Neljän vuoden välein järjestettävä eurooppalainen ravitsemuskongressi (FENS) järjestettiin 11. kerran 26-29.10.2011 Espanjan pääkaupungissa Madridissa teemalla ”Diversity vs globalization: a nutritional challenge for a changing Europe”. Osallistujia oli eri puolilta Eurooppaa kuin myös Euroopan ulkopuolelta. Abstrakteja kongressiin oli lähetetty noin tuhat, joista noin 150 esitettiin lyhyissä suullisissa esityksissä ja loput postereina. Kongressiesitykset oli jaettu kuuden pääteeman alle: suolisto, ravitsemusinnovaatiot, ravitsemus ja terveelliset elintavat, ravitsemus ei-tarttuvien tautien hoidossa, ravitsemus ei-tarttuvien tautien ennaltaehkäisyssä ja ravitsemustutkimus ja koulutus Euroopassa
Laajassa ravitsemustieteen kongressissa kohtaa varmasti aina saman ongelman: mihin näistä kaikista päällekkäisistä sessioista osallistun! Tarjolla on paljon mielenkiintoista kuultavaa. Seuraavaksi muutamia otteita kongressipäivien tarjonnasta:
Eräs suomalaisesta näkökulmasta ajankohtaisimmista osioista oli otsikoitu ”Low fat vs high protein”. Tanskalainen Arne Astrup Kööpenhaminan yliopistosta esitteli tutkimushaasteita, joita liittyy ravitsemusinterventiotutkimuksiin: tutkittaville on osoittautunut haastavaksi noudattaa tutkijoiden asettamia ruokavaliotavoitteita esimerkiksi proteiinin osuudesta ruokavaliossa. Hän esitteli myös Kööpenhaminassa toteutettua ruokavaliointerventiota, jossa pienellä proteiinimäärän lisäämisellä ja kohtuullisilla rasvan käytöllä (22-27E% proteiinia, 40-50E% hiilihydraattia, 25-30E% Rasvaa) saatiin hyviä tuloksia mm. laihdutustuloksen ylläpidossa. Keskustelua herätti mm. proteiinin alkuperä. Astrup kuin myös muut keskustelijat olivat sitä mieltä, että eläinperäisen proteiinin käytön lisäämistä ei voida suositella mm. ekologisista ja eettisistä syistä, vaan proteiinin tulisi tulla kasvikunnasta (esim. linssit, pavut). Keskustelua käytiin myös proteiinin saannin lisäämisestä lapsilla. Onko sillä mahdollisesti yhteyttä lasten lihomistaipumukseen, kuten joiden tutkimusten perusteella näyttäisi olevan? Aiheesta tarvitaan selvästi enemmän tutkimusta.
Yhteiseurooppalaista IDEFICS -tutkimusta esiteltiin omassa sessiossaan. IDEFICSissä keskitytään tutkimaan lasten lihavuuden etiologiaa, lisäksi mukana on lihavuuden ehkäisyyn tähtäävä interventio. Tulokset lihavuuden yleisyydestä ja siihen assosioituvista tekijöistä ovat samansuuntaisia kuin mitä on saatu muissa lihavuutta selvittäneissä tutkimuksissa: lihavuus on yleisempää Etelä- kuin Pohjois-Euroopan maissa, se lisääntyy lasten vanhetessa ja on yhteydessä vanhempien lihavuuteen ja ruoankäytön aliraportointiin. Imetyksellä on havaittu lihavuudelta suojaava vaikutus, samoin välimeren ruokavalion piirteitä seuraavalla syömisellä. TV:n katselu ruoka-aikoina ja lapsen huoneessa oleva oma TV-laite puolestaan olivat yhteydessä lisääntyneeseen lihavuuteen. IDEFICSissä on myös pyritty selvittämään ja mallintamaan mielenkiintoisella tavalla asuinympäristön liikkumismahdollisuuksien yhteyttä lihavuuteen. Tällä kertaa sessiossa esiteltiin tuloksia lähinnä alun poikkileikkausasetelmasta, tuloksia intervention vaikutuksista on luvassa lähitulevaisuudessa.
Välimerellisen ruokavalion ja sydän- ja verisuonisairauksien välisiä yhteyksiä selvittävä PREDIMED –tutkimus oli myös saanut oman sessionsa. Tässä trial-tutkimuksessa on ollut mukana lähes 7500 55-80-votiasta miestä ja naista, joilla on todettu sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöitä, muttei kuitenkaan diagnosoitu varsinaista sairautta. Tutkimuksessa on verrattu kolmea eri ruokavaliomallia, AHA:n suositusten mukaista vähärasvaista ruokavaliota, välimerellistä ruokavaliota, jossa tutkittavat ovat saaneet ilmaiseksi oliiviöljyä sekä välimerellistä ruokavaliota ilmaisilla pähkinöillä höystettynä. Kummankin välimerellisen ruokavalion avulla on voitu mm. laskea verenpainetta, muuttaa veren lipidejä suotuisaan suuntaan (myös partikkelikoko) ja vähentää tyypin II diabetekseen sairastumista. Mielenkiintoisia tuloksia esiteltiin myös tutkittavien verisuonten seinämien rakenteesta: vaikuttaa siltä, että ruokavalion avulla voidaan hidastaa karoottisen plakin muodostumista, ja jopa kääntää kehitys toiseen suuntaan eli saada plakki regressoitumaan.
Ravintolisien käyttöä ruotineessa osuudessa tanskalainen Inge Tenens esitteli ensin multivitamiinivalmisteiden käyttöä Euroopassa: käyttö on kokonaisuudessaan lisääntynyt selvästi, ja on yleisempää Pohjois-Euroopassa sekä naisilla. Erot eri maiden välillä ovat selkeitä. Tenensin esittelemässä tanskalaisessa aineistossa valmisteiden käyttäjiä olivat vanhemmat naiset, jotka haluavat muutenkin syödä terveellisemmin. Valmisteiden käyttäjien on myös havaittu liikkuvan enemmän ja olevan fyysisesti aktiivisempia kuin ei-käyttäjät. Norjalainen Helle Meltzer puolestaan painotti omassa esityksessään, että yksittäisen ravintoaineiden saannin riskit voivat liittyä sekä liian runsaaseen että liian vähäiseen saantiin. Epidemiologiseen tutkimukseen haasteen luo mm. se seikka, että ravintolisävalmisteissa on myös muita yhdisteitä kuin vitamiineja ja kivennäisaineita: valmisteissa voi olla myös aminohappoja, kofeiinia, melatoniinia, polyfenoleja jne. Joistain valmisteista on silloin tällöin raportoitu myös selvästi haitallisia yhdisteitä kuten raskasmetalleja, dioksiinia tai farmakologisesti aktiivisia yhdisteitä. Meltzer totesi, että ravitsemusasiantuntijoiden tulisi tuoda vahvasti esille, että on toisaalta selvästi ryhmiä jotka hyötyisivät rajatusta supplementtien käytöstä (esim. D-vitamiinivalmisteen käyttö lapsilla/Pohjois-Euroopassa, foolihapon käyttö raskauden aikana) ja toisaalta ryhmiä joilla akuuttia tarvetta laajamittaiselle supplementtien käytölle ei ole ja joilla päällekkäisten valmisteiden käyttö voi olla jopa terveysriski.
Kongressissa järjestettiin myös jonkin verran yritysten ja muiden tahojen sponsoroimia sessioita. Yllättävää ei ole se, että sponsoritausta näkyi jonkin verran näiden sessioiden annissa. Toisaalta sponsorointi oli läpinäkyvää ja selvästi esillä, joten jokainen kuulija saattoi itse arvioida esitettyjen argumenttien kattavuutta suhteessa sponsorointiin. Itse osallistuin mm. Malesialaisen palmuöljyalan toimijan (Maleysian Palm Oil Counsil) sponsoroimaan sessioon, missä pohdittiin tyydyttyneiden rasvahappojen merkitystä terveydelle. Puhujat ottivat esille tuttuja, viime vuosina julkaistuja katsaus- ja review-artikkeleita, joissa tyydyttyneen rasvan saannin ja sydän- ja verisuonitautien välillä ei ole ollut selvää yhteyttä. Sen jälkeen kerrottiin, yllätysyllätys, miten palmuöljyn käyttö elintarviketeollisuudessa olisi kovin viisasta . Keskustelua herätti mm. se, miten ja miksi ”pakkomielle” erityisen vähärasvaisen ruokavalion suosimisesta ylipäätään lähti liikkeelle. Amerikkalainen Donald McNamara kyseenalaisti lisäksi amerikkalaisten ravitsemussuositusten yleismaailmallisuuden. Hän esitti, että meidän eurooppalaisten ei ehkä kannattaisi automaattisesti seurata amerikkalaisten suositusten jalanjäljissä siinä määrin kuin mitä nyt on tapahtunut.
Erään session päätteeksi professori Matthias Schulze Nuthetalista Saksasta pohdiskeli yleisesti ravitsemusepidemiologisen tutkimuksen nykytilaa ja tulevaisuutta. Hän otti esille tuttuja haasteita: miten parantaa ruoankäytön tutkimusmenetelmien validiutta tai mahdollisten sekoittavien tekijöiden mittaamista. Pitkittäistutkimuksissa tulisi tutkia ruoankäyttöä selvästi nykyistä useammin: pelkkä ruokavalion kartoittaminen lähtötilanteessa ei riitä, jos tutkittavia seurataan useita vuosia. Lisäksi pitäisi tehdä enemmän tutkimuksia, joissa ruoankäyttötietoja yhdistetään biomarkkerituloksiin. Schulze toi esille, että yksittäisten ravintoaineiden tai ruokien sijaan tällä hetkellä ollaan kiinnostuneita laajempien ruokavaliokokonaisuuksien vaikutuksista terveyteen. Toisaalta hän myös totesi, että erilaisten ruokavaliokokonaisuuksien (dietary patterns) muodostamisessa on omat haasteensa: miten muodostaa ihmisten ruokatottumusten suhteen relevantteja ja valideja klustereita tai faktoreita? Tulevaisuudessa varmasti myös nutrigenomiikka tuo mielenkiintoista lisävalaistusta perimän ja ruokavalionvälisistä yhteyksistä.
Osallistuminen kongressiin oli monin tavoin antoisaa. Laaja ravitsemustieteellinen kongressi antaa myös hyvän tilaisuuden omien näkökulmien laajentamiselle. Sydän- ja verisuoniterveyttä edistämiseen keskittyneen tutkijan on esimerkiksi hyvä käydä välillä ravitsemusta ja syöpää käsittelevässä osiossa. Ne ravintokomponentit, jotka sydän- ja verisuonipuolella todetaan edullisiksi ja joita sitten aletaan lisätä elintarvikkeisiin, voivat syöpätutkimuksissa osoittautuakin haitallisiksi. Erittäin mukavaa oli myös pureskella tauoilla esitysten antia ja etsiä kotimaista näkökulmaa asioihin yhdessä suomalaisten ravitsemustieteilijöiden kanssa :-). Esillä olleista postereista mieleeni jäi mm. suomalaisen Anu Turusen posteri kalankäytön ja ateroskleroosin välisistä yhteyksistä. Anulla näytti muuten juuri ilmestyneen juttu kalan käytön yhteyksistä muuhun ruokavalioon British Journal of Nutritionin marraskuun numerossa!
Seuraavan kerran eurooppalaiset ravitsemustieteilijät kokoontuvat yhteiseen kongressiin vuonna 2015 Saksan pääkaupunkiin Berliiniin. Ei hullumpi paikka kokoustamiselle :-).
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
tiistai 1. marraskuuta 2011
VHH: vastakkainasettelun aika on ohi?
Onko karppaaminen automaattisesti vaarallista? Ei. Pitääkö meidän kaikkien alkaa karppaamaan? Ei. Voiko karppaaminen parantaa ruokavalion laatua? Kyllä. Voiko syödä hiilihydratteja ja samalla terveellisesti. Kyllä. Minne se vastakkainasettelu tästä nyt oikein hävisi? Syömisen monimuotoisuuteen.
Ei mediapäivää ilman karppausta. Viime vuonna tähän aikaan väännettiin kättä rasvasta, nyt hiilihydraateista. On räikyviä otsikoita iltapäivälehdissä, A-talkkeskustelua tv:ssä ja presidenttiehdokkaan ulostuloa hiilihydraattitietoisena ruokailijana. Omat näkemykseni karppaamisesta, aikuisten kielellä vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta voi lukea jutun alusta. Tiedoksi vaan kaikille, että vastakkainasettelua ”karppaus välttämätöntä vs. karppaus hengenvaarallista” on tarkoituksellisesti haettu, jotta saataisiin myyviä otsikoita ja elintärkeitä sivuklikkauksia (puhumattakaan äänistä presidentinvaaleissa ;-)?). Tuntemani ravitsemusasiantuntijat eivät ole ollenkaan niin mustavalkoisia kuin on annettu ymmärtää. Jos haluat hyviä käytännön vinkkejä karppaukseen, käy katsomassa niitä esimerkiksi ravitsemusterapeutti Anette Palssan blogista. Jos tuntuu siltä, että karppaus ei kolahda itselle niin ihan lepo vaan: ei tarvitse kolahtaa.
Osallistuin viime viikolla eurooppalaiseen ravitsemustieteen kongressiin Madridissa. Siellä oli tarjolla lukuisia aiheita solujen signaalivälityksestä ruoan ekologisiin vaikutuksiin. Myös VHH-teemaa käsiteltiin joissain sessioissa. Tiivistetysti anti oli tämä: hiilareiden vähentäminen proteiinien kustannuksella ei ole ekologisesti ja eettisesti kestävää tai edes terveydelle edullista, JOS samanaikaisesti lisäämme eläinperäisen proteiinin käyttöä (mitä kauppojen myyntitilastojen perusteella on tapahtunut jo Suomessa). Ja toiseksi: itse asiassa jo melko pienet muutokset proteiinien ja hiilihydraattien suhteessa voivat tuoda hyviä tuloksia esimerkiksi laihdutustuloksen ylläpidossa (tyyliin 22-27 E% proteiineista, 40-50E% hiilareista). Ja kukaan ei kiistä sitä, etteikö täysjyvävilja olisi ravintoarvoltaan paljon parempi valinta kuin höttöhiilarit eli puhdistetut jauhot ja sokeri.
Kenelle Karppauksesta voi olla hyötyä? Osalle lihavista, jotka haluavat pudottaa painoaan. Erityisen sopivalta se tuntuu insinöörihenkisille Exel-sheet-tyypeille joiden on helppo elää meidän muiden mielestä ehkä hieman mustavalkoisessa 0-1-0-0-1 maailmassa. Kenelle karppaus, ainakaan sen tiukat äärimuodot eivät ehkä sovi? Muun muassa henkilöille, joilla on tyypillistä syömisen tiukan rajoittamisen ja säännöistä repsahtamisen kierteet, jotka johtavat jatkuvaan painon sahaamiseen. Jos energiaa tuppaa saamaan jatkuvasti yli tarpeen voi hyvin pienentää pasta tai riisiannosta, korvata ne kasviksilla tai jättää muutaman leipäpalan syömättä. Peruna, pasta ja riisi ovat energialisäkkeitä. Jos energian lisätarvetta ei ole, miksi mässäillä niillä?
Viimeisenä mutta ei suinkaan vähäisimpänä pointtina: ruokakulttuuri, tavat ja tottumukset ovat meille ihmisille tärkeitä viestejä siitä keitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me kuulumme. Tästä kertonee sekin, että tiukatkin karppaajat haluavat säilyttää ruokavaliossaan tuttuja ruokalajeja kuten leivän ja pizzan (joka toki on melko uusi tuttavuus suomalaisessa ruokakulttuurissa). Surullisinta äärimmäisen rajoitetuissa ruokavaliossa on minusta se, että ne helposti hankaloittavat yhdessä syömistä, ruoan sosiaalista jakamista itselle tärkeiden ihmisten kanssa. Ruoalla on tärkeä merkitys ihmisten yhdistäjänä. Toivottavasti emme hukkaa tätä mahdollisuutta pirstaloituvassa ajassamme. Ehkä pieni annos kyläpaikan emännän tarjoamaa makaronilaatikkoa ei sittenkään voi järkyttää hyvinvointimme tasapainoa?
Ei mediapäivää ilman karppausta. Viime vuonna tähän aikaan väännettiin kättä rasvasta, nyt hiilihydraateista. On räikyviä otsikoita iltapäivälehdissä, A-talkkeskustelua tv:ssä ja presidenttiehdokkaan ulostuloa hiilihydraattitietoisena ruokailijana. Omat näkemykseni karppaamisesta, aikuisten kielellä vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta voi lukea jutun alusta. Tiedoksi vaan kaikille, että vastakkainasettelua ”karppaus välttämätöntä vs. karppaus hengenvaarallista” on tarkoituksellisesti haettu, jotta saataisiin myyviä otsikoita ja elintärkeitä sivuklikkauksia (puhumattakaan äänistä presidentinvaaleissa ;-)?). Tuntemani ravitsemusasiantuntijat eivät ole ollenkaan niin mustavalkoisia kuin on annettu ymmärtää. Jos haluat hyviä käytännön vinkkejä karppaukseen, käy katsomassa niitä esimerkiksi ravitsemusterapeutti Anette Palssan blogista. Jos tuntuu siltä, että karppaus ei kolahda itselle niin ihan lepo vaan: ei tarvitse kolahtaa.
Osallistuin viime viikolla eurooppalaiseen ravitsemustieteen kongressiin Madridissa. Siellä oli tarjolla lukuisia aiheita solujen signaalivälityksestä ruoan ekologisiin vaikutuksiin. Myös VHH-teemaa käsiteltiin joissain sessioissa. Tiivistetysti anti oli tämä: hiilareiden vähentäminen proteiinien kustannuksella ei ole ekologisesti ja eettisesti kestävää tai edes terveydelle edullista, JOS samanaikaisesti lisäämme eläinperäisen proteiinin käyttöä (mitä kauppojen myyntitilastojen perusteella on tapahtunut jo Suomessa). Ja toiseksi: itse asiassa jo melko pienet muutokset proteiinien ja hiilihydraattien suhteessa voivat tuoda hyviä tuloksia esimerkiksi laihdutustuloksen ylläpidossa (tyyliin 22-27 E% proteiineista, 40-50E% hiilareista). Ja kukaan ei kiistä sitä, etteikö täysjyvävilja olisi ravintoarvoltaan paljon parempi valinta kuin höttöhiilarit eli puhdistetut jauhot ja sokeri.
Kenelle Karppauksesta voi olla hyötyä? Osalle lihavista, jotka haluavat pudottaa painoaan. Erityisen sopivalta se tuntuu insinöörihenkisille Exel-sheet-tyypeille joiden on helppo elää meidän muiden mielestä ehkä hieman mustavalkoisessa 0-1-0-0-1 maailmassa. Kenelle karppaus, ainakaan sen tiukat äärimuodot eivät ehkä sovi? Muun muassa henkilöille, joilla on tyypillistä syömisen tiukan rajoittamisen ja säännöistä repsahtamisen kierteet, jotka johtavat jatkuvaan painon sahaamiseen. Jos energiaa tuppaa saamaan jatkuvasti yli tarpeen voi hyvin pienentää pasta tai riisiannosta, korvata ne kasviksilla tai jättää muutaman leipäpalan syömättä. Peruna, pasta ja riisi ovat energialisäkkeitä. Jos energian lisätarvetta ei ole, miksi mässäillä niillä?
Viimeisenä mutta ei suinkaan vähäisimpänä pointtina: ruokakulttuuri, tavat ja tottumukset ovat meille ihmisille tärkeitä viestejä siitä keitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me kuulumme. Tästä kertonee sekin, että tiukatkin karppaajat haluavat säilyttää ruokavaliossaan tuttuja ruokalajeja kuten leivän ja pizzan (joka toki on melko uusi tuttavuus suomalaisessa ruokakulttuurissa). Surullisinta äärimmäisen rajoitetuissa ruokavaliossa on minusta se, että ne helposti hankaloittavat yhdessä syömistä, ruoan sosiaalista jakamista itselle tärkeiden ihmisten kanssa. Ruoalla on tärkeä merkitys ihmisten yhdistäjänä. Toivottavasti emme hukkaa tätä mahdollisuutta pirstaloituvassa ajassamme. Ehkä pieni annos kyläpaikan emännän tarjoamaa makaronilaatikkoa ei sittenkään voi järkyttää hyvinvointimme tasapainoa?
maanantai 24. lokakuuta 2011
Terveyttä etsimässä terveysmessuilla
Viikonloppuna tuli käytyä pitkästä aikaa Helsingin messukeskuksessa Terveysmessuilla. Viimeksi olen vieraillut tässä vuosittain järjestettävässä tapahtumassa varmaankin kymmenen vuotta sitten. Oli siis aika päivittää tilanne.
Mielenkiintoisia havaintoja tuli päivän aikana tehtyä. Ensinnäkin: arvaatteko missä ravitsemusalan (vai pitäisikö sanoa ravintoalan) bisnes tuntuu pyörivän? No ainakin ravintolisien ja aterian korvikkeiden ympärillä. Yhteneviin businessasuihin pukeutuneiden markkinoijien tiimit yrittivät vakuuttaa meitä messukävijöitä siitä, miksi meidän ehdottomasti tulisi tilata heidän ravintoainecoktailinsa kestotilauksena kätevästi kotiin. Myös ateriankorvikeosastoilla kävi kova kuhina erilaisten pussijauheiden ja patukoiden ympärillä. Joillain ständeillä pysähdyin mielenkiinnosta kyselemään tuotteesta hieman tarkempia yksityiskohtia. Valitettavasti myyjä ei kuitenkaan yleensä pystynyt kertomaan kauppaamastaan tuotteesta myyntipuheensa ulkopuolelta. Kuinka vakuuttavan kuvan antaa tuotetietämyksestä se, jos myyjä osaa vastata vain että ”Juu, kyllä tuote on täysin testattu”, mutta ei mitään sen tarkempia yksityiskohtia? Jonkinlaista ravitsemuskoulutusta soisin järjestettävän myös kaupallisen alan käyneille ravintolisien ym. kauppaajille. Tässä on tietysti se riski, etteivät he enää pystyisi silmät aivan yhtä kirkkaana tuotteitaan kauppaamaan.
Liikuntaständeillä vastataan tuli trimmattuja kroppia muodikkaissa fitness-asuissaan. Tällaisen taviskuntoilijan silmissä näky oli jopa vähän pelottava. Tai ainakin aika kaukainen omasta arkitodellisuudesta ja liikuntaharrastuksesta. Ehkä tässä kuvastui se ongelma, mikä realisoituu väestön polarisoitumisena: osa liikkuu valtavasti ja osa ei lainkaan. En yhtään ihmettele, ettei hieman ylipainoinen ja makkaravatsainen Matti tai Maija lähde salille treenaamaan, jos vastassa on joukko viimeisen päälle pukeutuneita, hoikkia mutta lihaksikkaita valiokehoja. Vastakkaisena ilmiönä trimmatuille fitnessvartaloille ja ravintolisiä kauppaavalle pukukansalla olivat erilaiset kansanparannus-, jooga- ja auranetsintäpisteet, jossa selvästi asiassaan syvällä olevat, kotikutoisesti pukeutuneet miehet ja naiset kertoivat omasta valaistumisestaan. Jälkimmäiset herättivät ainakin minussa enemmän sympatioita.
Mutta missä oli messuilta ruoka? Muutamia elintarviketeollisuuden yrityksiä oli paikalla, mutta niissäkin painotus oli terveysviilatuilla tuotteilla (sisältää tuplasti vitamiineja, lisätty kolesterolia alentavia ominaisuuksia jne.). Tavallista ruokaa oli omien havaintojeni mukaan tarjolla oikeastaan vain yhdellä ständillä, jossa kaupattiin messukassiin kotimaisia omenoita. Ah niin tavallista, mutta samalla niin tärkeää . Itse viihdyin myös teetalo Forsmannin osastolla, jossa sai istuutua pöytiin maistelemaan erilaisia teelaatuja. Pieni virkistävä keidas hälyisän messuhallin uumenissa. Teellä oli muuten itselleni rauhoittavampi vaikutus kuin ns. Hitaan alueen rentoutumisharjoituksilla, joita myös kävin kokeilemassa. Hitaaseen teen nauttimiseen yhdistyy monia tietoisen syömisen (ja juomisen) ajatuksia, joista meille tässä kiireisessä ajassa voisi olla kovasti hyötyä: rauhoittuminen, syömiseen keskittyminen kaikki aistit avoinna, tietoinen nautiskelu, hyvän olon tankkaaminen itseensä. Jos luotamme vain pillereiden ja jauheiden nopeisiin tuloksiin ja unohdamme ruoan, juoman ja erityisesti yhteisten ruokahetkien merkityksen, olemme minusta kyllä kovasti hakoteilla terveellisen syömisen etsinnässä. Vai onko niin, että ostammeko purkissa hyvää omaatuntoa: nyt on ravitsemusasiat kohdallaan, kun on tarpeeksi purkkeja hyllyssä. Muusta ei tarvitsekaan välittää.
Mielenkiintoisia havaintoja tuli päivän aikana tehtyä. Ensinnäkin: arvaatteko missä ravitsemusalan (vai pitäisikö sanoa ravintoalan) bisnes tuntuu pyörivän? No ainakin ravintolisien ja aterian korvikkeiden ympärillä. Yhteneviin businessasuihin pukeutuneiden markkinoijien tiimit yrittivät vakuuttaa meitä messukävijöitä siitä, miksi meidän ehdottomasti tulisi tilata heidän ravintoainecoktailinsa kestotilauksena kätevästi kotiin. Myös ateriankorvikeosastoilla kävi kova kuhina erilaisten pussijauheiden ja patukoiden ympärillä. Joillain ständeillä pysähdyin mielenkiinnosta kyselemään tuotteesta hieman tarkempia yksityiskohtia. Valitettavasti myyjä ei kuitenkaan yleensä pystynyt kertomaan kauppaamastaan tuotteesta myyntipuheensa ulkopuolelta. Kuinka vakuuttavan kuvan antaa tuotetietämyksestä se, jos myyjä osaa vastata vain että ”Juu, kyllä tuote on täysin testattu”, mutta ei mitään sen tarkempia yksityiskohtia? Jonkinlaista ravitsemuskoulutusta soisin järjestettävän myös kaupallisen alan käyneille ravintolisien ym. kauppaajille. Tässä on tietysti se riski, etteivät he enää pystyisi silmät aivan yhtä kirkkaana tuotteitaan kauppaamaan.
Liikuntaständeillä vastataan tuli trimmattuja kroppia muodikkaissa fitness-asuissaan. Tällaisen taviskuntoilijan silmissä näky oli jopa vähän pelottava. Tai ainakin aika kaukainen omasta arkitodellisuudesta ja liikuntaharrastuksesta. Ehkä tässä kuvastui se ongelma, mikä realisoituu väestön polarisoitumisena: osa liikkuu valtavasti ja osa ei lainkaan. En yhtään ihmettele, ettei hieman ylipainoinen ja makkaravatsainen Matti tai Maija lähde salille treenaamaan, jos vastassa on joukko viimeisen päälle pukeutuneita, hoikkia mutta lihaksikkaita valiokehoja. Vastakkaisena ilmiönä trimmatuille fitnessvartaloille ja ravintolisiä kauppaavalle pukukansalla olivat erilaiset kansanparannus-, jooga- ja auranetsintäpisteet, jossa selvästi asiassaan syvällä olevat, kotikutoisesti pukeutuneet miehet ja naiset kertoivat omasta valaistumisestaan. Jälkimmäiset herättivät ainakin minussa enemmän sympatioita.
Mutta missä oli messuilta ruoka? Muutamia elintarviketeollisuuden yrityksiä oli paikalla, mutta niissäkin painotus oli terveysviilatuilla tuotteilla (sisältää tuplasti vitamiineja, lisätty kolesterolia alentavia ominaisuuksia jne.). Tavallista ruokaa oli omien havaintojeni mukaan tarjolla oikeastaan vain yhdellä ständillä, jossa kaupattiin messukassiin kotimaisia omenoita. Ah niin tavallista, mutta samalla niin tärkeää . Itse viihdyin myös teetalo Forsmannin osastolla, jossa sai istuutua pöytiin maistelemaan erilaisia teelaatuja. Pieni virkistävä keidas hälyisän messuhallin uumenissa. Teellä oli muuten itselleni rauhoittavampi vaikutus kuin ns. Hitaan alueen rentoutumisharjoituksilla, joita myös kävin kokeilemassa. Hitaaseen teen nauttimiseen yhdistyy monia tietoisen syömisen (ja juomisen) ajatuksia, joista meille tässä kiireisessä ajassa voisi olla kovasti hyötyä: rauhoittuminen, syömiseen keskittyminen kaikki aistit avoinna, tietoinen nautiskelu, hyvän olon tankkaaminen itseensä. Jos luotamme vain pillereiden ja jauheiden nopeisiin tuloksiin ja unohdamme ruoan, juoman ja erityisesti yhteisten ruokahetkien merkityksen, olemme minusta kyllä kovasti hakoteilla terveellisen syömisen etsinnässä. Vai onko niin, että ostammeko purkissa hyvää omaatuntoa: nyt on ravitsemusasiat kohdallaan, kun on tarpeeksi purkkeja hyllyssä. Muusta ei tarvitsekaan välittää.
maanantai 17. lokakuuta 2011
Kuka sitä terveyttä oikein ehtisi edistämään?
Joskus jokaisen meidän sisällämme sanottiin asuvan pienen lehmän. Minun sisälläni asuu varmaankin (tuon lehmän lisäksi) myös vannoutunut terveyden edistämisen lipunkantaja. On toki tärkeää hoitaa sairaat ja tarjota heille paras mahdollinen apu, mutta vähintään yhtä tärkeää on tukea ja kannustaa meitä jokaista terveyttä vahvistavien elintapojen valitsemisessa ja ylläpidossa. Useiden kroonisten sairauksien puhkeamiseen kun voimme vaikuttaa muun muassa sillä, kuinka aktiivisia olemme, mitä syömme ja kuinka paljon lepäämme ja rentoudumme työn ja touhun vastapainoksi. Lihavuus liitännäissairauksineen on varmasti yksi selkeimmistä esimerkeistä tässä suhteessa.
Periaatteessa on selvää, että terveydenhuollon eräs perustoiminnoista on osallistua tähän terveyden edistämisen työhön. Tämä tulee esille niin erilaisissa suosituksissa, toimenpideohjelmissa kuin koulutuksissakin. Uusi tänä vuonna voimaan astunut terveydenhuoltolakikin painottaa, että erityisesti perusterveydenhuollossa painopisteen tulisi olla terveyden edistämisessä ja varhaisessa puuttumisessa. Mutta kuinka on sitten todellisuuden laita. Yhä uudestaan ja uudestaan törmään viesteihin ja kannanottoihin, joiden mukaan perusterveydenhuollossa, saati sitten erikoissairaanhoidossa, ammattilaisten työ painottuu sairauksien hoitoon, ei ennaltaehkäisyyn. Esteiksi terveyden edistämisen tiellä nähdään milloin vanhaan sairauskeskeiseen työkulttuurin jämähtäminen, työn kuormittavuuden ja vaativuuden lisääntyminen ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä, krooninen aika, raha ja resurssipula.
Olen aina nyökytellyt vahvasti nähdessäni erilaisia terveyden edistämisen kokonaisvaltaisia malleja ja teorioita. Terveyden edistämisessä on kyse mahdollisuuksien luomisesta kaikilla elämänpiirin tasoilla, ei vain työotteesta terveydenhuollon sisällä. Kuntalaisten fyysistä aktiivisuutta voidaan lisätä rakentamalla kevyen liikenteen väyliä sopiviin paikkoihin, sijoittamalla palvelut ja työpaikat asumisen läheisyyteen niin että ne voidaan saavuttaa helposti myös jalan tai pyörällä, rakentamalla viihtyisiä ja liikkumiseen kannustavia koulupihoja, huolehtimalla tarpeita kohtaavien liikuntapalveluiden järjestämisestä eri väestöryhmille ja alueille ja niin edelleen. Nykyisen talousahdingon ja jatkuvien säästöpaineiden vallitessa olen jo välistä huomannut ajattelevani, että onko enää ollenkaan realistista edes odottaa terveydenhuollon sisällä panostamista terveyden edistämiseen. Ehkä järkevämpää olisikin toteuttaa terveydenhuollon piirissä juuri se työ, joka siellä taatusti parhaiten osataan eli erilaisten sairauksien parantaminen ja kuntoutus. Olisiko terveydenhuolto kustannustehokkaampi, jos siellä voitaisiin pistää kaikki (niukat) resurssit juuri hoitamiseen, ei jatkuvaan pyristelyyn terveyden edistämisen velvoitteiden täyttämisen kanssa?
Ajatellaan vaikka lastenneuvolassa toimivaa terveydenhoitajaa. Hän kohtaa leikki-ikäisiä lapsia perheineen rutiinisti noin kerran vuodessa noin tunnin ajan kerrallaan. Tähän tuntiin hänen pitäisi mahduttaa kaikenpuolinen lapsen ja perheen terveyden ja hyvinvoinnin kartoittaminen ja tukeminen päästä varpaisiin, parisuhteen tilasta lapsen motoristen taitojen kehitykseen, ravitsemustottumuksista arkiaktiivisuuteen asti. Ja aina jos jossakin päin on puhetta vaikkapa suomalaisten lasten ja nuorten lihomisesta, muistetaan mainita neuvolaterveydenhoitajien merkittävä panos lasten lihavuuden ehkäisytyössä. Eikö kenellekään tule mieleen, että nykyisillä resursseilla tehtävä muistuttaa lähinnä mission impossiblea? Minun oikeasti käy sääli neuvolaterkkoja, jotka hiki hatussa yrittävät suoriutua kaikista heille ladatuista tehtävistä. Eikö voitaisi viheltää peli poikki ja pysähtyä oikeasti miettimään, mihin nykyiset ajalliset ja taloudelliset resurssit antavat mahdollisuuksia?
Tämä visio ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei terveyden edistämisellä olisi enää väliä, päinvastoin. Ehkä meidän tulisi vain odottaa terveyden edistämiseen tähtääviä toimia erityisesti muiden toimialojen piirissä. Eli toisin sanoen, lähteä oikeasti toteuttamaan visiota terveyden edistämisestä kaikkien politiikkojen keskiössä.
Periaatteessa on selvää, että terveydenhuollon eräs perustoiminnoista on osallistua tähän terveyden edistämisen työhön. Tämä tulee esille niin erilaisissa suosituksissa, toimenpideohjelmissa kuin koulutuksissakin. Uusi tänä vuonna voimaan astunut terveydenhuoltolakikin painottaa, että erityisesti perusterveydenhuollossa painopisteen tulisi olla terveyden edistämisessä ja varhaisessa puuttumisessa. Mutta kuinka on sitten todellisuuden laita. Yhä uudestaan ja uudestaan törmään viesteihin ja kannanottoihin, joiden mukaan perusterveydenhuollossa, saati sitten erikoissairaanhoidossa, ammattilaisten työ painottuu sairauksien hoitoon, ei ennaltaehkäisyyn. Esteiksi terveyden edistämisen tiellä nähdään milloin vanhaan sairauskeskeiseen työkulttuurin jämähtäminen, työn kuormittavuuden ja vaativuuden lisääntyminen ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä, krooninen aika, raha ja resurssipula.
Olen aina nyökytellyt vahvasti nähdessäni erilaisia terveyden edistämisen kokonaisvaltaisia malleja ja teorioita. Terveyden edistämisessä on kyse mahdollisuuksien luomisesta kaikilla elämänpiirin tasoilla, ei vain työotteesta terveydenhuollon sisällä. Kuntalaisten fyysistä aktiivisuutta voidaan lisätä rakentamalla kevyen liikenteen väyliä sopiviin paikkoihin, sijoittamalla palvelut ja työpaikat asumisen läheisyyteen niin että ne voidaan saavuttaa helposti myös jalan tai pyörällä, rakentamalla viihtyisiä ja liikkumiseen kannustavia koulupihoja, huolehtimalla tarpeita kohtaavien liikuntapalveluiden järjestämisestä eri väestöryhmille ja alueille ja niin edelleen. Nykyisen talousahdingon ja jatkuvien säästöpaineiden vallitessa olen jo välistä huomannut ajattelevani, että onko enää ollenkaan realistista edes odottaa terveydenhuollon sisällä panostamista terveyden edistämiseen. Ehkä järkevämpää olisikin toteuttaa terveydenhuollon piirissä juuri se työ, joka siellä taatusti parhaiten osataan eli erilaisten sairauksien parantaminen ja kuntoutus. Olisiko terveydenhuolto kustannustehokkaampi, jos siellä voitaisiin pistää kaikki (niukat) resurssit juuri hoitamiseen, ei jatkuvaan pyristelyyn terveyden edistämisen velvoitteiden täyttämisen kanssa?
Ajatellaan vaikka lastenneuvolassa toimivaa terveydenhoitajaa. Hän kohtaa leikki-ikäisiä lapsia perheineen rutiinisti noin kerran vuodessa noin tunnin ajan kerrallaan. Tähän tuntiin hänen pitäisi mahduttaa kaikenpuolinen lapsen ja perheen terveyden ja hyvinvoinnin kartoittaminen ja tukeminen päästä varpaisiin, parisuhteen tilasta lapsen motoristen taitojen kehitykseen, ravitsemustottumuksista arkiaktiivisuuteen asti. Ja aina jos jossakin päin on puhetta vaikkapa suomalaisten lasten ja nuorten lihomisesta, muistetaan mainita neuvolaterveydenhoitajien merkittävä panos lasten lihavuuden ehkäisytyössä. Eikö kenellekään tule mieleen, että nykyisillä resursseilla tehtävä muistuttaa lähinnä mission impossiblea? Minun oikeasti käy sääli neuvolaterkkoja, jotka hiki hatussa yrittävät suoriutua kaikista heille ladatuista tehtävistä. Eikö voitaisi viheltää peli poikki ja pysähtyä oikeasti miettimään, mihin nykyiset ajalliset ja taloudelliset resurssit antavat mahdollisuuksia?
Tämä visio ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei terveyden edistämisellä olisi enää väliä, päinvastoin. Ehkä meidän tulisi vain odottaa terveyden edistämiseen tähtääviä toimia erityisesti muiden toimialojen piirissä. Eli toisin sanoen, lähteä oikeasti toteuttamaan visiota terveyden edistämisestä kaikkien politiikkojen keskiössä.
maanantai 19. syyskuuta 2011
Tilitystä rasvasodan uuvuttamalta
Olisi tässä kaikenlaista työhommaa odottamassa, mutta pakko käydä pikaisesti täälläkin ”avautumassa”: Hei oliko rasvasotakeskustelu taas pakko nostaa otsikoihin!? Perhe Sompin kirjako tämän kaiken nyt sitten käynnisti? Olen kovasti miettinyt, että kuka tästä sodankäynnistä lopulta oikein hyötyy? Ainoastaanko ja vain media? Vaiko loppujen lopuksi joku muukin taho? Ei ehkä ainakaan tavallinen ruokakaupassa kävijä ja elintarvikevalintojen tekijä.
Tänään ykkösen aamutv:ssä ryhtyivät jo valmiiksi täysin epätoivoiseen yritykseen eli yrittivät keskusteluttaa noin seitsemässä minuutissa kahta täysin eri tavoin ajattelevaa asiantuntijatahoa siitä, mikä on terveellistä rasvaa. Tässä ei onnistunut edes lähetysajaltaan moninkertainen A-talk –ohjelma viime syksynä. Mikähän mahtoi olla keskustelun journalistinen tavoite? Herättää keskustelua? Hämmentää kuluttajia? Ainakin jälkimmäisessä taisivat onnistua erinomaisesti.
Asia on yksinkertaisesti niin, että pätevää tieteellistä depattia/väittelyä ei saada aikaiseksi aamutv:n ohjelmaformaatin sisällä. Ravitsemuskeskustelun fokuksen tulisi tuontyyppisissä ohjelmissa olla jossain muualla.
Lisäksi, ihmettelen sitäkin, miksi taas ollaan nostattamassa juuri VOIsotaa? Miksei keskustella laajemmin siitä, minkälaista ruokavaliota esimerkiksi perhe Somppi tai jokin muu taho on suosittelemassa? Ajatellaanko, että juuri voikysymykseen saadaan sopivasti kärjekkäitä vastakkaisia näkemyksiä? Niin, ja kulttuurihistoriallisista syistä voi tuntuu olevan lähellä meidän suomalaisten sydäntä, saadaan siis aikaan riittävästi tunteenpurkauksia.
Itse näen asian niin, että täydellinen keskittyminen voihin sysää syrjään paljon keskeisiä ravitsemukseen liittyviä tekijöitä. Se myös hämärtää sen tosiasian, että ruokavalion terveellisyyttä tulisi aina arvioida kokonaisuuden kautta. Mitään yksittäistä elintarviketta en lähtisi julistamaan kovin terveelliseksi tai epäterveelliseksi.
Eikö ketään muuta uuvuta tämä jatkuva sodankäynti?
Ps. Vielä siitä voista. Ei kai mikään taho ole kokonaan voin käyttöä kieltämässä? Maltillisella voinkäytöllä voidaan koostaan hyvinkin terveellinen ruokavalio, kunhan muistetaan käyttää myös kasviöljyjä ja kalaa. Ihmettelen myös kovasti sitä, missä ovat todelliset perustelut väitteille voin itsenäisistä terveysvaikutuksista.
Tänään ykkösen aamutv:ssä ryhtyivät jo valmiiksi täysin epätoivoiseen yritykseen eli yrittivät keskusteluttaa noin seitsemässä minuutissa kahta täysin eri tavoin ajattelevaa asiantuntijatahoa siitä, mikä on terveellistä rasvaa. Tässä ei onnistunut edes lähetysajaltaan moninkertainen A-talk –ohjelma viime syksynä. Mikähän mahtoi olla keskustelun journalistinen tavoite? Herättää keskustelua? Hämmentää kuluttajia? Ainakin jälkimmäisessä taisivat onnistua erinomaisesti.
Asia on yksinkertaisesti niin, että pätevää tieteellistä depattia/väittelyä ei saada aikaiseksi aamutv:n ohjelmaformaatin sisällä. Ravitsemuskeskustelun fokuksen tulisi tuontyyppisissä ohjelmissa olla jossain muualla.
Lisäksi, ihmettelen sitäkin, miksi taas ollaan nostattamassa juuri VOIsotaa? Miksei keskustella laajemmin siitä, minkälaista ruokavaliota esimerkiksi perhe Somppi tai jokin muu taho on suosittelemassa? Ajatellaanko, että juuri voikysymykseen saadaan sopivasti kärjekkäitä vastakkaisia näkemyksiä? Niin, ja kulttuurihistoriallisista syistä voi tuntuu olevan lähellä meidän suomalaisten sydäntä, saadaan siis aikaan riittävästi tunteenpurkauksia.
Itse näen asian niin, että täydellinen keskittyminen voihin sysää syrjään paljon keskeisiä ravitsemukseen liittyviä tekijöitä. Se myös hämärtää sen tosiasian, että ruokavalion terveellisyyttä tulisi aina arvioida kokonaisuuden kautta. Mitään yksittäistä elintarviketta en lähtisi julistamaan kovin terveelliseksi tai epäterveelliseksi.
Eikö ketään muuta uuvuta tämä jatkuva sodankäynti?
Ps. Vielä siitä voista. Ei kai mikään taho ole kokonaan voin käyttöä kieltämässä? Maltillisella voinkäytöllä voidaan koostaan hyvinkin terveellinen ruokavalio, kunhan muistetaan käyttää myös kasviöljyjä ja kalaa. Ihmettelen myös kovasti sitä, missä ovat todelliset perustelut väitteille voin itsenäisistä terveysvaikutuksista.
maanantai 12. syyskuuta 2011
Lasten (ja aikuistenkin) makuun
Selailin viime viikolla ison kauppaketjun mainoslehtistä, jossa mainostettiin paitsi kaupan järjestämiä lastenpäiviä myös kaikenlaisia lapsille suunnattuja tuoteita. Tarjolla oli leluja, kenkiä, vaatteita, astioita, hammastahnaa ja dvd-elokuvia, muun muassa. Mainoslehtisen loppupäässä oli sitten niitä elintarvikkeitakin. Tällä kertaa ihan oma sivu oli varattu myös varsinaisen kohderyhmän tuotteille. "Lasten makuun" siis, kuten sivu oli otsikoitu. Tätä sivua pysähdyin tuijottamaan pidemmäksi aikaa. Havahduin nimittäin siihen, että sivun tarjoustuotteista lähes kaikki olivat niitä vähemmän ravitsevia vaihtoehtoja. Joukossa oli vanukkaita, mehujuomia, karkkeja, sipsejä, jäätelöä, limsaa, hampurilaisia ja hod dogeja. Terveellisinä vaihtoehtoina mukaan olivat päässeet oikeastaan vain täysksylitolipurkat!
Eihän kauppaketjuilla toki ole minkäänlaisia velvoitteita ottaa tarjous- ja mainostuotteiksi muita kuin niitä takuuvarmoja herkkuja, joita suurin osa lapsista syö joka tapauksessa. Sama lasten makunystyröiden kehityskelpoisuuden aliarvioiminen tuntuu kuitenkin vaivaavan yleisemminkin. Miksi esimerkiksi ravintoloissa lastenannoksina on useimmiten tarjolla hampurilainen-ransakalaiset-nakit-lihapullayhdistelmiä?
Samoin olen ihmetellyt myös sitä, miksi lapsiperheelle tuntuu olevan niin vaikea löytää sopivaa ruokapaikkaa ulkonasyömiseen. Ainakin, jos lapset satttuvat olemaan touhukasta sorttia eivätkä jaksa istua kovin pitkään paikoillaan oman annoksensa syötyään. Miksi sellaisia ravintoloita on niin vaikea löytää, joissa ruoka olisi laadukasta, hyvää, jopa vähän yllätyksellistä ja jossa tunnelma olisi kuitenkin leppoisa, lapsiperheetkin hyväksyvä. Bonuksena ja aterioinnin sujuvuuden takaajana olisi tällaisessa ravintolassa myös hyvä leikkitila sijoitettuna niiin, että ateriaansa jatkavat vanhemmat voisivat ruokailla rauhassa loppuun samalla kun seuraavat jälkikasvun telmimistä touhunurkkauksessa. Vai olenko kulkenut laput silmillä, onko tällaisia ravintoloita jo olemassa? Jos on, niin kertokaa ihmeessä että missä?!
Eihän kauppaketjuilla toki ole minkäänlaisia velvoitteita ottaa tarjous- ja mainostuotteiksi muita kuin niitä takuuvarmoja herkkuja, joita suurin osa lapsista syö joka tapauksessa. Sama lasten makunystyröiden kehityskelpoisuuden aliarvioiminen tuntuu kuitenkin vaivaavan yleisemminkin. Miksi esimerkiksi ravintoloissa lastenannoksina on useimmiten tarjolla hampurilainen-ransakalaiset-nakit-lihapullayhdistelmiä?
Samoin olen ihmetellyt myös sitä, miksi lapsiperheelle tuntuu olevan niin vaikea löytää sopivaa ruokapaikkaa ulkonasyömiseen. Ainakin, jos lapset satttuvat olemaan touhukasta sorttia eivätkä jaksa istua kovin pitkään paikoillaan oman annoksensa syötyään. Miksi sellaisia ravintoloita on niin vaikea löytää, joissa ruoka olisi laadukasta, hyvää, jopa vähän yllätyksellistä ja jossa tunnelma olisi kuitenkin leppoisa, lapsiperheetkin hyväksyvä. Bonuksena ja aterioinnin sujuvuuden takaajana olisi tällaisessa ravintolassa myös hyvä leikkitila sijoitettuna niiin, että ateriaansa jatkavat vanhemmat voisivat ruokailla rauhassa loppuun samalla kun seuraavat jälkikasvun telmimistä touhunurkkauksessa. Vai olenko kulkenut laput silmillä, onko tällaisia ravintoloita jo olemassa? Jos on, niin kertokaa ihmeessä että missä?!
tiistai 6. syyskuuta 2011
Mikä luomu-lähi-aito hypetyksessä tökkii?
Luomuruoka, lähiruoka, aitoruoka, luonnollinen ruoka. Kukapa nyt ei niiden käyttöä nykypäivänä suosittelisi, vaikkei kaikkien termien täsmällisyydestä ja merkityksestä aina oikein otakaan selvää (aidon ja luonnollisen ruoan käsitteitä olen pohtinut aiemmassa blogitekstissä). Lähellä tuotettu ruoka herättää sympatiaa ja hyvän olon tunteita. Ja onhan se ekologistakin suosia lyhyiden kulkuyhteyksien päästä tulevaa luonnonmukaisin menetelmien tuotettua ruokaa, eikö vain.
Silti, joku tässä luomu-aito-lähihypetyksessä vähän tökkii. Tänään kuuntelin aamulla radiosta ensin jutustelua lähiruoan ihmeellisyydestä, siihen kytkeytyvästä tarinallisuudesta ja tutuista nimistä jokaisen ruoka-aineen takana. Olin nyökyttelemässä euforisesti kaikille näille lutuisille jutuille kunnes vaihdoin kanavaa ja kuulin uutisista, miten nälkäkriisi Somaliassa sen kun pahenee. Eikö tässä piile iso eettinen ristiriita? Me täällä edelleen kovin vauraassa länsimaassa pohdimme, miten voimme saada itsellemme entistä parempaa ruokaa, kun porukkaa kuolee satoja jos ei tuhansia päivittäin Itä-Afrikan kuivuusalueilla. Tiedän ettei nälkäongelmaan ole yksinkertaisia ratkaisuja. Emme voi vain lähettää ruokaa täältä Afrikkaan ja pelastaa tilannetta. Mutta meidän on kai silti kysyttävä itseltämme, kuinka paljon meillä on varaa hifistellä syömisellä muun maailman kustannuksella?
Toinen seikka mikä minua tässä luomu-aito-lähi-(lisäaineeton!) hypetyksessä tökkii on kai yksipuolinen hypetys sinänsä. Kun ruoka-asioissa lähdetään liikaa juoksemaan yhteen suuntaan sivuille vilkuilematta päädytään yleensä umpikujaan. Hyvä esimerkki tästä on viime vuosikymmenten rasvattomuusihannointi. En loppujen lopuksi oikein tiedä kuka sitä rasvattomuutta loppujen lopuksi halusi, ruoan kuluttajat, tuottajat, teollisuus, kauppa vai kenties media. Meillä terveydenhuollon ja ravitsemuksen asiantuntijoilla on varmasti myös peiliin katsomisen tarvetta. Kaikkea syytä en kyllä panisi jälkimmäiseen koriin. Itse olen ollut mukana Turun yliopistolla STRIP-tutkimuksessa aina opiskeluaikojen harjoittelusta lähtien. Siellä on ainakin seurattu surullisena ja lopulta kauhulla esimerkiksi runsasrasvaisten margariinien alasajoa 2000-luvun kuluessa. Ennen vuosituhannen vaihdetta suurin osa margariineista oli runsasrasvaisia (80% rasvaa), 2010-luvulle tultaessa ei enää yksikään. Ja alle 40% rasvaa sisältäviä margariineja oli tullut pilvin pimein lisää. Tähän on ollut oikeasti vaikea löytää mitään ravitsemuksellisia perusteluja. Jos syömme margariineja niiden hyvien rasvahappojen vuoksi, miksi nämä rasvahapot vähitellen katosivat rasvarasioista. No, nyt on laiva tainnut tässä asiassa kääntyä ja ensimmäisiä merkkejä kulkemisesta toiseen suuntaan on nähtävillä. Kuluttajina meidän olisi kuitenkin olla tarkkoja siitä mitä haluamme
Ponttini taitaa olla se, että hyvistä asioista (kuten luomu, lisäaineiden (turhan) käytön vähentäminen ja lähiruoka) saa ja pitääkin innostua, mutta samalla ei saisi laittaa lappuja silmille ja unohtaa monia muita suomalaiseen ja globaaliin ravitsemukseen liittyviä keskeisiä kysmyksiä.
Ps.Myös Juhana Harju muuten pohti tämänpäiväisessä bloggauksessaan lähiruokaa.
Silti, joku tässä luomu-aito-lähihypetyksessä vähän tökkii. Tänään kuuntelin aamulla radiosta ensin jutustelua lähiruoan ihmeellisyydestä, siihen kytkeytyvästä tarinallisuudesta ja tutuista nimistä jokaisen ruoka-aineen takana. Olin nyökyttelemässä euforisesti kaikille näille lutuisille jutuille kunnes vaihdoin kanavaa ja kuulin uutisista, miten nälkäkriisi Somaliassa sen kun pahenee. Eikö tässä piile iso eettinen ristiriita? Me täällä edelleen kovin vauraassa länsimaassa pohdimme, miten voimme saada itsellemme entistä parempaa ruokaa, kun porukkaa kuolee satoja jos ei tuhansia päivittäin Itä-Afrikan kuivuusalueilla. Tiedän ettei nälkäongelmaan ole yksinkertaisia ratkaisuja. Emme voi vain lähettää ruokaa täältä Afrikkaan ja pelastaa tilannetta. Mutta meidän on kai silti kysyttävä itseltämme, kuinka paljon meillä on varaa hifistellä syömisellä muun maailman kustannuksella?
Toinen seikka mikä minua tässä luomu-aito-lähi-(lisäaineeton!) hypetyksessä tökkii on kai yksipuolinen hypetys sinänsä. Kun ruoka-asioissa lähdetään liikaa juoksemaan yhteen suuntaan sivuille vilkuilematta päädytään yleensä umpikujaan. Hyvä esimerkki tästä on viime vuosikymmenten rasvattomuusihannointi. En loppujen lopuksi oikein tiedä kuka sitä rasvattomuutta loppujen lopuksi halusi, ruoan kuluttajat, tuottajat, teollisuus, kauppa vai kenties media. Meillä terveydenhuollon ja ravitsemuksen asiantuntijoilla on varmasti myös peiliin katsomisen tarvetta. Kaikkea syytä en kyllä panisi jälkimmäiseen koriin. Itse olen ollut mukana Turun yliopistolla STRIP-tutkimuksessa aina opiskeluaikojen harjoittelusta lähtien. Siellä on ainakin seurattu surullisena ja lopulta kauhulla esimerkiksi runsasrasvaisten margariinien alasajoa 2000-luvun kuluessa. Ennen vuosituhannen vaihdetta suurin osa margariineista oli runsasrasvaisia (80% rasvaa), 2010-luvulle tultaessa ei enää yksikään. Ja alle 40% rasvaa sisältäviä margariineja oli tullut pilvin pimein lisää. Tähän on ollut oikeasti vaikea löytää mitään ravitsemuksellisia perusteluja. Jos syömme margariineja niiden hyvien rasvahappojen vuoksi, miksi nämä rasvahapot vähitellen katosivat rasvarasioista. No, nyt on laiva tainnut tässä asiassa kääntyä ja ensimmäisiä merkkejä kulkemisesta toiseen suuntaan on nähtävillä. Kuluttajina meidän olisi kuitenkin olla tarkkoja siitä mitä haluamme
Ponttini taitaa olla se, että hyvistä asioista (kuten luomu, lisäaineiden (turhan) käytön vähentäminen ja lähiruoka) saa ja pitääkin innostua, mutta samalla ei saisi laittaa lappuja silmille ja unohtaa monia muita suomalaiseen ja globaaliin ravitsemukseen liittyviä keskeisiä kysmyksiä.
Ps.Myös Juhana Harju muuten pohti tämänpäiväisessä bloggauksessaan lähiruokaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)