Missä menet, kouluruoka?

Kiusallisen pitkä tauko taas blogin kirjoittamisen kanssa. Arjessa tapahtuu kaikenlaista eikä ajatuksiaan saa kootuksi näkyville, ne jäävät vain pyörimään omaan päähän. Piti Soilen (Ruottisen) hiilihydraattiväitöksestäkin kirjoittaa, mutta se saa nyt odottaa vielä hetken.


Käyn nimittäin ensin lasten ja nuorten joukkoruokailun kimppuun. Kollegani Laurisen Maaritin kanssa nimittäin tuli aihe puheeksi hänen kertoessaan kokemuksistaan Ranskasta ja Yhdysvalloista, missä Maarit on perheineen viettänyt muutaman vuoden perheen isän työkomennuksen seurauksena. Ravitsemustieteilijänä Maarit on tehnyt tarkkasilmäisiä havaintoja paikallisesta kouluruokailusta ja verrannut toimintaa Suomenkouluruokailujärjestelmään; Ulkomailla ollessa silmät avautuvat uudella tavalla kotimaan asioille. Näin Maarit muun muassa kertoi kokemuksistaan:

”Nyt lapseni eivät ole osallistuneet joukkoruokailuun kohta kolmeen vuoteen: Ranskassa lapset haettiin koulusta kotiin lounaalle kesken päivän ja täällä USA:ssa lounas viedään eväinä kouluun. Pystyn toteuttamaan yksilöllisyyttäni ravitsemuksessa 24h rajana vain oma jaksaminen ja kiinnostus etsiä vaihtoehtoja uudessakin kulttuurissa. Olen todellakin havahtunut siihen etteivät vanhemmat tosiaankaan tarjoile 100% lastensa aterioista Suomessa. Yritin etsiä jotain positiivista omasta lasten lounaslaukkujen pakkaamisesta joka aamu kun homma alkaa jo vähän uuvuttaa... Ainakin tiedän mitä lapseni syövät päivän aikana. Olen tässä suhteessa etuoikeutettu NYT, mikä saa tiedostamaan, että palatessani Suomeen joudun antamaan lasteni ravitsemuksesta suuren osan instituutioiden käsiin. Ja kohtaamaan taas sen etten välttämättä tiedä ja näe mitä lapseni syö päivän aikana. Viitenä päivänä viikossa, 40 viikkoa vuodessa, useita vuosia ts. vaikutukset pitkän aikavälin terveyteen ovat selviä ilman suurempia tutkimuksia. Puhumattakaan päivittäisestä jaksamisesta. Voin vain luottaa, että ruokailusta vastaavat yrittävät tehdä parhaansa annettujen resurssien puitteissa. Ja resurssit puolestaan ovat politiikan tulosta.” Maarit totesi myös, että esimerkiksi keskustelu ravitsemuksen yksilöllisyydestä tai rasvasota tuntuvat jotenkin irrallisilta ilmiöiltä työssäkäyvien vanhempien lasten ravitsemuksessa. Eikö meidän pitäisi keskustella paljon enemmän poliittisen päätöksenteon osuudesta siihen mitä ihmiset syövät ja taloudellisten resurssien riittävyydestä esimerkiksi kouluruokailussa?

Keskustelusta innostuneena lähdin tutkailemaan THL:n toteuttaman Kouluterveyskyselyn tuloksia: minkälaisia ajatuksia oppilailla on tällä hetkellä kouluruokailusta? Vuonna 2010 toteutettuun kyselyyn vastasi yhteensä noin 100 000 peruskoululaista, lukiolaista ja ammatillisissa oppilaitoksissa opiskelevaa. (Melkoinen otoskoko siis kyseessä!) Kyselyn tulosten perusteella noin kaksi kolmasosaa oppilaista syö koulussa tarjotun lounaan päivittäin. Oppilaista 10-15% ilmoitti, että syö koululounasta vain korkeintaan kahtena päivä viikossa. Peruskoulun oppilaista osa oli sitä mieltä, että kouluruokailuun ei ole riittävästi aikaa (28% vastaajista), ruokailuaika ei ole sopiva (15% vastaajista) tai että ruokaa ei ole riittävästi tarjolla (28% vastaajista). Huomattavasti edellisiä suurempi osuus oppilaista oli kuitenkin sitä mitä, että kouluruoka ei ole laadultaan (64% vastaajista) tai maultaan (61% vastaajista) hyvää! Mielestäni tällaiset tulokset ovat hurjia! Mistä ne kertovat? Siitä että kouluruoalla on huono imago? Että oppilaat ovat nirsoja? Vai siitä että kouluruoan maussa ja laadussa on todella jotain vikaa? Ja miten nämä tulokset on yhdistettävissä kouluruokailun resurssien riittävyyteen/riittämättömyyteen? Ja siis siihen (ravitsemus)poliittiseen päätöksentekoon?

Suomessa on vuonna 2008 julkaistu Valtion ravitsemusneuvottelukunnan toimesta Kouluruokailusuositukset. Niissä todetaan mm. seuraava: ”Ruokapalveluja kilpailutettaessa ja sopimuksia tehtäessä pitää valintakriteereiksi asettaa myös ravitsemuksellista laatua määrittävät tekijät sekä maku ja painottaa niitä vähintään yhtä paljon kuin taloudellisia tekijöitä” Lisäksi todetaan, että oppilaiden monimuotoista osallisuutta kouluruokailun järjestämisessä on tuettava ja että kouluruoan kehittämisessä keskeistä on oppilailta ja opettajilta saatu palaute. Kuinkahan hyvin nämä suositukset toteutuvat käytännössä? Suositukset ovat tietysti aina ”vain” suosituksia, sanktioita ei tipu jos ne jäävät noudattamatta. Nyt vaalivuonna on varmasti kaikenlaista lupauksenpoikasta ilmassa poliittiseen päätöksentekoon pyrkivien puheissa, mutta miten voisimme edistää hyvien lupausten toteutumista myös käytännön tasolla? Vai onko kouluruokailun tilassa kyse jostain muusta kuin poliittisen päätöksenteon perusteella jaettujen resurssien niukkuudesta? Mitä mieltä olette? Olisi tietysti mukava kuulla mielipide myös jolta kulta työkseen kouluruokailun parissa toimivalta. Voi toki olla, että teillä on työksenne parempaakin tekemistä kuin tällaiseen blogipörinään osallistuminen… ;-).

Ps. Huomasin juuri myös YLE:n Suomi express -ohjelman tarttuneen aiheeseen. Keskustelijoilta on tullut vinkkeja kouluruoan tason nostamiseen. Nimimerkki "Kouluevästä 40 vuotta" ehdotti, että oppilaiden huoltajien tulisi käydä lapsensa koulussa ruokailemassa. Näin sattaisi  hänen mukaansa kodeissa (kouluruoka)keskustelun sävy muuttua, sillä sen verran erinomaisia eväitä koulujen henkilökunta tekee erittäin niukoilla budjeteilla. Ja nimimerkki lisää: "Ammattikuntana he (kouluruokaloiden henkilökunta) lienevät yksiä masokistisimpia-- kiitosta ei tarvitse odottaa." Näinkö on alhaista kouluruoan arvostus?

Välihuomioita

Deetä purkista? -postauksen synnyttämä keskustelu on ollut itselleni tärkeää. Toivottavasti myös te keskustelijat ja seuraajat olette  saaneet siitä itselleni ajatuksia eteenpäin vietäväksi. Keskustelussa oli paljon meidän ravitsemuksen parissa työskentelevien pohdintoja ja osa ehkä koki asian luisuvan sivuraiteille, mutta yhtä kaikki, itselleni ajatustenvaihto oli antoisaa. Sosiaalinen media on (ammatillisena) toimintaympäristönä uusi ja toisaalta ravitsemusaiheet laajasti esille koko mediakentässä, siinätäkin on välillä hyvä  puhua, että miten ja missä ravitsemuksesta puhutaan ja viestitään. Kiitos kaikille keskusteluun osallistuneille aktiivisuudesta.

Tässä kohtaa haluan vain tuoda lyhyesti esille erään lähitulevaisuuden"ravitsemustapahtuman": laillistettu ravitsemusterapeutti Soile Ruottinen väittelee vajaan kahden viikon päästä pe 11.2. klo 12 Turun yliopistossa lasten hiilihydraattien saannista ja sen yhteyksistä muuhun ravitsemukseen, seerumin lipideihin ja hammasterveyteen. Kannattaa tutustua väikkäriin ja tulla vaikka itse paikalle väitökseen jos aihepiiri kiinnostaa :-). Olemme Soilen kanssa olleet työkavereita, hänen aineistonsa on kerätty Turun yliopistossa toteutetussa STRIP -tutkimuksessa. Tarjolla on siis mielenkiintoinen, harvemmin esillä ollut lapsinäkökulma  muuten runsaana käyneeseen hiilarikeskusteluun. Tuloksia voisi vetää todella tiivistetysti yhteen niin, että runsas sokerin saanti assosioitui haittoihin, runsas kuidun saanti puolestaan hyötyihin ja runsas kuitujen saanti oli yhteydessä vähäisempään sokerin saantiin.

Deetä purkista?

Silmiini osui torstai-iltana A-talk-ohjelman keskustelu, jossa aiheena oli tällä kertaa D-vitamiini. Pitihän sitä jäädä seuraamaan. Paikalla oli yksi ravitsemustieteen dosentti, yksi lääkäri-ravitsemustieteilijä ja kaksi lääkäriä. Itse koin keskustelun sinänsä mielenkiintoiseksi, mutta mieleenpainuvin kommentti tuli keskustelun päätteeksi kotisohvalta. Mies totesi ykskantaan, että ”Aivan turha keskustelu”. Minä tietysti kysymään että mitä tarkoitat. Mieheni vastasi tarkoittavansa sitä, että taas ovat erimieliset asiantuntijat nokkimassa toisiansa ja katsojana ei saa asiasta mitään tolkkua itse asiasta. Että pitäisikö sitä D-vitamiinia nyt sitten ottaa purkista vai ei, ja jos pitäisi niin kuinka paljon. Aihe synnytti ”keskustelua” myös nettiin Ylen A-tuubiin. Valtaosa kommentoijista tuntui kannattavan nykyistä suurempia D-vitamiiniannoksia ravintolisinä eli purkista napsittuna.


Itsekin jäin lopulta miettimään, että mitä hyötyä keskusteluohjelmasta tässä kohtaa oikein oli. D-vitamiiniasia on kuitenkin pääosin vielä työn alla: Pohjoismaisia ravitsemussuosituksia ollaan uudistamassa ja siinä yhteydessä tehdään paljon työtä myös D-vitamiinin saantisuosituksen (=saanti ruoasta) ja mahdollisten D-vitamiinilisien käyttösuosituksen (D-vitamiinipillerit) kanssa. On tietysti hyvä että asiasta vaihdetaan mielipiteitä. Mutta mitä järkeä on viedä tässä vaiheessa tv-studioon neljä asiantuntijaa pohtimaan kaiken kansan edessä että kuinkahan tämä asia nyt oikein on. Käsittääkseni muiden muassa pohjoismaisen suositustyöryhmän D-vitamiiniporukka kaikkine viiteryhmineen on tällä hetkellä se foorumi, jossa D-vitamiiniasiaa haarukoidaan. Annetaan heidän nyt päätyä ensin johonkin lopputulokseen ja keskustellaan sitten lisää. D-vitamiinin saantisuositus ei ole ihan niin simppeli asia kuin välillä annetaan ymmärtää. Pitää arvioida hyötyä ja haittoja, vaikuttavuutta ja turvallisuutta. Yksittäisenä (nimettömänä) kansalaisena meidän on helppo heittää kaikenlaista suositusta kehiin. Mutta virallisen suositustahon edustavan vastuut ja velvollisuudet ovat moninkertaiset. Ravintolisien kohdalla on otettava huomioon sekin, että pillerimuodossa napsitulla vitamiinilla saattaa olla erilaisia vaikutuksia kuin ruoan tai D-vitamiinin kohdalla auringonvalon avulla saadulla vitamiinilla. Minusta on hyvä että monimutkaista ja vaikeaa asiaa puntaroidaan tarkasti ennen kuin päädytään jotain suosittelemaan.

Tämä saattaa nettiaikakaudella tuntua kovin konsensushenkiseltä, auktoriteettiuskovaiselta mielipiteeltä. A-tuubissakin oli taas useita kommentteja, joissa tuotiin vahvasti esiin kriittinen suhtautuminen ravitsemuksen asiantuntijatahoihin. Esimerkiksi näin asia ilmaistiin:

”Tunnevammaisten ja auktoriteettiongelmaisten asiantuntijoiden kannattaisi laskeutua norsunluutornistaan ja hyväksyä se tosiasia, että netin aikakaudella kollektinen foorumiäly on täysin kykenevä selvittämään samoista papereista samat asiat kuin perusarvauskeskuslääkärikin.”

”Kasvattakaa lapsistanne omatoimisia, omilla aivoilla ajattelevia. Mitä enemmän ihmiset ovat tietoisia (internet auttaa), sitä vähemmän Brezhnevin ajassa elävät viranomaiset meitä pystyvät kyykyttämään.”

Elämme aikaa, jossa yksilö haluaa ajatella ja päättää itse ja sanoutua irti vanhoista suurista instituutioista ja niiden edustajista. Netti on keskustelufoorumeineen tuonut meille aivan uudenlaisen mahdollisuuden hankkia ja jakaa tietoa ja mielipiteitä. Tässä kehityksessä on paljon hyvää, mutta itse en silti olisi heittämässä kaikkea asiantuntijatyötä roskakoriin. Saattaa johtua tietysti omasta ammatista ;-). Asiansa osaava ammattilainen/asiantuntija/viranomainen ei pyri kyykyttämään tai estämään omilla aivoilla ajattelua. Hän päinvastoin osaa arvostaa yksilöä oman elämänsä asiantuntijana. Suurina linjoina laaditut ravitsemussuositukset eivät automaattisesti päde jokaiseen yksilöön tai sovellu sellaisenaan yksilötason ravitsemusratkaisujen tekemiseen. Ei suosituksissa näin edes väitetä. Kyllä meillä jokaisella on suosituksista huolimatta ainakin tähän asti ollut täysi vapaus valita mitä suuhumme pistämme tai jätämme pistämättä. Vaikka iloitsen netin tuomasta nopeasta ja helposta tiedon saatavuudesta ja somen keskustelujen monipuolisesta annista, en kuitenkaan halua heittäytyä ravitsemusasioissa pelkän ”kollektiivisen foorumiälyn” vietäväksi!

Terveyden edistämisen paradoksi

Yliopiston Apteekin asiakaslehdessä Apteekin hyllyltä oli viime vuoden lopussa mieleen jäävä Pertti Mustajoen kolumni ”Arpaonni ja todennäköisyys”. Mustajoki on sisätautilääkäri, joka on tehnyt elämäntyötään mm. painonhallinta-asioiden ja elintapakysymysten, myös ravitsemuksen parissa. Uusimmassa kolumnissaan hän kertoi itse joutuneensa viime kesänä rintakivun vuoksi sairaalaan. Siellä yhdestä sepelvaltimon haarasta oli löytynyt tukos. Tapahtuma oli herättänyt ympäristössä ihmettelyä: kuinka ihmeessä hyväkuntoinen, normaalipainoinen ja työkseen terveiden elintapojen puolesta saarnannut mies voi sairastua sepelvaltimotautiin? Vastauksena näihin ihmettelyihin Mustajoki johdattelee lukijan tarkastelemaan elämän perusdilemmaa: todennäköisyyksien ja sattuman yllätyksellistä yhteispeliä.


Itseäni tämä terveyden edistämisen paradoksi vaivasi jo opiskeluaikana. Vaikka yksilö noudattaisi tunnon tarkasti terveyden edistämisellä ja eliniän pidentämisellä perusteltuja ravitsemussuosituksia, hän saattaa silti sairastua tai jopa kuolla milloin tahansa. Seuraavan kadunkulman takaa voi kaahata auto, jonka alle hän jää. Katolta tippuu lunta ja hautaa alleen. Tai niin kuin Mustajoen esimerkissä, hän saattaa kuulua siihen pieneen vähemmistöön, jolle tauti iskee vaikka todennäköisyys sairastumiselle olisi hyvin pieni.

Yksilön näkökulmasta ikävä tosiasia on se, että sairauksien riskitekijöiden puuttuminen ei takaa sataprosenttista terveyttä. Mistä todennäköisyyksissä oikeastaan onkaan kyse? Mustajoki selittää ilmiötä arpajaisesimerkin avulla. Jos todennäköisyytesi sairastua on hyvin pieni, on sinun kohdallasi arpajaisissa valittavien lukuisten arpajaispallojen joukossa vain muutama sellainen pallo, jonka valitseminen johtaa sairastumiseen. Jos riskisi on suuri, voi arpajaispalloista jopa puolet tai enemmänkin olla ”sairauspalloja”. Osallistumme tietysti mieluummin sellaisiin arpajaisiin, jossa on pienempi todennäköisyys valita sairauspallo eli sairastumisen riski on pienempi. Se ei kuitenkaan takaa automaattisesti sitä, että sairauspallo jää nostamatta. Jos meillä on huono tuuri (sattuma/kohtalo), nostamme sadan pallon joukosta juuri sen toisen kahdesta sairauspallosta.

Onko sitten kaikenlainen ravitsemukseen vaikuttava terveydenedistämistyö turhaa, jos kerran sattumalla on aina mahdollisuus laittaa sormensa peliin? Kansanterveyden näkökulmasta ei ole. Esimerkiksi: jos me suomalaiset lisäisimme selvästi kasvisten käyttöä, sillä olisi väestötasolla mitä todennäköisemmin terveydentilassamme näkyviä vaikutuksia. Yksilötasolla kasvisten lisääminen ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä, että henkilön verisuonet toimivat elastisemmin tai että hän ei sairastu syöpään, vaikka ravitsemustutkimusten perusteella kasvisten käytön lisäämisellä on tällaisia terveysvaikutuksia. Tämä on terveyden edistämisen paradoksi, joka meidän vain on hyväksyttävä. Ravitsemustottumusten kohdalla ei kannata ajatella pelkästään tulevaisuuden sairausriskejä, vaan myös tämän hetken hyvinvointia. Ja mitä enemmän mittarissamme on saavutettuja elinvuosia, sitä enemmän vaakakupissa painaa juuri tuo nykyhetken ja lähitulevaisuuden hyvinvointi.

Hämmentää

Nyt alkaa olla kaikki joulusuklaat jo syöty, joten piti lähteä hakemaan euforiakokemuksia jostain muualta. Päädyin kirjoittamaan blogia :-). Jos jonkun uudenvuoden lupauksen teen, niin olkoon se seuraava: yritän blogata säännöllisemmin ja tiheämmin. Lupaukset on tehty kuulemma rikottaviksi, mutta jospa tämän saisi pidettyä. Ainakin se on hyvä tavoite. Ajatuksia kyllä pyörii päässä, mutta niitä ei ennätä aina kirjaamaan muistiin. Piti nytkin kirjoitella tänne jo ennen joulua, mutta eipä sitä sitten ennättänytkään. Vai oliko ehkä pääni liian pyörällä erilaisista epämääräisistä ajatuksista? Sekin on mahdollista. Aloittelen tätä uutta blogivuotta nimittäin vähän hämmentyneissä tunnelmissa.


Mikä oikein hämmentää? Kuvaavaa on varmaan se, että en oikein edes osaa ilmaista että mikä nyt sitten hämmentää. Jotenkin tilani liittyy tähän netin pullistelevaan ravitsemus- ja ruokavirtaan. Mitä näistä kaikista keskusteluista oikein pitäisi ajatella? En yhtään ihmettele sitä, että monella on pää pyörällä ravitsemuskysymyksissä. Tietoa, tarinaa, mielipidettä, ohjetta ja neuvoa on ihan joka lähtöön. Täysin ristiriitaisiltakin tuntuvat ohjeet vaikuttavat hyvin perustelluilta ja kannatettavilta. On tässä omakin pää pyörällä, vaikka pitäisi olla ihan alalle koulutettu yksilö kyseessä.

Niin mielenkiintoista kuin (ravitsemus)tieteellinen tutkimus onkaan, se ei voi(ne) koskaan tuottaa meille lopullista tietoa siitä millainen ruoka on meille ehdottoman parasta. Tieteen luonteeseen kuuluu olla itseään korjaavaa, se yrittää viedä meitä koko ajan lähemmän ilmiöiden ydintä koskaan kuitenkaan sinne pääsemättä. Tietämys ihmisen ravitsemuksesta tarkentuu, joskus jopa muuttuu kokonaan. Lisäksi tiedettä luovat ja tulkitsevat inhimilliset ihmiset, se tuo mukaan kuvaan oman rosoisuutensa.

Onko myös niin, että ruoasta on yksinkertaisesti mahdotonta puhua jotenkin neutraalisti ja vailla tunnekuohuja? Sekoittuuko netin faktakeskusteluihin aina niin paljon tunnemuistoja, adrenaliinia ja arvolatauksia, että usein päädytään vänkäämään ehdottomiin eipäs-juupas asetelmiin ja syyttämään vääräuskoisia vähintään kansanmurhaajiksi. Ovatko netin ravitsemuskeskustelut ehkä uuden vuosituhannen ristiretkiä, jossa tarkoituksena on puolipakolla tai ihan väkisin runnoa läpi oma käsitys oikeasta ja hyvästä elämästä?

Väittelyiden kestoaiheena tuntuu olevan hiilihydraatit ja rasvat, siinä samalla vähän kai proteiinitkin. Itse olen alkanut ajatella (uusimpien energiaravintoaineita koskevien tutkimustulostenkin) siivittämänä, että ehkä keskittyminen energiaravintoaineiden suhteiden pähkäilyyn onkin ohjannut meitä ihan sivupoluille. Pitäisikö unohtaa kokonaan proteiini-rasva-hiilariprosentit ja tarkastella ruokavaliota ihan muusta näkökulmasta? Tosisasiahan on, että energiaravintoaineiden osuuksiltaan suhteellisen samantyyppisiä ruokavaliota voidaan koostaa syömällä hyvin erilaisia ruokia. Ja vaikka kahdessa ruoka-aineessa olisi sama määrä tyydyttynyttä rasvaa tai hiilihydraatteja, niiden kokonaisravintoaineprofiili voi olla hyvin erilainen. Käymistilassa hiilari-rasvarintamalla on ilmeisesti myös muita ravitsemuksen parissa työtään tekeviä.

Itseäni on alkanut häiritä entistä enemmän se, että ihmiset kokevat syömisensä suhteen tarpeettoman paljon syyllisyyttä. Krooninen syömissyyllisyys heikentää hyvinvointia taatusti enemmän kuin makkaraperunoiden ostaminen grillillä tai suklaalevyllä herkuttelu työviikon päätteeksi. Uhkaako syömissyyllisyydestä tulla uusi kansantautimme?

Ps. Olemme nyt testailleet perheeni kanssa sitä ennen joulua ostamaani voipaketin sisältöä. Ehkä on niin, että olen kyllästänyt itseäni niin monta vuotta margariinilla, että en enää kykene erottamaan voin kaikkia makuvivahteita. Eniten voi erosi mielestäni käyttämästämme margariinista suolaisuutensa vuoksi, muita dramaattisia makueroja oli vaikea tunnistaa. Mutta tämä oli nyt ihan sitä makuasiaosastoa :-).

Voihan voi

Kovasti on uutisoitu viime aikoina, että ruokakauppakansa on jälleen löytänyt voihyllyt ja kevyttuotteiden kauppa käy huonosti. Ilmiö ei selittyne ainoastaan voin hinnan laskulla vaan myös syksyn rasvakeskustelu kantanee nyt hedelmää.


Kevyttuoteilmiö on minusta mennytkin yli äyräidensä, ihan hyvä että otetaan siinä mielessä vähän takapakkia. Edelleen ostan kaupasta kyllä rasvatonta maitoa, minusta se maistuukin paremmalta, mutta olen kyllä ihmetellyt sitä kuinka laput silmillä on vain juostu tuon elintarvikkeiden ”keveyden” perässä. Ei rasvaa tarvitse saada pois kaikesta hinnalla millä hyvänsä. Nämä mieltymysasiat onvat pitkälti myös henkilökohtaisia makuasioita, mutta ainakaan itseäni ei ole makuelämyksenä puhutellut esimerkiksi rasvaton raejuusto. Ja miksi raejuusto edes pitäisi saada täysin rasvattomaksi, kun ”tavallisessakin” raejuustossa rasvaa on vain kaksi prosenttia ja käyttömäärät ovat yleensä ihan kohtuullisia? Kevytmargariinien voittokulkua on seurannut surullisena jo vuosia. Nykyään kuluttajan saatavilla ei ole enää lainkaan niitä 80% rasvaa sisältäviä margariineja, joita vielä 1990-luvulla oli margariineista enemmistö. Ei ole mitään järkeä vähentää kasvimargariineista rasvaa, niiden hyvän rasvahappokoostumuksenhan ansiosta niitä juuri käytetään! Enkä millään jaksa uskoa että Suomen lihavuusongelman syy piilisi runsaassa kasvimargariinien käytössä. (Lihavuuden takana piilevien ruokavaliotekijöiden selvittäminen on muuten todettu yllättävän hankalaksi: tutkimuksessa ei ole oikein päästy löytämään niitä ruokatason tekijöitä, jotka lihavuuden ovat synnyttäneet. Syitä tähän on monia.)

Innostusta voin käytän lisäämiseen en henkilökohtaisesti oikein ymmärrä. Syy voi olla siinä, että en ole oikein koskaan ymmärtänyt, että miksi voin sanotaan maistuvan niin paljon paremmalta kuin mikään muu rasva. Voi toki olla, että tiedollinen ennakkoasenteeni on ollut niin vahva, että sen takia en ole pystynyt löytämään voin tarjoamia korvaamattomia makuelämyksiä. Luulen kuitenkin, että voin syvin olemus ja hyvyys kätkeytyy jonnekin syvälle Suomalaisen agraariyhteiskunnan historialliseen havinaan. Voin luokittelemista luonnolliseksi rasvaksi en ymmärrä ollenkaan. Miksi voi on luonnollisempaa ja alkuperäisempää kuin margariini? Miksi vasikan ravinnoksi tarkoitetusta maidosta mekaanisesti erotettu rasva on ihmisravintona lähempänä ”luonnollisempaa” kuin esimerkiksi rypsikasvista erotettu rasva? Vai menevätkö juuret tässä alkuperäiskeskustelussa ”sylttytehtaalle” eli tässä tapauksessa margariinitehtaaseen? Mutta tätäkään perustelua en oikein ymmärrä, valmistetaanhan suuri osa kuluttamastamme voistakin tehtaissa suurina erinä. Ehkä joku teistä voisi auttaa minua tässä luonnollisuuden ymmärtämisessä ja kertoa mihin se perustuu. Myönnän rehellisesti tietämättömyyteni.

Ravitsemuksen näkökulmasta en näe suurena ongelmana sitä, että myös voita käyttää silloin tällöin. Itsellä on kuitenkin päivittäisessä käytössä runsasrasvainen rypsiöljypohjainen margariini, koska haluan tarjota keholleni sen sisältävät hyvät tyydyttymättömät rasvahapot. Margariinia tarjoan myös lapsilleni. Niin en tekisi, jos arvioisin margariinista aiheutuvan heille suurta terveydellistä haittaa Sen lisäksi käytämme myös rypsi- ja oliiviöljyä. Öljyjen käyttöä ei varmasti kannata unohtaa niidenkään, jotka ovat valinneet leipänsä päälle voin. Seuraan toki rasvatutkimusta ammattini puolesta säännöllisesti. Jos alkaa näyttää siltä, että margariineista on ihmiselle selvää haittaa, pitää toki muuttaa kurssia. Vielä en ole nähnyt sellaiselle mitään tarvetta.

Löytäkäämme sisäinen ruffemme!

Anja Nystén on kehitellyt ajatuksen Ruffeista (katso edellinen blogikirjoitus). Ruffe on Anjan mukaan nettikirjoittaja; joka:

analysoi monipuolisesti ajan ilmiöitä unohtamatta lähdekritiikkiä

ei kumarra ketään

kyseenalaistaa kaiken - myös omat kirjoituksensa

Ja Anja jatkaa: "Jos ruffen pitää kritisoida, hän kritisoi ihmisten tekemisiä ei ihmisiä itsessään. Ruffe ei mene koskaan asiattomuuksiin. Ruffe arvostaa faktaa, mutta kavahtaa tiukkapipoisuutta ja vastustaa fanaattisesti fanatismia. Ulkoisena tunnusmerkkinä ovat naurunrypyt."

Ravitsemuskeskustelut todella kaipaavat lisää näitä ruffeja! AIhepiirille on tyypillistä se, että ollaan juuri fanaattisesti ja järkähtämättömästi jotain mieltä ja omaa näkemystä ei haluta missään tapauksessa lähteä kyseenalaistamaan. Muita kritisoidaan, mutta ei koskaan itseä. Tällainen asenne herättää myös muissa halua kaivautua poteroihin. Seurauksena on se, että ei tahdota päästä koskaan keskustelemaan analyyttisesti itse asiasta, viemään käsitystämme ravitsemuksen ilmiöistä hieman lähemmäs sitä kuuluisaa "totuutta".

Itse haluaisin sanoa kaikin puolin irti fanatismista (jopa fanaattisesta fanatismin vastustamisesta ;-)), se kun tahtoopi padota asioiden kehittelyn eteenpäin ja samalla uusien oivallusten tekemisen. Ruffeuden syvimpään olemukseen kuuluu myös kyky myöntää erehtyneensä ja löytää ajatuksilleen uusi suunta. Tämähän on myös (ravitsemus)tieteellisen ajattelun ytimessä: tietomme ilmiöistä ei tule koskaan valmiiksi ja joskus seikaillaan tovi ihan metsässä.