt. Toiselle se voi tarkoittaa painon normaalistumista ja/tai sairauden oireiden helpottumista, toiselle voimia suoriutua paremmin päivän tehtävistä. Vihon viimeinen asia jota syömisen tulisi aiheuttaa, on krooninen syyllisyys. Tämäkin on verraten yleistä, ainakin meillä naisilla. Syöminen voi oikeasti olla kivaa, mukavaa ja siinä sivussa myös vähän terveellistä. Syökäämme siis rohkeasti!
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
Eurooppalainen ravitsemuskongressi Madridissa
Neljän vuoden välein järjestettävä eurooppalainen ravitsemuskongressi (FENS) järjestettiin 11. kerran 26-29.10.2011 Espanjan pääkaupungissa Madridissa teemalla ”Diversity vs globalization: a nutritional challenge for a changing Europe”. Osallistujia oli eri puolilta Eurooppaa kuin myös Euroopan ulkopuolelta. Abstrakteja kongressiin oli lähetetty noin tuhat, joista noin 150 esitettiin lyhyissä suullisissa esityksissä ja loput postereina. Kongressiesitykset oli jaettu kuuden pääteeman alle: suolisto, ravitsemusinnovaatiot, ravitsemus ja terveelliset elintavat, ravitsemus ei-tarttuvien tautien hoidossa, ravitsemus ei-tarttuvien tautien ennaltaehkäisyssä ja ravitsemustutkimus ja koulutus Euroopassa
Laajassa ravitsemustieteen kongressissa kohtaa varmasti aina saman ongelman: mihin näistä kaikista päällekkäisistä sessioista osallistun! Tarjolla on paljon mielenkiintoista kuultavaa. Seuraavaksi muutamia otteita kongressipäivien tarjonnasta:
Eräs suomalaisesta näkökulmasta ajankohtaisimmista osioista oli otsikoitu ”Low fat vs high protein”. Tanskalainen Arne Astrup Kööpenhaminan yliopistosta esitteli tutkimushaasteita, joita liittyy ravitsemusinterventiotutkimuksiin: tutkittaville on osoittautunut haastavaksi noudattaa tutkijoiden asettamia ruokavaliotavoitteita esimerkiksi proteiinin osuudesta ruokavaliossa. Hän esitteli myös Kööpenhaminassa toteutettua ruokavaliointerventiota, jossa pienellä proteiinimäärän lisäämisellä ja kohtuullisilla rasvan käytöllä (22-27E% proteiinia, 40-50E% hiilihydraattia, 25-30E% Rasvaa) saatiin hyviä tuloksia mm. laihdutustuloksen ylläpidossa. Keskustelua herätti mm. proteiinin alkuperä. Astrup kuin myös muut keskustelijat olivat sitä mieltä, että eläinperäisen proteiinin käytön lisäämistä ei voida suositella mm. ekologisista ja eettisistä syistä, vaan proteiinin tulisi tulla kasvikunnasta (esim. linssit, pavut). Keskustelua käytiin myös proteiinin saannin lisäämisestä lapsilla. Onko sillä mahdollisesti yhteyttä lasten lihomistaipumukseen, kuten joiden tutkimusten perusteella näyttäisi olevan? Aiheesta tarvitaan selvästi enemmän tutkimusta.
Yhteiseurooppalaista IDEFICS -tutkimusta esiteltiin omassa sessiossaan. IDEFICSissä keskitytään tutkimaan lasten lihavuuden etiologiaa, lisäksi mukana on lihavuuden ehkäisyyn tähtäävä interventio. Tulokset lihavuuden yleisyydestä ja siihen assosioituvista tekijöistä ovat samansuuntaisia kuin mitä on saatu muissa lihavuutta selvittäneissä tutkimuksissa: lihavuus on yleisempää Etelä- kuin Pohjois-Euroopan maissa, se lisääntyy lasten vanhetessa ja on yhteydessä vanhempien lihavuuteen ja ruoankäytön aliraportointiin. Imetyksellä on havaittu lihavuudelta suojaava vaikutus, samoin välimeren ruokavalion piirteitä seuraavalla syömisellä. TV:n katselu ruoka-aikoina ja lapsen huoneessa oleva oma TV-laite puolestaan olivat yhteydessä lisääntyneeseen lihavuuteen. IDEFICSissä on myös pyritty selvittämään ja mallintamaan mielenkiintoisella tavalla asuinympäristön liikkumismahdollisuuksien yhteyttä lihavuuteen. Tällä kertaa sessiossa esiteltiin tuloksia lähinnä alun poikkileikkausasetelmasta, tuloksia intervention vaikutuksista on luvassa lähitulevaisuudessa.
Välimerellisen ruokavalion ja sydän- ja verisuonisairauksien välisiä yhteyksiä selvittävä PREDIMED –tutkimus oli myös saanut oman sessionsa. Tässä trial-tutkimuksessa on ollut mukana lähes 7500 55-80-votiasta miestä ja naista, joilla on todettu sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöitä, muttei kuitenkaan diagnosoitu varsinaista sairautta. Tutkimuksessa on verrattu kolmea eri ruokavaliomallia, AHA:n suositusten mukaista vähärasvaista ruokavaliota, välimerellistä ruokavaliota, jossa tutkittavat ovat saaneet ilmaiseksi oliiviöljyä sekä välimerellistä ruokavaliota ilmaisilla pähkinöillä höystettynä. Kummankin välimerellisen ruokavalion avulla on voitu mm. laskea verenpainetta, muuttaa veren lipidejä suotuisaan suuntaan (myös partikkelikoko) ja vähentää tyypin II diabetekseen sairastumista. Mielenkiintoisia tuloksia esiteltiin myös tutkittavien verisuonten seinämien rakenteesta: vaikuttaa siltä, että ruokavalion avulla voidaan hidastaa karoottisen plakin muodostumista, ja jopa kääntää kehitys toiseen suuntaan eli saada plakki regressoitumaan.
Ravintolisien käyttöä ruotineessa osuudessa tanskalainen Inge Tenens esitteli ensin multivitamiinivalmisteiden käyttöä Euroopassa: käyttö on kokonaisuudessaan lisääntynyt selvästi, ja on yleisempää Pohjois-Euroopassa sekä naisilla. Erot eri maiden välillä ovat selkeitä. Tenensin esittelemässä tanskalaisessa aineistossa valmisteiden käyttäjiä olivat vanhemmat naiset, jotka haluavat muutenkin syödä terveellisemmin. Valmisteiden käyttäjien on myös havaittu liikkuvan enemmän ja olevan fyysisesti aktiivisempia kuin ei-käyttäjät. Norjalainen Helle Meltzer puolestaan painotti omassa esityksessään, että yksittäisen ravintoaineiden saannin riskit voivat liittyä sekä liian runsaaseen että liian vähäiseen saantiin. Epidemiologiseen tutkimukseen haasteen luo mm. se seikka, että ravintolisävalmisteissa on myös muita yhdisteitä kuin vitamiineja ja kivennäisaineita: valmisteissa voi olla myös aminohappoja, kofeiinia, melatoniinia, polyfenoleja jne. Joistain valmisteista on silloin tällöin raportoitu myös selvästi haitallisia yhdisteitä kuten raskasmetalleja, dioksiinia tai farmakologisesti aktiivisia yhdisteitä. Meltzer totesi, että ravitsemusasiantuntijoiden tulisi tuoda vahvasti esille, että on toisaalta selvästi ryhmiä jotka hyötyisivät rajatusta supplementtien käytöstä (esim. D-vitamiinivalmisteen käyttö lapsilla/Pohjois-Euroopassa, foolihapon käyttö raskauden aikana) ja toisaalta ryhmiä joilla akuuttia tarvetta laajamittaiselle supplementtien käytölle ei ole ja joilla päällekkäisten valmisteiden käyttö voi olla jopa terveysriski.
Kongressissa järjestettiin myös jonkin verran yritysten ja muiden tahojen sponsoroimia sessioita. Yllättävää ei ole se, että sponsoritausta näkyi jonkin verran näiden sessioiden annissa. Toisaalta sponsorointi oli läpinäkyvää ja selvästi esillä, joten jokainen kuulija saattoi itse arvioida esitettyjen argumenttien kattavuutta suhteessa sponsorointiin. Itse osallistuin mm. Malesialaisen palmuöljyalan toimijan (Maleysian Palm Oil Counsil) sponsoroimaan sessioon, missä pohdittiin tyydyttyneiden rasvahappojen merkitystä terveydelle. Puhujat ottivat esille tuttuja, viime vuosina julkaistuja katsaus- ja review-artikkeleita, joissa tyydyttyneen rasvan saannin ja sydän- ja verisuonitautien välillä ei ole ollut selvää yhteyttä. Sen jälkeen kerrottiin, yllätysyllätys, miten palmuöljyn käyttö elintarviketeollisuudessa olisi kovin viisasta . Keskustelua herätti mm. se, miten ja miksi ”pakkomielle” erityisen vähärasvaisen ruokavalion suosimisesta ylipäätään lähti liikkeelle. Amerikkalainen Donald McNamara kyseenalaisti lisäksi amerikkalaisten ravitsemussuositusten yleismaailmallisuuden. Hän esitti, että meidän eurooppalaisten ei ehkä kannattaisi automaattisesti seurata amerikkalaisten suositusten jalanjäljissä siinä määrin kuin mitä nyt on tapahtunut.
Erään session päätteeksi professori Matthias Schulze Nuthetalista Saksasta pohdiskeli yleisesti ravitsemusepidemiologisen tutkimuksen nykytilaa ja tulevaisuutta. Hän otti esille tuttuja haasteita: miten parantaa ruoankäytön tutkimusmenetelmien validiutta tai mahdollisten sekoittavien tekijöiden mittaamista. Pitkittäistutkimuksissa tulisi tutkia ruoankäyttöä selvästi nykyistä useammin: pelkkä ruokavalion kartoittaminen lähtötilanteessa ei riitä, jos tutkittavia seurataan useita vuosia. Lisäksi pitäisi tehdä enemmän tutkimuksia, joissa ruoankäyttötietoja yhdistetään biomarkkerituloksiin. Schulze toi esille, että yksittäisten ravintoaineiden tai ruokien sijaan tällä hetkellä ollaan kiinnostuneita laajempien ruokavaliokokonaisuuksien vaikutuksista terveyteen. Toisaalta hän myös totesi, että erilaisten ruokavaliokokonaisuuksien (dietary patterns) muodostamisessa on omat haasteensa: miten muodostaa ihmisten ruokatottumusten suhteen relevantteja ja valideja klustereita tai faktoreita? Tulevaisuudessa varmasti myös nutrigenomiikka tuo mielenkiintoista lisävalaistusta perimän ja ruokavalionvälisistä yhteyksistä.
Osallistuminen kongressiin oli monin tavoin antoisaa. Laaja ravitsemustieteellinen kongressi antaa myös hyvän tilaisuuden omien näkökulmien laajentamiselle. Sydän- ja verisuoniterveyttä edistämiseen keskittyneen tutkijan on esimerkiksi hyvä käydä välillä ravitsemusta ja syöpää käsittelevässä osiossa. Ne ravintokomponentit, jotka sydän- ja verisuonipuolella todetaan edullisiksi ja joita sitten aletaan lisätä elintarvikkeisiin, voivat syöpätutkimuksissa osoittautuakin haitallisiksi. Erittäin mukavaa oli myös pureskella tauoilla esitysten antia ja etsiä kotimaista näkökulmaa asioihin yhdessä suomalaisten ravitsemustieteilijöiden kanssa :-). Esillä olleista postereista mieleeni jäi mm. suomalaisen Anu Turusen posteri kalankäytön ja ateroskleroosin välisistä yhteyksistä. Anulla näytti muuten juuri ilmestyneen juttu kalan käytön yhteyksistä muuhun ruokavalioon British Journal of Nutritionin marraskuun numerossa!
Seuraavan kerran eurooppalaiset ravitsemustieteilijät kokoontuvat yhteiseen kongressiin vuonna 2015 Saksan pääkaupunkiin Berliiniin. Ei hullumpi paikka kokoustamiselle :-).
Laajassa ravitsemustieteen kongressissa kohtaa varmasti aina saman ongelman: mihin näistä kaikista päällekkäisistä sessioista osallistun! Tarjolla on paljon mielenkiintoista kuultavaa. Seuraavaksi muutamia otteita kongressipäivien tarjonnasta:
Eräs suomalaisesta näkökulmasta ajankohtaisimmista osioista oli otsikoitu ”Low fat vs high protein”. Tanskalainen Arne Astrup Kööpenhaminan yliopistosta esitteli tutkimushaasteita, joita liittyy ravitsemusinterventiotutkimuksiin: tutkittaville on osoittautunut haastavaksi noudattaa tutkijoiden asettamia ruokavaliotavoitteita esimerkiksi proteiinin osuudesta ruokavaliossa. Hän esitteli myös Kööpenhaminassa toteutettua ruokavaliointerventiota, jossa pienellä proteiinimäärän lisäämisellä ja kohtuullisilla rasvan käytöllä (22-27E% proteiinia, 40-50E% hiilihydraattia, 25-30E% Rasvaa) saatiin hyviä tuloksia mm. laihdutustuloksen ylläpidossa. Keskustelua herätti mm. proteiinin alkuperä. Astrup kuin myös muut keskustelijat olivat sitä mieltä, että eläinperäisen proteiinin käytön lisäämistä ei voida suositella mm. ekologisista ja eettisistä syistä, vaan proteiinin tulisi tulla kasvikunnasta (esim. linssit, pavut). Keskustelua käytiin myös proteiinin saannin lisäämisestä lapsilla. Onko sillä mahdollisesti yhteyttä lasten lihomistaipumukseen, kuten joiden tutkimusten perusteella näyttäisi olevan? Aiheesta tarvitaan selvästi enemmän tutkimusta.
Yhteiseurooppalaista IDEFICS -tutkimusta esiteltiin omassa sessiossaan. IDEFICSissä keskitytään tutkimaan lasten lihavuuden etiologiaa, lisäksi mukana on lihavuuden ehkäisyyn tähtäävä interventio. Tulokset lihavuuden yleisyydestä ja siihen assosioituvista tekijöistä ovat samansuuntaisia kuin mitä on saatu muissa lihavuutta selvittäneissä tutkimuksissa: lihavuus on yleisempää Etelä- kuin Pohjois-Euroopan maissa, se lisääntyy lasten vanhetessa ja on yhteydessä vanhempien lihavuuteen ja ruoankäytön aliraportointiin. Imetyksellä on havaittu lihavuudelta suojaava vaikutus, samoin välimeren ruokavalion piirteitä seuraavalla syömisellä. TV:n katselu ruoka-aikoina ja lapsen huoneessa oleva oma TV-laite puolestaan olivat yhteydessä lisääntyneeseen lihavuuteen. IDEFICSissä on myös pyritty selvittämään ja mallintamaan mielenkiintoisella tavalla asuinympäristön liikkumismahdollisuuksien yhteyttä lihavuuteen. Tällä kertaa sessiossa esiteltiin tuloksia lähinnä alun poikkileikkausasetelmasta, tuloksia intervention vaikutuksista on luvassa lähitulevaisuudessa.
Välimerellisen ruokavalion ja sydän- ja verisuonisairauksien välisiä yhteyksiä selvittävä PREDIMED –tutkimus oli myös saanut oman sessionsa. Tässä trial-tutkimuksessa on ollut mukana lähes 7500 55-80-votiasta miestä ja naista, joilla on todettu sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöitä, muttei kuitenkaan diagnosoitu varsinaista sairautta. Tutkimuksessa on verrattu kolmea eri ruokavaliomallia, AHA:n suositusten mukaista vähärasvaista ruokavaliota, välimerellistä ruokavaliota, jossa tutkittavat ovat saaneet ilmaiseksi oliiviöljyä sekä välimerellistä ruokavaliota ilmaisilla pähkinöillä höystettynä. Kummankin välimerellisen ruokavalion avulla on voitu mm. laskea verenpainetta, muuttaa veren lipidejä suotuisaan suuntaan (myös partikkelikoko) ja vähentää tyypin II diabetekseen sairastumista. Mielenkiintoisia tuloksia esiteltiin myös tutkittavien verisuonten seinämien rakenteesta: vaikuttaa siltä, että ruokavalion avulla voidaan hidastaa karoottisen plakin muodostumista, ja jopa kääntää kehitys toiseen suuntaan eli saada plakki regressoitumaan.
Ravintolisien käyttöä ruotineessa osuudessa tanskalainen Inge Tenens esitteli ensin multivitamiinivalmisteiden käyttöä Euroopassa: käyttö on kokonaisuudessaan lisääntynyt selvästi, ja on yleisempää Pohjois-Euroopassa sekä naisilla. Erot eri maiden välillä ovat selkeitä. Tenensin esittelemässä tanskalaisessa aineistossa valmisteiden käyttäjiä olivat vanhemmat naiset, jotka haluavat muutenkin syödä terveellisemmin. Valmisteiden käyttäjien on myös havaittu liikkuvan enemmän ja olevan fyysisesti aktiivisempia kuin ei-käyttäjät. Norjalainen Helle Meltzer puolestaan painotti omassa esityksessään, että yksittäisen ravintoaineiden saannin riskit voivat liittyä sekä liian runsaaseen että liian vähäiseen saantiin. Epidemiologiseen tutkimukseen haasteen luo mm. se seikka, että ravintolisävalmisteissa on myös muita yhdisteitä kuin vitamiineja ja kivennäisaineita: valmisteissa voi olla myös aminohappoja, kofeiinia, melatoniinia, polyfenoleja jne. Joistain valmisteista on silloin tällöin raportoitu myös selvästi haitallisia yhdisteitä kuten raskasmetalleja, dioksiinia tai farmakologisesti aktiivisia yhdisteitä. Meltzer totesi, että ravitsemusasiantuntijoiden tulisi tuoda vahvasti esille, että on toisaalta selvästi ryhmiä jotka hyötyisivät rajatusta supplementtien käytöstä (esim. D-vitamiinivalmisteen käyttö lapsilla/Pohjois-Euroopassa, foolihapon käyttö raskauden aikana) ja toisaalta ryhmiä joilla akuuttia tarvetta laajamittaiselle supplementtien käytölle ei ole ja joilla päällekkäisten valmisteiden käyttö voi olla jopa terveysriski.
Kongressissa järjestettiin myös jonkin verran yritysten ja muiden tahojen sponsoroimia sessioita. Yllättävää ei ole se, että sponsoritausta näkyi jonkin verran näiden sessioiden annissa. Toisaalta sponsorointi oli läpinäkyvää ja selvästi esillä, joten jokainen kuulija saattoi itse arvioida esitettyjen argumenttien kattavuutta suhteessa sponsorointiin. Itse osallistuin mm. Malesialaisen palmuöljyalan toimijan (Maleysian Palm Oil Counsil) sponsoroimaan sessioon, missä pohdittiin tyydyttyneiden rasvahappojen merkitystä terveydelle. Puhujat ottivat esille tuttuja, viime vuosina julkaistuja katsaus- ja review-artikkeleita, joissa tyydyttyneen rasvan saannin ja sydän- ja verisuonitautien välillä ei ole ollut selvää yhteyttä. Sen jälkeen kerrottiin, yllätysyllätys, miten palmuöljyn käyttö elintarviketeollisuudessa olisi kovin viisasta . Keskustelua herätti mm. se, miten ja miksi ”pakkomielle” erityisen vähärasvaisen ruokavalion suosimisesta ylipäätään lähti liikkeelle. Amerikkalainen Donald McNamara kyseenalaisti lisäksi amerikkalaisten ravitsemussuositusten yleismaailmallisuuden. Hän esitti, että meidän eurooppalaisten ei ehkä kannattaisi automaattisesti seurata amerikkalaisten suositusten jalanjäljissä siinä määrin kuin mitä nyt on tapahtunut.
Erään session päätteeksi professori Matthias Schulze Nuthetalista Saksasta pohdiskeli yleisesti ravitsemusepidemiologisen tutkimuksen nykytilaa ja tulevaisuutta. Hän otti esille tuttuja haasteita: miten parantaa ruoankäytön tutkimusmenetelmien validiutta tai mahdollisten sekoittavien tekijöiden mittaamista. Pitkittäistutkimuksissa tulisi tutkia ruoankäyttöä selvästi nykyistä useammin: pelkkä ruokavalion kartoittaminen lähtötilanteessa ei riitä, jos tutkittavia seurataan useita vuosia. Lisäksi pitäisi tehdä enemmän tutkimuksia, joissa ruoankäyttötietoja yhdistetään biomarkkerituloksiin. Schulze toi esille, että yksittäisten ravintoaineiden tai ruokien sijaan tällä hetkellä ollaan kiinnostuneita laajempien ruokavaliokokonaisuuksien vaikutuksista terveyteen. Toisaalta hän myös totesi, että erilaisten ruokavaliokokonaisuuksien (dietary patterns) muodostamisessa on omat haasteensa: miten muodostaa ihmisten ruokatottumusten suhteen relevantteja ja valideja klustereita tai faktoreita? Tulevaisuudessa varmasti myös nutrigenomiikka tuo mielenkiintoista lisävalaistusta perimän ja ruokavalionvälisistä yhteyksistä.
Osallistuminen kongressiin oli monin tavoin antoisaa. Laaja ravitsemustieteellinen kongressi antaa myös hyvän tilaisuuden omien näkökulmien laajentamiselle. Sydän- ja verisuoniterveyttä edistämiseen keskittyneen tutkijan on esimerkiksi hyvä käydä välillä ravitsemusta ja syöpää käsittelevässä osiossa. Ne ravintokomponentit, jotka sydän- ja verisuonipuolella todetaan edullisiksi ja joita sitten aletaan lisätä elintarvikkeisiin, voivat syöpätutkimuksissa osoittautuakin haitallisiksi. Erittäin mukavaa oli myös pureskella tauoilla esitysten antia ja etsiä kotimaista näkökulmaa asioihin yhdessä suomalaisten ravitsemustieteilijöiden kanssa :-). Esillä olleista postereista mieleeni jäi mm. suomalaisen Anu Turusen posteri kalankäytön ja ateroskleroosin välisistä yhteyksistä. Anulla näytti muuten juuri ilmestyneen juttu kalan käytön yhteyksistä muuhun ruokavalioon British Journal of Nutritionin marraskuun numerossa!
Seuraavan kerran eurooppalaiset ravitsemustieteilijät kokoontuvat yhteiseen kongressiin vuonna 2015 Saksan pääkaupunkiin Berliiniin. Ei hullumpi paikka kokoustamiselle :-).
tiistai 1. marraskuuta 2011
VHH: vastakkainasettelun aika on ohi?
Onko karppaaminen automaattisesti vaarallista? Ei. Pitääkö meidän kaikkien alkaa karppaamaan? Ei. Voiko karppaaminen parantaa ruokavalion laatua? Kyllä. Voiko syödä hiilihydratteja ja samalla terveellisesti. Kyllä. Minne se vastakkainasettelu tästä nyt oikein hävisi? Syömisen monimuotoisuuteen.
Ei mediapäivää ilman karppausta. Viime vuonna tähän aikaan väännettiin kättä rasvasta, nyt hiilihydraateista. On räikyviä otsikoita iltapäivälehdissä, A-talkkeskustelua tv:ssä ja presidenttiehdokkaan ulostuloa hiilihydraattitietoisena ruokailijana. Omat näkemykseni karppaamisesta, aikuisten kielellä vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta voi lukea jutun alusta. Tiedoksi vaan kaikille, että vastakkainasettelua ”karppaus välttämätöntä vs. karppaus hengenvaarallista” on tarkoituksellisesti haettu, jotta saataisiin myyviä otsikoita ja elintärkeitä sivuklikkauksia (puhumattakaan äänistä presidentinvaaleissa ;-)?). Tuntemani ravitsemusasiantuntijat eivät ole ollenkaan niin mustavalkoisia kuin on annettu ymmärtää. Jos haluat hyviä käytännön vinkkejä karppaukseen, käy katsomassa niitä esimerkiksi ravitsemusterapeutti Anette Palssan blogista. Jos tuntuu siltä, että karppaus ei kolahda itselle niin ihan lepo vaan: ei tarvitse kolahtaa.
Osallistuin viime viikolla eurooppalaiseen ravitsemustieteen kongressiin Madridissa. Siellä oli tarjolla lukuisia aiheita solujen signaalivälityksestä ruoan ekologisiin vaikutuksiin. Myös VHH-teemaa käsiteltiin joissain sessioissa. Tiivistetysti anti oli tämä: hiilareiden vähentäminen proteiinien kustannuksella ei ole ekologisesti ja eettisesti kestävää tai edes terveydelle edullista, JOS samanaikaisesti lisäämme eläinperäisen proteiinin käyttöä (mitä kauppojen myyntitilastojen perusteella on tapahtunut jo Suomessa). Ja toiseksi: itse asiassa jo melko pienet muutokset proteiinien ja hiilihydraattien suhteessa voivat tuoda hyviä tuloksia esimerkiksi laihdutustuloksen ylläpidossa (tyyliin 22-27 E% proteiineista, 40-50E% hiilareista). Ja kukaan ei kiistä sitä, etteikö täysjyvävilja olisi ravintoarvoltaan paljon parempi valinta kuin höttöhiilarit eli puhdistetut jauhot ja sokeri.
Kenelle Karppauksesta voi olla hyötyä? Osalle lihavista, jotka haluavat pudottaa painoaan. Erityisen sopivalta se tuntuu insinöörihenkisille Exel-sheet-tyypeille joiden on helppo elää meidän muiden mielestä ehkä hieman mustavalkoisessa 0-1-0-0-1 maailmassa. Kenelle karppaus, ainakaan sen tiukat äärimuodot eivät ehkä sovi? Muun muassa henkilöille, joilla on tyypillistä syömisen tiukan rajoittamisen ja säännöistä repsahtamisen kierteet, jotka johtavat jatkuvaan painon sahaamiseen. Jos energiaa tuppaa saamaan jatkuvasti yli tarpeen voi hyvin pienentää pasta tai riisiannosta, korvata ne kasviksilla tai jättää muutaman leipäpalan syömättä. Peruna, pasta ja riisi ovat energialisäkkeitä. Jos energian lisätarvetta ei ole, miksi mässäillä niillä?
Viimeisenä mutta ei suinkaan vähäisimpänä pointtina: ruokakulttuuri, tavat ja tottumukset ovat meille ihmisille tärkeitä viestejä siitä keitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me kuulumme. Tästä kertonee sekin, että tiukatkin karppaajat haluavat säilyttää ruokavaliossaan tuttuja ruokalajeja kuten leivän ja pizzan (joka toki on melko uusi tuttavuus suomalaisessa ruokakulttuurissa). Surullisinta äärimmäisen rajoitetuissa ruokavaliossa on minusta se, että ne helposti hankaloittavat yhdessä syömistä, ruoan sosiaalista jakamista itselle tärkeiden ihmisten kanssa. Ruoalla on tärkeä merkitys ihmisten yhdistäjänä. Toivottavasti emme hukkaa tätä mahdollisuutta pirstaloituvassa ajassamme. Ehkä pieni annos kyläpaikan emännän tarjoamaa makaronilaatikkoa ei sittenkään voi järkyttää hyvinvointimme tasapainoa?
Ei mediapäivää ilman karppausta. Viime vuonna tähän aikaan väännettiin kättä rasvasta, nyt hiilihydraateista. On räikyviä otsikoita iltapäivälehdissä, A-talkkeskustelua tv:ssä ja presidenttiehdokkaan ulostuloa hiilihydraattitietoisena ruokailijana. Omat näkemykseni karppaamisesta, aikuisten kielellä vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta voi lukea jutun alusta. Tiedoksi vaan kaikille, että vastakkainasettelua ”karppaus välttämätöntä vs. karppaus hengenvaarallista” on tarkoituksellisesti haettu, jotta saataisiin myyviä otsikoita ja elintärkeitä sivuklikkauksia (puhumattakaan äänistä presidentinvaaleissa ;-)?). Tuntemani ravitsemusasiantuntijat eivät ole ollenkaan niin mustavalkoisia kuin on annettu ymmärtää. Jos haluat hyviä käytännön vinkkejä karppaukseen, käy katsomassa niitä esimerkiksi ravitsemusterapeutti Anette Palssan blogista. Jos tuntuu siltä, että karppaus ei kolahda itselle niin ihan lepo vaan: ei tarvitse kolahtaa.
Osallistuin viime viikolla eurooppalaiseen ravitsemustieteen kongressiin Madridissa. Siellä oli tarjolla lukuisia aiheita solujen signaalivälityksestä ruoan ekologisiin vaikutuksiin. Myös VHH-teemaa käsiteltiin joissain sessioissa. Tiivistetysti anti oli tämä: hiilareiden vähentäminen proteiinien kustannuksella ei ole ekologisesti ja eettisesti kestävää tai edes terveydelle edullista, JOS samanaikaisesti lisäämme eläinperäisen proteiinin käyttöä (mitä kauppojen myyntitilastojen perusteella on tapahtunut jo Suomessa). Ja toiseksi: itse asiassa jo melko pienet muutokset proteiinien ja hiilihydraattien suhteessa voivat tuoda hyviä tuloksia esimerkiksi laihdutustuloksen ylläpidossa (tyyliin 22-27 E% proteiineista, 40-50E% hiilareista). Ja kukaan ei kiistä sitä, etteikö täysjyvävilja olisi ravintoarvoltaan paljon parempi valinta kuin höttöhiilarit eli puhdistetut jauhot ja sokeri.
Kenelle Karppauksesta voi olla hyötyä? Osalle lihavista, jotka haluavat pudottaa painoaan. Erityisen sopivalta se tuntuu insinöörihenkisille Exel-sheet-tyypeille joiden on helppo elää meidän muiden mielestä ehkä hieman mustavalkoisessa 0-1-0-0-1 maailmassa. Kenelle karppaus, ainakaan sen tiukat äärimuodot eivät ehkä sovi? Muun muassa henkilöille, joilla on tyypillistä syömisen tiukan rajoittamisen ja säännöistä repsahtamisen kierteet, jotka johtavat jatkuvaan painon sahaamiseen. Jos energiaa tuppaa saamaan jatkuvasti yli tarpeen voi hyvin pienentää pasta tai riisiannosta, korvata ne kasviksilla tai jättää muutaman leipäpalan syömättä. Peruna, pasta ja riisi ovat energialisäkkeitä. Jos energian lisätarvetta ei ole, miksi mässäillä niillä?
Viimeisenä mutta ei suinkaan vähäisimpänä pointtina: ruokakulttuuri, tavat ja tottumukset ovat meille ihmisille tärkeitä viestejä siitä keitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me kuulumme. Tästä kertonee sekin, että tiukatkin karppaajat haluavat säilyttää ruokavaliossaan tuttuja ruokalajeja kuten leivän ja pizzan (joka toki on melko uusi tuttavuus suomalaisessa ruokakulttuurissa). Surullisinta äärimmäisen rajoitetuissa ruokavaliossa on minusta se, että ne helposti hankaloittavat yhdessä syömistä, ruoan sosiaalista jakamista itselle tärkeiden ihmisten kanssa. Ruoalla on tärkeä merkitys ihmisten yhdistäjänä. Toivottavasti emme hukkaa tätä mahdollisuutta pirstaloituvassa ajassamme. Ehkä pieni annos kyläpaikan emännän tarjoamaa makaronilaatikkoa ei sittenkään voi järkyttää hyvinvointimme tasapainoa?
maanantai 24. lokakuuta 2011
Terveyttä etsimässä terveysmessuilla
Viikonloppuna tuli käytyä pitkästä aikaa Helsingin messukeskuksessa Terveysmessuilla. Viimeksi olen vieraillut tässä vuosittain järjestettävässä tapahtumassa varmaankin kymmenen vuotta sitten. Oli siis aika päivittää tilanne.
Mielenkiintoisia havaintoja tuli päivän aikana tehtyä. Ensinnäkin: arvaatteko missä ravitsemusalan (vai pitäisikö sanoa ravintoalan) bisnes tuntuu pyörivän? No ainakin ravintolisien ja aterian korvikkeiden ympärillä. Yhteneviin businessasuihin pukeutuneiden markkinoijien tiimit yrittivät vakuuttaa meitä messukävijöitä siitä, miksi meidän ehdottomasti tulisi tilata heidän ravintoainecoktailinsa kestotilauksena kätevästi kotiin. Myös ateriankorvikeosastoilla kävi kova kuhina erilaisten pussijauheiden ja patukoiden ympärillä. Joillain ständeillä pysähdyin mielenkiinnosta kyselemään tuotteesta hieman tarkempia yksityiskohtia. Valitettavasti myyjä ei kuitenkaan yleensä pystynyt kertomaan kauppaamastaan tuotteesta myyntipuheensa ulkopuolelta. Kuinka vakuuttavan kuvan antaa tuotetietämyksestä se, jos myyjä osaa vastata vain että ”Juu, kyllä tuote on täysin testattu”, mutta ei mitään sen tarkempia yksityiskohtia? Jonkinlaista ravitsemuskoulutusta soisin järjestettävän myös kaupallisen alan käyneille ravintolisien ym. kauppaajille. Tässä on tietysti se riski, etteivät he enää pystyisi silmät aivan yhtä kirkkaana tuotteitaan kauppaamaan.
Liikuntaständeillä vastataan tuli trimmattuja kroppia muodikkaissa fitness-asuissaan. Tällaisen taviskuntoilijan silmissä näky oli jopa vähän pelottava. Tai ainakin aika kaukainen omasta arkitodellisuudesta ja liikuntaharrastuksesta. Ehkä tässä kuvastui se ongelma, mikä realisoituu väestön polarisoitumisena: osa liikkuu valtavasti ja osa ei lainkaan. En yhtään ihmettele, ettei hieman ylipainoinen ja makkaravatsainen Matti tai Maija lähde salille treenaamaan, jos vastassa on joukko viimeisen päälle pukeutuneita, hoikkia mutta lihaksikkaita valiokehoja. Vastakkaisena ilmiönä trimmatuille fitnessvartaloille ja ravintolisiä kauppaavalle pukukansalla olivat erilaiset kansanparannus-, jooga- ja auranetsintäpisteet, jossa selvästi asiassaan syvällä olevat, kotikutoisesti pukeutuneet miehet ja naiset kertoivat omasta valaistumisestaan. Jälkimmäiset herättivät ainakin minussa enemmän sympatioita.
Mutta missä oli messuilta ruoka? Muutamia elintarviketeollisuuden yrityksiä oli paikalla, mutta niissäkin painotus oli terveysviilatuilla tuotteilla (sisältää tuplasti vitamiineja, lisätty kolesterolia alentavia ominaisuuksia jne.). Tavallista ruokaa oli omien havaintojeni mukaan tarjolla oikeastaan vain yhdellä ständillä, jossa kaupattiin messukassiin kotimaisia omenoita. Ah niin tavallista, mutta samalla niin tärkeää . Itse viihdyin myös teetalo Forsmannin osastolla, jossa sai istuutua pöytiin maistelemaan erilaisia teelaatuja. Pieni virkistävä keidas hälyisän messuhallin uumenissa. Teellä oli muuten itselleni rauhoittavampi vaikutus kuin ns. Hitaan alueen rentoutumisharjoituksilla, joita myös kävin kokeilemassa. Hitaaseen teen nauttimiseen yhdistyy monia tietoisen syömisen (ja juomisen) ajatuksia, joista meille tässä kiireisessä ajassa voisi olla kovasti hyötyä: rauhoittuminen, syömiseen keskittyminen kaikki aistit avoinna, tietoinen nautiskelu, hyvän olon tankkaaminen itseensä. Jos luotamme vain pillereiden ja jauheiden nopeisiin tuloksiin ja unohdamme ruoan, juoman ja erityisesti yhteisten ruokahetkien merkityksen, olemme minusta kyllä kovasti hakoteilla terveellisen syömisen etsinnässä. Vai onko niin, että ostammeko purkissa hyvää omaatuntoa: nyt on ravitsemusasiat kohdallaan, kun on tarpeeksi purkkeja hyllyssä. Muusta ei tarvitsekaan välittää.
Mielenkiintoisia havaintoja tuli päivän aikana tehtyä. Ensinnäkin: arvaatteko missä ravitsemusalan (vai pitäisikö sanoa ravintoalan) bisnes tuntuu pyörivän? No ainakin ravintolisien ja aterian korvikkeiden ympärillä. Yhteneviin businessasuihin pukeutuneiden markkinoijien tiimit yrittivät vakuuttaa meitä messukävijöitä siitä, miksi meidän ehdottomasti tulisi tilata heidän ravintoainecoktailinsa kestotilauksena kätevästi kotiin. Myös ateriankorvikeosastoilla kävi kova kuhina erilaisten pussijauheiden ja patukoiden ympärillä. Joillain ständeillä pysähdyin mielenkiinnosta kyselemään tuotteesta hieman tarkempia yksityiskohtia. Valitettavasti myyjä ei kuitenkaan yleensä pystynyt kertomaan kauppaamastaan tuotteesta myyntipuheensa ulkopuolelta. Kuinka vakuuttavan kuvan antaa tuotetietämyksestä se, jos myyjä osaa vastata vain että ”Juu, kyllä tuote on täysin testattu”, mutta ei mitään sen tarkempia yksityiskohtia? Jonkinlaista ravitsemuskoulutusta soisin järjestettävän myös kaupallisen alan käyneille ravintolisien ym. kauppaajille. Tässä on tietysti se riski, etteivät he enää pystyisi silmät aivan yhtä kirkkaana tuotteitaan kauppaamaan.
Liikuntaständeillä vastataan tuli trimmattuja kroppia muodikkaissa fitness-asuissaan. Tällaisen taviskuntoilijan silmissä näky oli jopa vähän pelottava. Tai ainakin aika kaukainen omasta arkitodellisuudesta ja liikuntaharrastuksesta. Ehkä tässä kuvastui se ongelma, mikä realisoituu väestön polarisoitumisena: osa liikkuu valtavasti ja osa ei lainkaan. En yhtään ihmettele, ettei hieman ylipainoinen ja makkaravatsainen Matti tai Maija lähde salille treenaamaan, jos vastassa on joukko viimeisen päälle pukeutuneita, hoikkia mutta lihaksikkaita valiokehoja. Vastakkaisena ilmiönä trimmatuille fitnessvartaloille ja ravintolisiä kauppaavalle pukukansalla olivat erilaiset kansanparannus-, jooga- ja auranetsintäpisteet, jossa selvästi asiassaan syvällä olevat, kotikutoisesti pukeutuneet miehet ja naiset kertoivat omasta valaistumisestaan. Jälkimmäiset herättivät ainakin minussa enemmän sympatioita.
Mutta missä oli messuilta ruoka? Muutamia elintarviketeollisuuden yrityksiä oli paikalla, mutta niissäkin painotus oli terveysviilatuilla tuotteilla (sisältää tuplasti vitamiineja, lisätty kolesterolia alentavia ominaisuuksia jne.). Tavallista ruokaa oli omien havaintojeni mukaan tarjolla oikeastaan vain yhdellä ständillä, jossa kaupattiin messukassiin kotimaisia omenoita. Ah niin tavallista, mutta samalla niin tärkeää . Itse viihdyin myös teetalo Forsmannin osastolla, jossa sai istuutua pöytiin maistelemaan erilaisia teelaatuja. Pieni virkistävä keidas hälyisän messuhallin uumenissa. Teellä oli muuten itselleni rauhoittavampi vaikutus kuin ns. Hitaan alueen rentoutumisharjoituksilla, joita myös kävin kokeilemassa. Hitaaseen teen nauttimiseen yhdistyy monia tietoisen syömisen (ja juomisen) ajatuksia, joista meille tässä kiireisessä ajassa voisi olla kovasti hyötyä: rauhoittuminen, syömiseen keskittyminen kaikki aistit avoinna, tietoinen nautiskelu, hyvän olon tankkaaminen itseensä. Jos luotamme vain pillereiden ja jauheiden nopeisiin tuloksiin ja unohdamme ruoan, juoman ja erityisesti yhteisten ruokahetkien merkityksen, olemme minusta kyllä kovasti hakoteilla terveellisen syömisen etsinnässä. Vai onko niin, että ostammeko purkissa hyvää omaatuntoa: nyt on ravitsemusasiat kohdallaan, kun on tarpeeksi purkkeja hyllyssä. Muusta ei tarvitsekaan välittää.
maanantai 17. lokakuuta 2011
Kuka sitä terveyttä oikein ehtisi edistämään?
Joskus jokaisen meidän sisällämme sanottiin asuvan pienen lehmän. Minun sisälläni asuu varmaankin (tuon lehmän lisäksi) myös vannoutunut terveyden edistämisen lipunkantaja. On toki tärkeää hoitaa sairaat ja tarjota heille paras mahdollinen apu, mutta vähintään yhtä tärkeää on tukea ja kannustaa meitä jokaista terveyttä vahvistavien elintapojen valitsemisessa ja ylläpidossa. Useiden kroonisten sairauksien puhkeamiseen kun voimme vaikuttaa muun muassa sillä, kuinka aktiivisia olemme, mitä syömme ja kuinka paljon lepäämme ja rentoudumme työn ja touhun vastapainoksi. Lihavuus liitännäissairauksineen on varmasti yksi selkeimmistä esimerkeistä tässä suhteessa.
Periaatteessa on selvää, että terveydenhuollon eräs perustoiminnoista on osallistua tähän terveyden edistämisen työhön. Tämä tulee esille niin erilaisissa suosituksissa, toimenpideohjelmissa kuin koulutuksissakin. Uusi tänä vuonna voimaan astunut terveydenhuoltolakikin painottaa, että erityisesti perusterveydenhuollossa painopisteen tulisi olla terveyden edistämisessä ja varhaisessa puuttumisessa. Mutta kuinka on sitten todellisuuden laita. Yhä uudestaan ja uudestaan törmään viesteihin ja kannanottoihin, joiden mukaan perusterveydenhuollossa, saati sitten erikoissairaanhoidossa, ammattilaisten työ painottuu sairauksien hoitoon, ei ennaltaehkäisyyn. Esteiksi terveyden edistämisen tiellä nähdään milloin vanhaan sairauskeskeiseen työkulttuurin jämähtäminen, työn kuormittavuuden ja vaativuuden lisääntyminen ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä, krooninen aika, raha ja resurssipula.
Olen aina nyökytellyt vahvasti nähdessäni erilaisia terveyden edistämisen kokonaisvaltaisia malleja ja teorioita. Terveyden edistämisessä on kyse mahdollisuuksien luomisesta kaikilla elämänpiirin tasoilla, ei vain työotteesta terveydenhuollon sisällä. Kuntalaisten fyysistä aktiivisuutta voidaan lisätä rakentamalla kevyen liikenteen väyliä sopiviin paikkoihin, sijoittamalla palvelut ja työpaikat asumisen läheisyyteen niin että ne voidaan saavuttaa helposti myös jalan tai pyörällä, rakentamalla viihtyisiä ja liikkumiseen kannustavia koulupihoja, huolehtimalla tarpeita kohtaavien liikuntapalveluiden järjestämisestä eri väestöryhmille ja alueille ja niin edelleen. Nykyisen talousahdingon ja jatkuvien säästöpaineiden vallitessa olen jo välistä huomannut ajattelevani, että onko enää ollenkaan realistista edes odottaa terveydenhuollon sisällä panostamista terveyden edistämiseen. Ehkä järkevämpää olisikin toteuttaa terveydenhuollon piirissä juuri se työ, joka siellä taatusti parhaiten osataan eli erilaisten sairauksien parantaminen ja kuntoutus. Olisiko terveydenhuolto kustannustehokkaampi, jos siellä voitaisiin pistää kaikki (niukat) resurssit juuri hoitamiseen, ei jatkuvaan pyristelyyn terveyden edistämisen velvoitteiden täyttämisen kanssa?
Ajatellaan vaikka lastenneuvolassa toimivaa terveydenhoitajaa. Hän kohtaa leikki-ikäisiä lapsia perheineen rutiinisti noin kerran vuodessa noin tunnin ajan kerrallaan. Tähän tuntiin hänen pitäisi mahduttaa kaikenpuolinen lapsen ja perheen terveyden ja hyvinvoinnin kartoittaminen ja tukeminen päästä varpaisiin, parisuhteen tilasta lapsen motoristen taitojen kehitykseen, ravitsemustottumuksista arkiaktiivisuuteen asti. Ja aina jos jossakin päin on puhetta vaikkapa suomalaisten lasten ja nuorten lihomisesta, muistetaan mainita neuvolaterveydenhoitajien merkittävä panos lasten lihavuuden ehkäisytyössä. Eikö kenellekään tule mieleen, että nykyisillä resursseilla tehtävä muistuttaa lähinnä mission impossiblea? Minun oikeasti käy sääli neuvolaterkkoja, jotka hiki hatussa yrittävät suoriutua kaikista heille ladatuista tehtävistä. Eikö voitaisi viheltää peli poikki ja pysähtyä oikeasti miettimään, mihin nykyiset ajalliset ja taloudelliset resurssit antavat mahdollisuuksia?
Tämä visio ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei terveyden edistämisellä olisi enää väliä, päinvastoin. Ehkä meidän tulisi vain odottaa terveyden edistämiseen tähtääviä toimia erityisesti muiden toimialojen piirissä. Eli toisin sanoen, lähteä oikeasti toteuttamaan visiota terveyden edistämisestä kaikkien politiikkojen keskiössä.
Periaatteessa on selvää, että terveydenhuollon eräs perustoiminnoista on osallistua tähän terveyden edistämisen työhön. Tämä tulee esille niin erilaisissa suosituksissa, toimenpideohjelmissa kuin koulutuksissakin. Uusi tänä vuonna voimaan astunut terveydenhuoltolakikin painottaa, että erityisesti perusterveydenhuollossa painopisteen tulisi olla terveyden edistämisessä ja varhaisessa puuttumisessa. Mutta kuinka on sitten todellisuuden laita. Yhä uudestaan ja uudestaan törmään viesteihin ja kannanottoihin, joiden mukaan perusterveydenhuollossa, saati sitten erikoissairaanhoidossa, ammattilaisten työ painottuu sairauksien hoitoon, ei ennaltaehkäisyyn. Esteiksi terveyden edistämisen tiellä nähdään milloin vanhaan sairauskeskeiseen työkulttuurin jämähtäminen, työn kuormittavuuden ja vaativuuden lisääntyminen ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä, krooninen aika, raha ja resurssipula.
Olen aina nyökytellyt vahvasti nähdessäni erilaisia terveyden edistämisen kokonaisvaltaisia malleja ja teorioita. Terveyden edistämisessä on kyse mahdollisuuksien luomisesta kaikilla elämänpiirin tasoilla, ei vain työotteesta terveydenhuollon sisällä. Kuntalaisten fyysistä aktiivisuutta voidaan lisätä rakentamalla kevyen liikenteen väyliä sopiviin paikkoihin, sijoittamalla palvelut ja työpaikat asumisen läheisyyteen niin että ne voidaan saavuttaa helposti myös jalan tai pyörällä, rakentamalla viihtyisiä ja liikkumiseen kannustavia koulupihoja, huolehtimalla tarpeita kohtaavien liikuntapalveluiden järjestämisestä eri väestöryhmille ja alueille ja niin edelleen. Nykyisen talousahdingon ja jatkuvien säästöpaineiden vallitessa olen jo välistä huomannut ajattelevani, että onko enää ollenkaan realistista edes odottaa terveydenhuollon sisällä panostamista terveyden edistämiseen. Ehkä järkevämpää olisikin toteuttaa terveydenhuollon piirissä juuri se työ, joka siellä taatusti parhaiten osataan eli erilaisten sairauksien parantaminen ja kuntoutus. Olisiko terveydenhuolto kustannustehokkaampi, jos siellä voitaisiin pistää kaikki (niukat) resurssit juuri hoitamiseen, ei jatkuvaan pyristelyyn terveyden edistämisen velvoitteiden täyttämisen kanssa?
Ajatellaan vaikka lastenneuvolassa toimivaa terveydenhoitajaa. Hän kohtaa leikki-ikäisiä lapsia perheineen rutiinisti noin kerran vuodessa noin tunnin ajan kerrallaan. Tähän tuntiin hänen pitäisi mahduttaa kaikenpuolinen lapsen ja perheen terveyden ja hyvinvoinnin kartoittaminen ja tukeminen päästä varpaisiin, parisuhteen tilasta lapsen motoristen taitojen kehitykseen, ravitsemustottumuksista arkiaktiivisuuteen asti. Ja aina jos jossakin päin on puhetta vaikkapa suomalaisten lasten ja nuorten lihomisesta, muistetaan mainita neuvolaterveydenhoitajien merkittävä panos lasten lihavuuden ehkäisytyössä. Eikö kenellekään tule mieleen, että nykyisillä resursseilla tehtävä muistuttaa lähinnä mission impossiblea? Minun oikeasti käy sääli neuvolaterkkoja, jotka hiki hatussa yrittävät suoriutua kaikista heille ladatuista tehtävistä. Eikö voitaisi viheltää peli poikki ja pysähtyä oikeasti miettimään, mihin nykyiset ajalliset ja taloudelliset resurssit antavat mahdollisuuksia?
Tämä visio ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei terveyden edistämisellä olisi enää väliä, päinvastoin. Ehkä meidän tulisi vain odottaa terveyden edistämiseen tähtääviä toimia erityisesti muiden toimialojen piirissä. Eli toisin sanoen, lähteä oikeasti toteuttamaan visiota terveyden edistämisestä kaikkien politiikkojen keskiössä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)