keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Ruoka-asenteet ja syöminen - tuloksia julkaistu

Tänään tuli viesti Public Health Nutrition -lehdestä: artikkelimma STRIP -tutkimukseen osallistuneiden vanhempien syömiseen liittyvistä asenteista ja ruokavaliosta on nyt nähtävillä FirstView-artikkelina/abstraktina lehden verkkosivuilla. (Jostain syystä en saa linkitystoimintoa toimimaan. Yritän myöhemmin lisätä tähän linkin.)

Turun yliopistossa toteutetussa STRIP -prpjektissa tutkimuksen ravitsemusinterventioon osallistuneet perheet ovat saaneet sydänystävällisen ruokavalion toteuttamiseen liittyvää ohjausta perheen STRIP -lapsen vauva-ajoista lähtien. Erityistä huomiota on kiinnitetty tyydyttymättömien rasvahappojen osuuden lisäämiseen ruokavaliossa. Ohjauksessa on sekä pyritty lisäämään tietoa sydänystävällisen ruokavalion koostamisesta ja vaikutuksista (education) että pohdittu yhdessä perheen konkreettisia ruokavalintoja esimerkiksi lapsen ruokapäiväkirjaa ja elintarvikepakkauksia apuna käyttäen (counselling). Kukin perhe on tavattu säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa. Nyt julkaistussa työssä tutkimme vanhempien asenteita Helsingin yliopistossa kehitetyn HTAS -asennekyselyn avulla STRIP -lasten ollessa 11-vuoden ikäisiä. Kyselyssä mitataan asennoitumista syömisen terveellisyyteen (yleinen terveyshakuisuus, kevyttuotekiinnostus, kiinnostus luononmukaisia ruokia kohtaan) ja syömisen hedonisiin puoliin (makeanhimo, ruoka mielihyvän lähteenä ja ruoan käyttäminen palkintona).

Artikkelin tuloksissa ja johtopäätöksissä toteamme muun muassa, että vanhempian halu syödä terveelliseesti konkretisoitui myös lautasella: syömisen suhteen terveyshakuisimmat vanhemmat söivät enemmän kasviksia sekä saivat ruoastaan enemmän kuituja javähemmän tyydyttynyttä rasvaa kuin sellaiset vanhemmat, joiden terveyshakuisuus oli vähäisintä. Rasvan laasun suhteen saatiin mielenkiintoinen tulos: Interventiovanhemmilla tyydyttymättömän ja tyydyttyneen rasvan suhdetta kuvaava (P+M)/S -suhde oli terveyshakuisuudesta riippumatta korkeampi kuin kontrolliryhmän vanhemmilla. Vaikutti siis siltä, että intervention päätavoitteeseen, ruokavalion rasvan laatuun, kyettiin jonkin verran vaikuttamaan terveyshakuisuuden "ohi". Toisin sanoen, pitkäkestoisella, samaa asiaa useita kertoja kertaavalla ja konkreettisiin preheen elintarvike- ja ruokavalintoihin kohdistetulla ravitsemusohjauksella saatiin tuloksia, vaikka vanhempi olisi ollut vähemmän kiinnostunut syömisen terveellisyydestä.

Mielestäni mielenkiintoisia tuloksia saimme myös ruoka-asenteiden yhteydestä vanhempien painoindeksiin eli BMI:hin. Yleistäen voisi sanoa, että selkeän tutkimusnäytön saaminen ruokatottumusten ja lihavuuden välisistä yhteyksistä on osoittanut melko haastavaksi. Meillä on enemmän tai vähemmän perustellun oloisia päätelmiä siitä, miksi länsimaiset ihmiset lihovat, mutta tutkimusnäyttöä näiden päätelmien takana kun kuitenkin yllättävän vähän. Tämä johtunee ainakin osittain siitä, että lihavuus on yhteydessä ruoankäytön aliraportointiin sekä siitä, että ruoankäyttöä ei useinkaan päästä tutkimaan lihomisvaiheessa vaan vasta sitten kun ollaan jo lihavia. Omassa tutkimuksessamme vanhempien terveyshakuisuus ei ollut selvästi (lineaarisesti) yhteydessä vanhempien lihavuuteen. Sen sijaan naisilla makeanhimo oli yhteydessä lihavuuteen: lihavat äidit olivat normaalipainoisia makeanhimoisempia. Mekään emme omassa tutkimusasetelmassamme pääse valitettavasti syy- ja seuraussuhteiden jäljille. Emme siis tiedä ovatko lihavat äidit olleet makeanhimoisempia aina/ennen lihomista (=makeanhimo osasyynä lihomiseen) vai ovatko he makeanhimoisempia esimerkiksi sen vuoksi, että yrittävät laihduttaa ja rajoittaa makeiden herkkujen syömistä ja sen vuoksi kokevat suurempaa himoa syödä kyseisiä ruokia. Kategorisen tiettyjen ruokien syömisen kieltämisenhän on ajateltu lisäävän mielitekoa syödä juuri noita kiellettyjä ruokia.

Tässä päällimmäiset, lisää aiheesta siis artikkelissa.

Ps. Minulta kysyttiin että kirjoitanko aina tekstejäni keskellä yötä kun blogijulkaisut osuvat pitkälti öiseen aikaan. Havahduin siihen että blogini aika-asetukset olivat aivan retuperällä, siis tallennettu aivan eri aikavyöhykkeelle kuin mistä käsin kirjoitan. Korjasin asetukset, nyt on vähän totuudenmukaisempaa aikatalutusta saatavilla. Kiitos tarkkasilmäiselle lukijalle :-)!

maanantai 16. toukokuuta 2011

Ruokauskomustemme ansiosta selviydymme arjesta

Aika kauas olen jäänyt vuoden vaihteessa asettamastani tavoitteesta kirjoittaa blogitekstejä aiempaa tiheämmin. Kevät on ollut niin töiden kuin opiskelunkin suhteen täynnä dead line –tavoitteita, eikä ”ylimääräistä” aikaa bloggailuun ole jäänyt. Mielessäni on myös ollut taannoin Ylen lasten ja nuorten ohjelmissa esiintynyt koululaistyttö, joka perhettään esitellessään luonnehti äitiään ihan ok-tyypiksi, jolla kuitenkin on yksi iso miinus: hän roikkuu aina liikaa facebookissa. Tämä ohjelma mielessäni olen yrittänyt käyttää aikaani myös muuhun kuin koneen äärellä istumiseen, niin mielenkiintoisia kuin ravitsemusaiheiset keskustelut ovatkin olleet.

Ruoka- ja ravitsemus on yksi sellaisista aihepiireistä joiden äärellä bloggaajia on paljon ja osa kirjoittaa todella aktiivisesti. Jatkuva kirjoitusten ja keskustelujen seuraaminen, niihin osallistuminen ja omien tekstien tuottaminen vie paljon aikaa. Olenkin miettinyt mistä toiset bloggaajat saavat raavittua kokoon kaiken aktiivisuuden vaatiman ajan! En itse kuulu niihin bloggaajiin jotka pystyvät kirjoittamaan tekstejään yhdeltä istumalta kymmenessä minuutissa (onko sellaisia edes olemassa?). Tekstin kasaaminen vie aikansa ja tekstin julkaisemista seuraa toivottavasti myös keskustelu jossa haluaa itsekin olla mukana. Itse toisaalta myös toivon, että sosiaalisen median logiikka, jossa korostetaan sekä nopeutta että klikkausten ja linkitysten määrää ei ole syrjäyttämässä asioiden käsittelyn syvyyttä. Monimutkaisista asioista kun ei voida jatkuvasti repiä suoraviivaisia ja räväköitä otsikoita tekemättä hallaa kokonaisuuksien ymmärtämiselle.

Mutta nyt varsinaiseen aiheeseen. Olen  viime viikkojen aikana päässyt osallistumaan useampaan ajatuksia herättävään ravitsemus- ja terveysaiheiseen seminaariin. Viime viikon torstaina olin UKK-instituutissa pohtimassa terveyttä edistävän työn etiikkaa ja perjantaina Ravitsemusterapeuttien yhdistyksen jäsenilleen järjestämässä kevätkoulutuspäivässä. Jälkimmäisessä koulutuksessa pohdittiin muuan muassa sitä, mihin erilaisten ruokavaliosuuntausten kiehtovuus perustuu. Siitähän ei pääse mihinkään, että elämme erilaisten ravitsemusvaihtoehtojen kulta-aikaa. Omaa aikaansa ei toki ole helppo arvioida, katselemme sitä yksinkertaisesti liian läheltä erottaaksemme todella tarkkasilmäisesti ajan ilmiöitä. Ehkä muutaman vuosikymmenen päästä pystytään jo arvioimaan 2000-luvun alun yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiötä paljon analyyttisemmin kuin mihin pystymme itse tällä hetkellä. Joitain arvioita siitä, mitä ajassamme liikkuu, lienee silti sopivaa tehdä.  Mielestäni ajallemme on tyypillistä kaikenpuolinen viranomaisten, instituutioiden ja konsensuksen alasajo. Tämä ei tule esille vain ravitsemuskysymyksissä, hyvänä esimerkkinä on vaikkapa kevään tapahtumat, käänteet ja retoriikka politiikassa. Tällä hetkellä tunnutaan painottavan tavallisen kansalaisen tietämystä itseään koskevista ja vähän laajemmistakin asioista.

Ravitsemusterapeuttien koulutuspäivässä psykologi Marieke Saher valotti esityksessään kiinnostavasti sitä, mihin uskomuksemme ruoasta ja terveydestä pohjautuvat. Arkipäättelyssämme omat mieltymykset ja arvot vaikuttavat keskeisesti siihen minkä halutaan tai uskotaan olevan totta. Lähtökohtana lähestyessämme maailmaa on ajatus: ”Älä horjuta minun varmuuttani.”. Samaa ilmiötä on käsittääkseni tarkastellut L. Festinger taannoin sosiaalipsykologisessa teoriassaan kognitiivisesta dissonanssista. Kognitiivisella dissonanssilla viitataan omien mielipiteiden ja uuden tiedon yhteensopimattomuudesta syntyvään epämieluisaan tunnetilaan. Ihminen ei hakeudu kontakteihin vain tietääkseen millainen maailma on vaan rakentaakseen maailmasta tiedollisesti johdonmukaisen näkemyksen. Haluamme ylläpitää ristiriidatonta kuvaa maailmasta ja toimia niin, että dissonanssia omien uskomustemme/asenteidemme ja kohtaamiemme uskomusten/väitteiden välillä on mahdollisimman vähän dissonanssia. Pidämme mieluummin kiinni omista ravitsemususkomuksistamme kuin hyväksymme uusia, omien näkemystemme kanssa ristiriidassa olevia näkemyksiä. Vaikka tämä on meitä jokaista koskettava ajattelun yleisperiaate, pitäisi meidän ravitsemusasiantuntijoiden ja –tutkijoiden kuitenkin pysyä tietoisina näistä omista lähtökohdistamme ja kyetä muuttamaan ajatteluamme silloin kun uusi (tieteellinen)tieto sitä edellyttää.   Tällä en viittaa ajatusten jatkuvaan muuttamiseen yksittäisten tutkimustulosten perusteella vaan avoimuuteen uudelle ja omaa ajattelua muuttavalle tavalle hahmottaa ilmiöitä. Oikeastaan tieteelliseltä pohjalta ponnistava asiantuntija ei mielestäni voi julistaa yhtä ainoaa ja oikeaa totuutta. Tieteen luonteeseen kuuluu itseään korjaavuuden ihanne. Olemme matkalla kohti totuutta, mutta emme vielä sitä saavuttaneet.

Monimutkaisten ilmiöiden yksinkertaistaminen auttaa meitä tekemään nopeita arjen valintoja. Arjen tilanteissa omaan kokemukseen, näkemykseen ja mielipiteisiin tuleekin jossain määrin aina luottaa. Yksinkertaistetuista uskomuksista ja toimintamalleista on monesti hyötyä tilanteissa joissa vaaditaan ripeää toimintaa. Esimerkiksi tulipalon sattuessa meille on eduksi päätellä nopeasti haemmeko sammutuspeitteen ja pyrimme sammuttamaan sillä alkaneen tulipalon vai ryntäämmekö mahdollisimman nopeasti ulos rakennuksesta. Kaupassa näemme paprikoita muovikelmuun käärittynä ja irtomyynnissä ilman kelmua. Haluamme toimia ekologisesti ja valitsemme ilman muovikäärettä olevan paprikan. Todellisuudessa ekologisuusilmiö on kuitenkin sangen paljon mutkikkaampi. Kelmu tai kelmuttomuus ei vielä kerro mitään paprikoiden viljelyolosuhteista, tuotantotavasta ja niiden kuljettamisesta kaupan myyntitiskille. Ja entä jos muovikelmu suojelee paprikaa pilaantumiselta ja vähentää siten hävikkiä? Eikö se ole ekologista? Arjen sujumiseksi meidän on luotettava omaan intuitiiviseen näkemykseemme, mutta toisaalta tämä yksinkertaistava tapamme ajatella on yksi syy siihen miksi tulemme aina uskomaan ja luottamaan sellaisiin asioihin joita ei voida pitää ilmiöitä tarkemmin tutkittaessa järkevinä ja perusteltuina uskomuksina. Ja siksi siis maailma on täynnä mitä erilaisimpia ravitsemukseen liittyviä uskomuksia ja niiden perusteella tehtyjä ruokavalintoja.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Lisäainevastaisuuden aallonharjalla - mennäänkö ojasta allikkoon?

On tämä lisäainekeskustelu minunkin mielestäni jo saanut aivan eksponentiaaliset mittasuhteet. Elintarvikkeiden lisäaineista on puhuttu kriittiseen sävyyn jo usean vuoden ajan, mutta viime viikkoina tuskin kukaan vähääkään mediaa seuraava on välttynyt lisäaineuutisoinnilta ja keskusteluilta. On mm. kannettu huolta elintarviketeollisuuden petollisista toimista, kouluruokaa on lähetetty analysoimaan monenlaista ammattilaista lääkäreistä ja ravitsemusasiantuntijoista ravintoterapeutteihin (huom. termi ei ole kirjoitusvirhe) ja vanhemmat ovat herätelleet kansanliikettä lisäaineettoman kouluruoan puolesta.


Vaikkakin olen sitä mieltä että kuohunta on tulvinut nykyisessä mittakaavassaan yli kuin kevättulvista kärsivät jokemme, on keskusteluista toivottavasti joitain hyviäkin seurauksia (siis myös muita hyviä seurauksia kuin tuhansia klikkauksia lisäaineista uutisoivien tahojen verkkosivuilla ja sitä kautta mahdollista kassavirtaa). Kuten esimerkiksi että:

- Päästään vähentämään kuluttajien näkökulmasta tarpeettomien lisäaineiden käyttöä.

- Pidetään yllä ja laajennetaan lisäaineiden turvallisuustutkimusta.

- Puhutaan kouluruoan laadusta ja niistä RESURSSEISTA, joilla ruokaa tehdään.

Lisäaineita ei kuitenkaan tulisi niputtaa yhteen nippuun, ovathan ne kovin sekalainen joukko kemiallisia yhdisteitä: On luontaisia lisäaineita kuten esim. lesitiini, jotka eristetään kasvi- tai eläinperäisistä raaka-aineista. On myös luontaisen kaltaisia lisäaineita, jotka valmistetaan kemiallisesti mutta jotka ovat molekyylirakenteeltaan vastaavia kuin luonnossa esiintyvät aineet. Esimerkkinä voisi mainita askorbiinihapon eli tutummin C-vitamiinin. Sitä aika moni meistä saa elintarvikkeiden lisäksi ravintolisistä, joita napsitaan tiuhaan varsinkin flunssakaudella. Kolmas ryhmä lisäaineita ovat keinotekoiset eli synteettiset lisäaineet. Ne ovat sellaisia kemiallisesti valmistettuja lisäaineita, joita ei esiinny lainkaan luonnossa. Esimerkkinä vaikkapa atsoväri amarantti.

On tärkeää, että lisäaineiden turvallisuutta tutkitaan. Uuden tutkimustiedon valossa voidaan muuttaa lisäaineiden käyttömääriä tai joskus jopa kieltää tietyn aineen käyttö kokonaan. Elintarviketurvallisuusvirasto Evirassa on parhaillaan käynnissä riskinarviointihanke, jossa arvioidaan suomalaisten lasten ja aikuisten altistumista nitraateille ja nitriitille sekä luontaisista lähteistä että lisäainekäytöstä. Aiemmin suomalaistenlasten osalta on todettu, että lisäaineista juuri nitriitti (toisaalta myös bentsoehappo) on sellainen lisäaine jonka sallitut saantirajat ylittyvät melko helposti. Nitriittejä saadaan mm. makkarasta ja lihavalmisteista, jossa niillä on merkitystä mm. mikrobikasvun estämisessä ja värin ylläpidossa. Markkinoillahan on tälläkin hetkellä tarjolla myös nitriitittömiä lihavalmisteita, itsekin olen niitä lapsiperheeseemme tietoisesti ostanut. Ilmeisesti näillä tuotteilla ainakin säilyvyys on toiminut eikä ruokamyrkytyksiä ole esiintynyt? Hinta näillä tuotteilla on kyllä huomattavasti korkeampi kuin ns. ”perusnakeilla”.

Itse lähtisin vähentämään elintarvikkeiden lisäaineita siitä turhimmasta päästä eli ruoan kosmetiikasta. Tarvitsemmeko me todella kirkkaan oransseja irtokarkkeja tai räiskyvän vihreää päärynämehujuomaa? Erinomaista on myös se, että esimerkiksi noiden nitriittien osalta päivitetään saantitilannetta ja käyttötarvetta. Tässä lisäaineiden vastaisessa innossa on kuitenkin osattava pitää myös jalat maassa. Olen jo nyt ymmärtänyt, että elintarviketeollisuudessa on otettu vastaan kuluttajien vaatimus lisäaineettomammasta ruoasta ja siellä mietitään kuumeisesti keinoja vähentää tai poistaa jopa kokonaan käytetyt lisäaineet. Toivon vain, ettei tässä paineessa riennettäisi ojasta allikkoon kuten kävi takavuosina rasvan kanssa. Vähärasvaisuutta ja rasvattomuuttahan hypetettiin suurella volyymilla ja samalla synnytettiin paljon sellaisia tuotteita joiden mielekkyyttä oli ainakin ravitsemuksellisesta näkökulmasta vaikea nähdä (esim. kevytmargariinit!). Eli kyllä siellä elintarviketeollisuudenkin puolella olisi nyt syytä pitää myös niitä kuuluisia jäitä hatussa.

PS. Vaikka kotona kokkaaminen perusruoka-aineita hyödyntäen on monesta syystä erinomainen keino saada ruokakunnalle pötyä pöytään muistetaan kuluttajina kuitenkin myös se, että kaikki valmisruoat eivät nykyisinkään ole automaattisesti lisäainepommeja. Myös valmisruokapuolella on valittavanamme jopa täysin lisäaineettomia vaihtoehtoja! Eli ei tässäkään asiassa leimata perusteettomasti yhtä tuoteryhmää yhteen ja samaan lokeroon (”lisäainepommit”) kuuluvaksi :-).

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Tervettä vai sairasta asennetta ruokaan?

Satuitko katsomaan pari viikkoa sitten Voimala-ohjelmaa, kun aiheena oli ”Syö itsellesi parempi elämä?” Ohjelma on muuten vielä muutaman viikon ajan katsottavissa Ylen Areenasta. Ohjelman esittelytekstissä kysytään: ”Voiko terveyden tavoittelu johtaa hallitsemattomaan ruokasuhteeseen, jossa hyvä tarkoitus muuttuu pakkomielteeksi?” Samaa olen itsekin välillä miettinyt seuratessani muun muassa näitä netin ruokakeskusteluja.

Itse ohjelmaan oli koottu keskustelemaan monipuolinen joukko syömisen parissa tavalla tai toisella toimivia/toimineita ihmisiä: paikalla oli superfoodin/terveellisen/laadukkaan/alkuperäisen syömisen puolestapuhujia, syömättömyyden kulttuurisia ulottuvuuksia tutkinut uskontotieteilijä ja syömishäiriötä sairastavia potilaita työssään kohtaava ravitsemusterapeutti. Monipuoliset lähtökohdat siis keskustelulle! Erilaisia näkökulmia tulikin keskustelun aikana esille, itse jäin kaipaamaan vielä jonkinlaista asioiden synteesiä tai erilaisten näkökulmien tuomista yhteen.

Ohjelman katsomisen jälkeen lähdin itse hahmottelemaan suhdettamme ruokaan ja syömiseen piirtämällä asiasta yksinkertaisen kuvion, kutsutaan sitä tässä vaikka syömispyramidiksi ;-). Laitoin aluksi yhden pyramidin kulmista indikoimaan välinpitämätöntä suhtautumista ruokaan (”Ei vois vähempää kiinnostaa”), yhden vastuullista asennetta ruokaan (”Tiedostan ruokavalintojeni vaikutukset itseeni, ympäristööni ja globaalisti ja pyrin ohjaamaan valintojani tämän perusteella”) ja yhden häiriintynyttä asennetta ruokaan (”Ruoan ajatteleminen ja syömiskäyttäytymisestäni on haittaa itselleni ja/tai ympäristölleni”). Lähelle välinpitämätöntä asennetta , mutta kuitenkin siitä erilleen merkitsin vaistonvaraisen asenteen (”Syön sitä mikä milloinkin on luontevaa”). Kuvion tarkoituksena ei ole erotella meitä aina selvärajaisesti johonkin edellä mainittuun ryhmään kuuluvaksi, enemmänkin näen että olemme kolmion sisällä hiljaisessa liikkeessä näiden vaihtoehtojen välillä. Joskus asemamme voi liikahtaa rajustikin johonkin uuteen suuntaan, joskus jämähdämme pidemmäksi aikaa paikallemme johonkin pyramidin kohtaan.

Näen että keskeinen syömiseen liittyvä käsite on kontrolli. Asetin sen kysymysmerkin kera pyramidin keskelle. Meillä on tarve tavalla tai toisella hallita tai kontrolloida omaa elämäämme, myös syömistä. Kontrolli voi ilmetä monella tavalla: se voi olla vastuullista omien tekojen seurausten tiedostamista ja pyrkimystä vaikuttaa omaan, läheisten tai koko maapallon hyvinvointiin. Joskus syystä tai toisesta elämässämme oleva epätasapainotila ajaa meidät etsimään kontrollia sellaiselta elämänalueelta, joka ei sellaisenaan liity epätasapainon aiheuttajaan. Voimme kokea syömisen kontrolloimisen palkitsevana, vaikka muu elämä velloisi kaoottisena ympärillämme. Yksi syömisen ulottuvuuksista on vahvan emotionaalinen ja syömisen avulla pyrimme tyydyttymään ja joskus myös kompensoimaan emotionaalisia tarpeitamme. Häiriintyessään syömisestä voi myös kehittyä meille päihteen kaltainen riippuvuus, siis pakonomainen toiminto, jota meidän on toteutettava tietyllä tavalla vaikka siitä on meille itsellemme ja läheisillemme pidemmällä tähtäimellä haittaa.

Oma vastaukseni Voimala-ohjelman tekijöiden esittämään kysymykseen voiko terveyden tavoittelu johtaa hallitsemattomaan ruokasuhteeseen on myöntävä. En kuitenkaan näe asiaa vain mustavalkoisen suoraviivaisena syy-seuraus suhteena. Terveyden tavoittelu voi joskus kääntyä itseään vastaan ja johtaa syömisen häiriintymiseen niin että siitä on terveydellistä haittaa niin itselle kuin lähipiirillekin. Syömisen häiriintyminen ei kuitenkaan aina johdu terveyden tavoittelusta eikä terveyden tavoittelu aina johda syömisen häiriintymiseen. Meillä ravitsemuksen ja terveyden välisistä yhteyksiä ammatiksemme viestittävillä henkilöillä on mielestäni eettinen vastuu pyrkiä toimimaan niin, että emme ole kannustamassa ketään syömisen häiriintymisen suuntaan. Näen että tietty määrä vastuullista asennetta, kontrollia ja hallintaa on meille hyväksi, mutta meidän tulisi myös tiedostaa se että homma voi mennä ”överiksi” ja syömisasenne kohti syömisen häiriintymistä. Syömishäiriö on vakava, elämää invalidisoiva sairaus, joka pahimmassa tapauksessa voi viedä meidät ennenaikaisesti hautaan.

torstai 24. helmikuuta 2011

Missä menet, kouluruoka?

Kiusallisen pitkä tauko taas blogin kirjoittamisen kanssa. Arjessa tapahtuu kaikenlaista eikä ajatuksiaan saa kootuksi näkyville, ne jäävät vain pyörimään omaan päähän. Piti Soilen (Ruottisen) hiilihydraattiväitöksestäkin kirjoittaa, mutta se saa nyt odottaa vielä hetken.


Käyn nimittäin ensin lasten ja nuorten joukkoruokailun kimppuun. Kollegani Laurisen Maaritin kanssa nimittäin tuli aihe puheeksi hänen kertoessaan kokemuksistaan Ranskasta ja Yhdysvalloista, missä Maarit on perheineen viettänyt muutaman vuoden perheen isän työkomennuksen seurauksena. Ravitsemustieteilijänä Maarit on tehnyt tarkkasilmäisiä havaintoja paikallisesta kouluruokailusta ja verrannut toimintaa Suomenkouluruokailujärjestelmään; Ulkomailla ollessa silmät avautuvat uudella tavalla kotimaan asioille. Näin Maarit muun muassa kertoi kokemuksistaan:

”Nyt lapseni eivät ole osallistuneet joukkoruokailuun kohta kolmeen vuoteen: Ranskassa lapset haettiin koulusta kotiin lounaalle kesken päivän ja täällä USA:ssa lounas viedään eväinä kouluun. Pystyn toteuttamaan yksilöllisyyttäni ravitsemuksessa 24h rajana vain oma jaksaminen ja kiinnostus etsiä vaihtoehtoja uudessakin kulttuurissa. Olen todellakin havahtunut siihen etteivät vanhemmat tosiaankaan tarjoile 100% lastensa aterioista Suomessa. Yritin etsiä jotain positiivista omasta lasten lounaslaukkujen pakkaamisesta joka aamu kun homma alkaa jo vähän uuvuttaa... Ainakin tiedän mitä lapseni syövät päivän aikana. Olen tässä suhteessa etuoikeutettu NYT, mikä saa tiedostamaan, että palatessani Suomeen joudun antamaan lasteni ravitsemuksesta suuren osan instituutioiden käsiin. Ja kohtaamaan taas sen etten välttämättä tiedä ja näe mitä lapseni syö päivän aikana. Viitenä päivänä viikossa, 40 viikkoa vuodessa, useita vuosia ts. vaikutukset pitkän aikavälin terveyteen ovat selviä ilman suurempia tutkimuksia. Puhumattakaan päivittäisestä jaksamisesta. Voin vain luottaa, että ruokailusta vastaavat yrittävät tehdä parhaansa annettujen resurssien puitteissa. Ja resurssit puolestaan ovat politiikan tulosta.” Maarit totesi myös, että esimerkiksi keskustelu ravitsemuksen yksilöllisyydestä tai rasvasota tuntuvat jotenkin irrallisilta ilmiöiltä työssäkäyvien vanhempien lasten ravitsemuksessa. Eikö meidän pitäisi keskustella paljon enemmän poliittisen päätöksenteon osuudesta siihen mitä ihmiset syövät ja taloudellisten resurssien riittävyydestä esimerkiksi kouluruokailussa?

Keskustelusta innostuneena lähdin tutkailemaan THL:n toteuttaman Kouluterveyskyselyn tuloksia: minkälaisia ajatuksia oppilailla on tällä hetkellä kouluruokailusta? Vuonna 2010 toteutettuun kyselyyn vastasi yhteensä noin 100 000 peruskoululaista, lukiolaista ja ammatillisissa oppilaitoksissa opiskelevaa. (Melkoinen otoskoko siis kyseessä!) Kyselyn tulosten perusteella noin kaksi kolmasosaa oppilaista syö koulussa tarjotun lounaan päivittäin. Oppilaista 10-15% ilmoitti, että syö koululounasta vain korkeintaan kahtena päivä viikossa. Peruskoulun oppilaista osa oli sitä mieltä, että kouluruokailuun ei ole riittävästi aikaa (28% vastaajista), ruokailuaika ei ole sopiva (15% vastaajista) tai että ruokaa ei ole riittävästi tarjolla (28% vastaajista). Huomattavasti edellisiä suurempi osuus oppilaista oli kuitenkin sitä mitä, että kouluruoka ei ole laadultaan (64% vastaajista) tai maultaan (61% vastaajista) hyvää! Mielestäni tällaiset tulokset ovat hurjia! Mistä ne kertovat? Siitä että kouluruoalla on huono imago? Että oppilaat ovat nirsoja? Vai siitä että kouluruoan maussa ja laadussa on todella jotain vikaa? Ja miten nämä tulokset on yhdistettävissä kouluruokailun resurssien riittävyyteen/riittämättömyyteen? Ja siis siihen (ravitsemus)poliittiseen päätöksentekoon?

Suomessa on vuonna 2008 julkaistu Valtion ravitsemusneuvottelukunnan toimesta Kouluruokailusuositukset. Niissä todetaan mm. seuraava: ”Ruokapalveluja kilpailutettaessa ja sopimuksia tehtäessä pitää valintakriteereiksi asettaa myös ravitsemuksellista laatua määrittävät tekijät sekä maku ja painottaa niitä vähintään yhtä paljon kuin taloudellisia tekijöitä” Lisäksi todetaan, että oppilaiden monimuotoista osallisuutta kouluruokailun järjestämisessä on tuettava ja että kouluruoan kehittämisessä keskeistä on oppilailta ja opettajilta saatu palaute. Kuinkahan hyvin nämä suositukset toteutuvat käytännössä? Suositukset ovat tietysti aina ”vain” suosituksia, sanktioita ei tipu jos ne jäävät noudattamatta. Nyt vaalivuonna on varmasti kaikenlaista lupauksenpoikasta ilmassa poliittiseen päätöksentekoon pyrkivien puheissa, mutta miten voisimme edistää hyvien lupausten toteutumista myös käytännön tasolla? Vai onko kouluruokailun tilassa kyse jostain muusta kuin poliittisen päätöksenteon perusteella jaettujen resurssien niukkuudesta? Mitä mieltä olette? Olisi tietysti mukava kuulla mielipide myös jolta kulta työkseen kouluruokailun parissa toimivalta. Voi toki olla, että teillä on työksenne parempaakin tekemistä kuin tällaiseen blogipörinään osallistuminen… ;-).

Ps. Huomasin juuri myös YLE:n Suomi express -ohjelman tarttuneen aiheeseen. Keskustelijoilta on tullut vinkkeja kouluruoan tason nostamiseen. Nimimerkki "Kouluevästä 40 vuotta" ehdotti, että oppilaiden huoltajien tulisi käydä lapsensa koulussa ruokailemassa. Näin sattaisi  hänen mukaansa kodeissa (kouluruoka)keskustelun sävy muuttua, sillä sen verran erinomaisia eväitä koulujen henkilökunta tekee erittäin niukoilla budjeteilla. Ja nimimerkki lisää: "Ammattikuntana he (kouluruokaloiden henkilökunta) lienevät yksiä masokistisimpia-- kiitosta ei tarvitse odottaa." Näinkö on alhaista kouluruoan arvostus?

maanantai 31. tammikuuta 2011

Välihuomioita

Deetä purkista? -postauksen synnyttämä keskustelu on ollut itselleni tärkeää. Toivottavasti myös te keskustelijat ja seuraajat olette  saaneet siitä itselleni ajatuksia eteenpäin vietäväksi. Keskustelussa oli paljon meidän ravitsemuksen parissa työskentelevien pohdintoja ja osa ehkä koki asian luisuvan sivuraiteille, mutta yhtä kaikki, itselleni ajatustenvaihto oli antoisaa. Sosiaalinen media on (ammatillisena) toimintaympäristönä uusi ja toisaalta ravitsemusaiheet laajasti esille koko mediakentässä, siinätäkin on välillä hyvä  puhua, että miten ja missä ravitsemuksesta puhutaan ja viestitään. Kiitos kaikille keskusteluun osallistuneille aktiivisuudesta.

Tässä kohtaa haluan vain tuoda lyhyesti esille erään lähitulevaisuuden"ravitsemustapahtuman": laillistettu ravitsemusterapeutti Soile Ruottinen väittelee vajaan kahden viikon päästä pe 11.2. klo 12 Turun yliopistossa lasten hiilihydraattien saannista ja sen yhteyksistä muuhun ravitsemukseen, seerumin lipideihin ja hammasterveyteen. Kannattaa tutustua väikkäriin ja tulla vaikka itse paikalle väitökseen jos aihepiiri kiinnostaa :-). Olemme Soilen kanssa olleet työkavereita, hänen aineistonsa on kerätty Turun yliopistossa toteutetussa STRIP -tutkimuksessa. Tarjolla on siis mielenkiintoinen, harvemmin esillä ollut lapsinäkökulma  muuten runsaana käyneeseen hiilarikeskusteluun. Tuloksia voisi vetää todella tiivistetysti yhteen niin, että runsas sokerin saanti assosioitui haittoihin, runsas kuidun saanti puolestaan hyötyihin ja runsas kuitujen saanti oli yhteydessä vähäisempään sokerin saantiin.

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Deetä purkista?

Silmiini osui torstai-iltana A-talk-ohjelman keskustelu, jossa aiheena oli tällä kertaa D-vitamiini. Pitihän sitä jäädä seuraamaan. Paikalla oli yksi ravitsemustieteen dosentti, yksi lääkäri-ravitsemustieteilijä ja kaksi lääkäriä. Itse koin keskustelun sinänsä mielenkiintoiseksi, mutta mieleenpainuvin kommentti tuli keskustelun päätteeksi kotisohvalta. Mies totesi ykskantaan, että ”Aivan turha keskustelu”. Minä tietysti kysymään että mitä tarkoitat. Mieheni vastasi tarkoittavansa sitä, että taas ovat erimieliset asiantuntijat nokkimassa toisiansa ja katsojana ei saa asiasta mitään tolkkua itse asiasta. Että pitäisikö sitä D-vitamiinia nyt sitten ottaa purkista vai ei, ja jos pitäisi niin kuinka paljon. Aihe synnytti ”keskustelua” myös nettiin Ylen A-tuubiin. Valtaosa kommentoijista tuntui kannattavan nykyistä suurempia D-vitamiiniannoksia ravintolisinä eli purkista napsittuna.


Itsekin jäin lopulta miettimään, että mitä hyötyä keskusteluohjelmasta tässä kohtaa oikein oli. D-vitamiiniasia on kuitenkin pääosin vielä työn alla: Pohjoismaisia ravitsemussuosituksia ollaan uudistamassa ja siinä yhteydessä tehdään paljon työtä myös D-vitamiinin saantisuosituksen (=saanti ruoasta) ja mahdollisten D-vitamiinilisien käyttösuosituksen (D-vitamiinipillerit) kanssa. On tietysti hyvä että asiasta vaihdetaan mielipiteitä. Mutta mitä järkeä on viedä tässä vaiheessa tv-studioon neljä asiantuntijaa pohtimaan kaiken kansan edessä että kuinkahan tämä asia nyt oikein on. Käsittääkseni muiden muassa pohjoismaisen suositustyöryhmän D-vitamiiniporukka kaikkine viiteryhmineen on tällä hetkellä se foorumi, jossa D-vitamiiniasiaa haarukoidaan. Annetaan heidän nyt päätyä ensin johonkin lopputulokseen ja keskustellaan sitten lisää. D-vitamiinin saantisuositus ei ole ihan niin simppeli asia kuin välillä annetaan ymmärtää. Pitää arvioida hyötyä ja haittoja, vaikuttavuutta ja turvallisuutta. Yksittäisenä (nimettömänä) kansalaisena meidän on helppo heittää kaikenlaista suositusta kehiin. Mutta virallisen suositustahon edustavan vastuut ja velvollisuudet ovat moninkertaiset. Ravintolisien kohdalla on otettava huomioon sekin, että pillerimuodossa napsitulla vitamiinilla saattaa olla erilaisia vaikutuksia kuin ruoan tai D-vitamiinin kohdalla auringonvalon avulla saadulla vitamiinilla. Minusta on hyvä että monimutkaista ja vaikeaa asiaa puntaroidaan tarkasti ennen kuin päädytään jotain suosittelemaan.

Tämä saattaa nettiaikakaudella tuntua kovin konsensushenkiseltä, auktoriteettiuskovaiselta mielipiteeltä. A-tuubissakin oli taas useita kommentteja, joissa tuotiin vahvasti esiin kriittinen suhtautuminen ravitsemuksen asiantuntijatahoihin. Esimerkiksi näin asia ilmaistiin:

”Tunnevammaisten ja auktoriteettiongelmaisten asiantuntijoiden kannattaisi laskeutua norsunluutornistaan ja hyväksyä se tosiasia, että netin aikakaudella kollektinen foorumiäly on täysin kykenevä selvittämään samoista papereista samat asiat kuin perusarvauskeskuslääkärikin.”

”Kasvattakaa lapsistanne omatoimisia, omilla aivoilla ajattelevia. Mitä enemmän ihmiset ovat tietoisia (internet auttaa), sitä vähemmän Brezhnevin ajassa elävät viranomaiset meitä pystyvät kyykyttämään.”

Elämme aikaa, jossa yksilö haluaa ajatella ja päättää itse ja sanoutua irti vanhoista suurista instituutioista ja niiden edustajista. Netti on keskustelufoorumeineen tuonut meille aivan uudenlaisen mahdollisuuden hankkia ja jakaa tietoa ja mielipiteitä. Tässä kehityksessä on paljon hyvää, mutta itse en silti olisi heittämässä kaikkea asiantuntijatyötä roskakoriin. Saattaa johtua tietysti omasta ammatista ;-). Asiansa osaava ammattilainen/asiantuntija/viranomainen ei pyri kyykyttämään tai estämään omilla aivoilla ajattelua. Hän päinvastoin osaa arvostaa yksilöä oman elämänsä asiantuntijana. Suurina linjoina laaditut ravitsemussuositukset eivät automaattisesti päde jokaiseen yksilöön tai sovellu sellaisenaan yksilötason ravitsemusratkaisujen tekemiseen. Ei suosituksissa näin edes väitetä. Kyllä meillä jokaisella on suosituksista huolimatta ainakin tähän asti ollut täysi vapaus valita mitä suuhumme pistämme tai jätämme pistämättä. Vaikka iloitsen netin tuomasta nopeasta ja helposta tiedon saatavuudesta ja somen keskustelujen monipuolisesta annista, en kuitenkaan halua heittäytyä ravitsemusasioissa pelkän ”kollektiivisen foorumiälyn” vietäväksi!