Hyvän syömisen metafora?

Eksyin tässä päivänä eräänä Ideapakan/pajan nettisivuille. Kyseisen koulutusyrityksen sivuilla esitellään heidän tuotteistamiaan koulutus- ja oppmismenetelmiä. Yksi tällainen menetalmä on metaforan käyttö. Metaforat ovat lyhyitä tiivistyksiä,  joissa yritetään erilaisten kielikuvien ja vertausten avulla ilmaista jonkin asian syvin olemus ja merkitys. Esimerkiksi ”Elämä on kuin matka”. Päädyin yrityksen hauskaan blogiin, jossa kerättiin lukijoiden omia metaforia siitä mitä heidän mielestään on oppiminen.

Tämän innoittamani haluankin nyt kysyä teiltä, minkälaisen metaforan kehittelisitte aiheesta HYVÄ SYÖMINEN? Mitä on se? Mihin sitä vertaisitte? Mikä on sen syvin olemus ja merkitys?

Ravitsemussuositukset - kätyreiden propagandaa?

FB:n puolella lähti käyntiin keskustelu liittyen ravitsemussuosituksiin. Päädyin kirjoittamaan aiheesta tänne kyllästyttyäni (jälleen) kirjoittamaan kommentteja pieniin puhekuplalaatikoihin.  

Valtion ravitsemusneuvottelukunnan laatimat ravitsemussuositukset ovat viime aikoina saaneet osakseen paljonkin kritiikkiä. On keskusteltu mm. niiden poliittisesti luonteesta. Neuvottelukunnassahan istuu myös maatalouden, elintarviketeollisuuden ja kaupan edustajia (Neuvottelukunnan kokopano löytyy netistä). Ovatko suositukset vain maatalouden ja elintarviketeollisuuden etuja ajavien tahojen pamfletti, jolla ei ole mitään tekemistä ruoan terveysvaikutusten kanssa? Pitäisikö suositukset laatia tieteentekijöiden toimesta, mieluusti vielä ravitsemustieteestä irrallaan olevien luonnontieteilijöiden työnä, (meillä) ravitsemustieteilijöillä kun on niin vahvat sidokset elintarvike- ja lääketeollisuuden suuntaan?

Tehtäköön se nyt heti aluksi selväksi, että itse en kyllä osaa yhtyä edellä kuvattuun kritiikkiin juuri lainkaan. Miksi?

 

Ensinnäkin siksi, että minusta on ravitsemussuositusten luonne huomioiden on pelkästään hyvä, että niitä on valmistelemassa laajapohjainen joukko eri tahojen edustajia. Koulutukseltaan itse asiassa moni heistä on ravitsemustieteilijä, joten taitoa tulkita sekä ravitsemustieteellistä tutkimusta että käytännön ilmiöitä on läsnä. Kannattaa huomioida, että edustettuina on teollisuuden (huom. lääketeollisuuden edustajaa ei ole paikalla J) ja kaupan lisäksi mm. tutkimuslaitoksia, ministeriöitä sekä kuluttaja- ja potilasjärjestöjä. Sidonnaisuuksia on toki aina olemassa, mutta olennaista on tehdä ne näkyviksi ja tarpeen tullen jäävätä itsensä päätöksenteosta. Itse en tunne (itseni mukaan lukien) yhtään ravitsemustieteilijää, joka olisi päässyt rikastumaan teollisuuden ja maataloustuottajien maksamilla kätyrirahoilla. Tai edes päässyt niiden siivittämänä tehostamaan D-vitamiinin saantiaan talvikuukausiksi etelän aurinkoon.

 Toiseksi, mikä on ravitsemussuositusten perimmäisenä tavoitteena? Antaa kansanravitsemukselliset tavoitteet, joita kohti kulkemalla suomalaisten ravitsemustila ja terveys kohenee. Ravitsemussuositukset eivät siis voi olla täysin ristiriidassa sen kanssa, mitä ajatellaan terveyttä edistävästä ravitsemuksesta. Toisaalta suositustekstissä itsessään todetaan, että ne soveltuvat ainoastaan varauksella yksilöiden ravitsemusohjaukseen. No mitä tämä sitten tarkoittaa? Muun muassa sitä, että suosituksissa asetetut tavoitteet soveltuvat väestön ravitsemuksen arviointiin ja yleisiksi ohjeiksi ravitsemuksen kehittämisestä, mutta että yksilötasolla pitää huomioida aina kunkin tausta ja lähtökohdat erikseen. Esimerkiksi monet sairaudet voivat vaikuttaa siihen, että syömistä ei ole mielekästä lähteä tarkastelemaan yleisten suositusten avulla. Jos elämäntilanne on vaikea ja voimavaroja vähän, voivat suositusten tavoitteet olla aivan liian epärealistisia. Oman ryhmänsä muodostanevat myös he, joilla on motivaatiota ja intressejä lähteä fiilaamaan ravitsemustaan vielä tarkemmin kuin mitä suosituksissa ohjataan. Eri asia on sitten se, kuinka paljon hyötyjä tällaisella tarkemmalla fiilaamisella voidaan saavuttaa. Veikkaukseni on, että väestötasolla hyötyjä ei ole, mutta toki joidenkin yksilöiden kannalta hyötyjä voi ollakin. Joskin myös haittoja.

Koska suositusten taustalla on nimenomaan pyrkimys kansanravitsemuksen parantamiseen, minusta on siis vain hyvä asia että mukana on laaja edustus eri toimijatahoilta. Nostan monessa mielessä hattua suomalaiselle elintarviketeollisuudelle siitä, että se on lähtenyt mukaan kehittämään tuotteitaan myös terveysnäkökohdat huomioiden. Tästä esimerkeiksi käyvät vaikkapa tuotteet joissa suolan ja sokerin määrää on lähdetty vähentämään. On myös hienoa, että suosituksia laadittaessa kuullaan esimerkiksi joukkoruokailusta vastaavia tahoja. Koko kansan suositusten on oltava realistisia ja saavutettavissa olevia. Mitä oikeasti teemme suosituksilla, joita suurin osa ei voi saavuttaa?

Vielä lopuksi yksi seikka suositusten taustasta. Suomalaiset ravitsemussuosituksethan perustuvat pohjoismaisiin ravitsemussuosituksiin. Parhaillaan on käynnissä näiden PM suositusten uudistamistyö. Tämä on tarkoittanut sitä, että kaikista Pohjoismaista koottu tieteellinen asiantuntijaryhmä lukuisine alaryhmineen on käynyt läpi tuhansia ravintoon ja terveyteen liittyviä tutkimuksia, arvioinut niiden antamaa näyttöä ja pohtinut miten tämänäyttö käännetään suosituksen kielelle. Suomalaisten ravitsemussuositusten työstäminen alkaa pohjoismaisten suositusten julkaisemisen jälkeen. Silloin Valtion ravitsemusneuvottelukunta pohtii suositusten soveltamista meidän olosuhteisiimme ja haasteisiimme sopivaksi.

Neuvokas perhe - ravitsemus- ja liikuntaohjausta neuvolassa

Tätä kirjoittaessani istun junassa, matkalla Lahdesta kohti kotia. Takana on jälleen yksi antoisa Neuvokas-koulutuspäivä. Mikä ihmeen Neuvokas, saatat kysyä. Neuvokas Perhe on Sydänliiton kehittämä ohjausmenetelmä ja työkalu, jonka tavoitteena on helpottaa vaikuttavan elintapaohjauksen toteuttamista esimerkiksi neuvola- ja kouluterveydenhuollossa. Olen saanut ilokseni olla mukana yhtenä ravitsemuskouluttajista moniammatillisessa koulutustiimissä, joka eri puolille Suomea järjestettävien koulutuspäivien aikana pohtii yhdessä terveysalan ammattilaisten kanssa toimivan ravitsemus- ja liikuntaohjauksen olemusta. Päivät ovat olleet poikkeuksetta itsellekin hyvin antoisia ja ajatuksia herättäviä, niin myös tänään. Siksi päätin tarttua läppäriin ja kirjata muutamia ajatuksia muistiin.

Neuvokas Perheen (Lahdessa tuttavallisemmin NePen) työvälineisiin tutustumisen lisäksi pohdimme neuvolaterveydenhoitajien kanssa tänään mm. sitä, minkälaisia haasteita neuvolan ravitsemusohjaustyössä tänä päivänä kohdataan.  Yksi suurimmista on perheiden erilaisuus: terveyden ylläpidon suhteen terveydenhoitajat kohtaavat sekä erittäin motivoituneita että täysin piittaamattomia perheitä. Sekä tietysti kaikkea siltä väliltä. Oman haasteensa tuo myös se, että käsitykset terveellisestä syömisestä vaihtelevat. Terveystietoisessa perheessä käsitykset terveellisyydestä voivat olla hyvinkin erilaisia kuin mitä on terveydenhoitajalla itsellään. Miten tällaisissa tilanteissa löydetään yhteinen sävel. Vai voiko sitä aina edes löytää?

Kuten tiedämme, terveystietoa on yllin kyllin saatavillamme. Terveyden edistämisessä pelkkä tieto ei kuitenkaan riitä, meillä on myös oltava tekoja. Jotta olemassa oleva tieto muuttuisi teoiksi, on löydettävä ja vahvistettava voimavaroja konkreettisten tekojen tueksi. Joskus pitää tosin tuuletella niitä ”tietojakin”, kaikenlaista uskomusta kun liikkuu paikkaansa pitävämmän ravitsemustiedon lomassa. Mihin terveydenhoitaja sitten voi ristiriitaisen ravitsemustiedon viidakossa perustaa käsityksensä? Minusta hän ei voi perustaa käsityksiään yksittäisiin tapauskertomuksiin tai vapaa-ajattelijoiden ruokavalio-oppeihin. Vaikka Valtion ravitsemusneuvottelukunnan ravitsemussuositukset ovat viime aikoina olleet julkisuudessa kovassa vastatuulessa ja yleisen parjauksen kohteena, liputan itse yhä niiden puolesta. Toisin kuin välillä ajatellaan, suosituksissa ei määritellä yhtä oikeaa terveellisen ruokavalion mallia, vaan suuntaviivat, joita voidaan käytännön ruokavalintoja tehdessä soveltaa hyvinkin monella eri tavalla.

Ikuisuushaasteen neuvolatyössä muodostaa myös ajan riittävyys: terveydenhoitajien työhön kohdistuvia odotuksia ja velvoitteita on paljon, mutta aikaa rajatusti. Lapsiperheen tai lasta odottavan perheen ravitsemus- ja liikuntatottumukset pitävät sisällään jo lukuisia mahdollisia keskustelunaiheita, joita käynnin aikana voitaisiin käsitellä. Pitäisikö kaikkia asioita käydä läpi kaikkien perheiden kanssa? Neuvokasajattelun mukaan ei tarvitse, jo ihan siitä syystä, että aikaa tähän ei yksinkertaisesti ole riittävästi. Neuvokkaassa aikahaasteeseen on pyritty vastaamaan siten, että valitsemisen palloa heitetään perheille itselleen. Niin sanotun Neuvokaskortin avulla perheissä on tarkoitus pohtia omia ravitsemus- ja liikuntatottumuksia jo kotona, ennen varsinaiselle neuvolakäynnille tuloa. Tottumuksia selvitetään kysymyksillä, jotka ovat keskeisiä ravitsemus- ja liikuntasuosituksissa esille nostettuja terveysliikunnan ja hyvän syömisen rakennusaineita. Varsinaisella käynnillä perhe voi tämän etukäteispohdinnan virittämänä jatkaa ammattilaisen kanssa keskustelua niistä aiheista, joita he itse kokevat ajankohtaisiksi.

Edellä kuvatulla pallon heittämisellä perheelle on paitsi aikaa säästävä myös motivaatiota lisäävä vaikutuksensa. Motivoitumisen yksi keskeisimmistä lähtökohdista on se, että yksilö tai perhe voi itse vaikuttaa siihen mitä nostetaan keskusteluiden ja mahdollisen muutoksen keskiöön. Asiantuntija ei sanele, vaan rohkaisee perhettä pohtimaan ja löytämään itse. Ammattilaisen rooli onkin enemmän kannustava, tukeva, keskustelua avaava, joskus myös vähän toppuutteleva, jotta esimerkiksi syömiselle asetetut odotukset ja muutostavoitteet säilyisivät realistisina ja siten saavutettavissa olevina. Syömisen muuttamisessa keskeistä on kokemus omasta pystyvyydestä: minusta/meistä on tähän. Jos tavoitteet asetetaan saavuttamattomiin, vastassa on väistämättä pystyvyyden tunteen heikkenemistä ja motivaation hiipumista.

Minusta keskeistä lähes kaikki Suomessa asuvat lapsiperheet tavoittavassa neuvolatyössä on mahdollisuuksien tarjoaminen kaikille perheille tasapuolisesti. Jos perhe ei aktivoidu hyvistä yrityksistä huolimatta, olkoon se sitten heidän oma valintansa. Lapsiperheiden terveyden edistäminen ei voi myöskään olla yhden puljun (siis neuvolan) harteilla, vaan työssä tarvitaan kaikkia yhteiskunnan toimijoita ja politiikan tasoja.

Pallon heittäminen perheelle, yksilölle tai asiakkaalle vaatii toki ammattilaiselta uskallusta. On ehkä päästettävä irti vanhoista tutuista toimintatavoista, ohjaustilanteen kontrolloimisesta ja ”ammattilainen puhuu, asiakas kuuntelee” –asetelmasta. On lähdettävä liukkaalle jäälle, epävarmuuteen ja ennustamattomuuteen. Uuden oppiminen on aina myös kulkemista yritysten ja erehdys kautta. Tämä pätee yhtä hyvin niin uusien liikunta- tai ruokatottumusten kokeilemiseen kuin uusien tuulien omaksumiseen ohjaustyössä. Virheiden tekemisen pelko saattaa houkutella pitäytymään vanhassa ja tutussa. Mutta elämä on epätäydellistä eikä terveyden ammattilaisenkaan tarvitse aina onnistua kaikessa. Kaikkea ei tarvitse tietää ja kaikkiin ongelmiin ei tarvitse olla vastauksia. Tämä pätee erityisesti ratkaisukeskeiseen, voimavaralähtöiseen ja perhekeskeiseen ravitsemus- ja liikuntaohjaukseen.

Lisää tietoa Neuvokas perhe -ohjauksesta löydät Sydänliiton nettisivulta

Ruokakaupassa

Kyllähän kaikki jo nykypäivänä tietää mitä on terveellinen syöminen. Eikö vain? Näin ainakin tunnutaan yleisesti ajattelevan. Tässä ajatuksessa on varmasti totta ainakin toinen puoli. Osa hyvän syömisen elementeistä on niin kirkkaasti ihmisten mielessä, että vaikka keskellä yötä herätettäisiin, tulisi tieto kuin apteekin hyllyltä. Näin on varmasti vaikkapa kasvisten käytön suhteen. Löytyykö jostain suomalaista, joka ei tiedä että kasvisten syöminen on terveellistä? Tämä viesti on iskostunut jo melko pientenkin lasten mieleen. Tästä yksittäisestä (ja sinänsä kovin tärkeästä) asiasta ollaan lisäksi asiantuntijoiden kesken hyvin yksimielisiä. Myönteinen asia sekin näinä ravitsemushämmennyksen aikoina.


Toisten ravitsemuskysymysten alueella ollaan sitten ehkä enemmän hakusessa, ja tiedon lomassa kuulee myös kaikenlaisia uskomuksia. Ihmisten kuvaillessa terveellisen syömisen piirteitä osataan kuitenkin nimetä niitä keskeisiä: syödään monipuolisesti, värikkäästi ja säännöllisesti. Muistetaan kohtuus ja vaikutetaan annoskokoihin. Yksittäisistä ruoka-aineista terveelliseen ruokakoriin osataan ottaa mukaan kasvisten lisäksi esimerkiksi kasviöljy, kala ja ruisleipä (jos viljavalmisteet kuuluvat mukaan ruokavalioon).

Sitten tuleekin se tuhannen taalan kysymys: jos perustiedot ovat useimmilla näin hyvin tiedossa, miksi olemme edelleen aika kaukana terveellisestä syömisestä? Tähän kysymykseen on tietysti paljon vastauksia: valitsemme ruokamme myös monin muin kuin terveellisyyskriteerein, taloudellinen tilanne ja ruuan saatavuus vaikuttaa ostopäätöksiimme jne. Yksi keskeinen syömiseemme vaikuttava tekijä on ehkä niin itsestään selvä, että emme tule sitä ajatelleeksi. Suurin osa meistä syö ison osan päivittäisestä ruuastaan kotona. Ja kotiin se ruoka on pitänyt hankkia jostakin itse. Ne olennaiset liikkeet syömisen eteen tapahtuvat siis, missäs muualla kuin ruokakaupassa.

Havahduin tähän itsestäänselvyyteen jokin aika sitten omien ruokaostosteni kanssa. Kolmelapsisen perheen ruokahuollosta vastaavana huomasin käyväni kaupassa monta kertaa viikossa ja lähes joka joka kerta kiireessä. Kuljin tukka putkella hyllyjen välissä ja pyörittelin epätoivoisesti mielessäni ”Mitä tänään syötäisiin” –kysymystä. Tämä epäsystemaattinen ja kiireen sävyttämä ruokakaupassa käynti aiheutti lievää kroonista ahdistusta. Lapsiperheessä kortilla olevaa aikaa tuntui menevän ihan liian paljon ruokaostosten miettimiseen ja tekemiseen. Ja mikä ikävintä, tällä ruokaostosten tekotavalla alkoi jo olla vaikutusta siihen, minkälaista ruokaa meillä syötiin!

Vuodenvaihteessa päätin kohdistaa uuden vuoden lupaukseni perheen ruokahuoltoon: halusin saada sitä systemaattisemmaksi ja vähemmän aikaa vieväksi. Päätin, että siirrymme viikkosuunnitteluperiaatteeseen: Kerran viikossa, käytännöllisistä syistä viikonloppuisin, tehdään niin sanottu iso ruokakauppakäynti ja sitä täydennetään viikon varrella kerran tai kaksi täsmäostoksilla. Viikonlopun isojen ostosten tekoon käytetään eniten suunnitteluaikaa, kun suunnitellaan viikon lämpimät ruoat lisäkkeineen. Toisin sanoen viikonloppuna ostetaan kaikki perustarvikkeen viikon ruoanlaittoa varten. Täydennysostokset ovatkin sitten lähinnä nopeita tuoretuotetäydennyksiä kuten kasviksia leipää tai maitoa. Suunnittelua helpottamaan tein vielä tietokoneelleni taulukkotiedostoksi helposti täydennettävän ruokaostospohjan. Tässä pohjassa on lueteltu erilaisia ruokaryhmiä kuten vihannekset, hedelmät, liha, leipä, säilykkeet jne. Ideana on se, että kauppalistaa on helpompi miettiä kun esillä eri tuoteryhmät ja toisaalta kaupassa ostosten teko selkeytyy, kun kauppalistalta löytyy nopeasti kaikki tietyn hyllyrivin tai osaston tuotteet. Säästöä se on pienikin ajansäästö.

Nyt olemme treenanneet tätä uutta systeemiä reilun parin kuukauden ajan. Kokemukset ovat voittopuolisesti myönteisiä. Aikaa on säästynyt, ruokaostoksia ja illan ruokalajeja ei tarvitse pohtia päivittäin ja ruokavalinnat ovat ehkä himpun verran monipuolistuneet. Ruokahävikin määrässä en ole huomannut dramaattista muutosta, yritimme kiinnittää tähän huomiota jo aiemmin. Jotain kai kuitenkin kertoo se, että lauantaiaamuna jääkaappi näyttää jo oikeasti aika tyhjältä. Tarpeeseen siis täydennetään. Joskus perjantai-iltaisin laiskottaa, eikä millään jaksaisi ryhtyä suunnittelemaan viikon syömisiä. Kun toimeen vain ryhtyy, ei homma lopulta ole niin työläs kuin miltä se on alussa vaikuttanut. Ja viikolla säästynyt aika ja muuhun ajatteluun vapautunut aivokapasiteetti palkitsee kummasti perjantain vaivan.

Vielä takaisin siihen terveelliseen syömiseen. Pelkkä tieto ei vielä ole tekoja. Uskon että ruokakauppalogistiikalla on selvästi vaikutusta siihen mitä lautasiltamme loppujen lopuksi löytyy. Joskus kannattaa pysähtyä miettimään sitä, kuka perheen ruokaostokset tekee, missä ja milloin? Onko homma hanskassa vai pitäisikö kokeilla joitain uusia käytäntöjä? Sinkkutalouksissa homma pyörii hieman eri meiningillä kuin suuremmissa ruokatalouksissa, mutta samoihin milloin, missä ja miten kysymyksiin joudutaan etsimään vastauksia myös niissä. Kuinka ruokaostokset hoidetaan teillä?

En halua olla ruokafanaatikko!

Alkuperäinen aikomukseni oli tällä kertaa kirjoittaa blogiini käytännöllisemmästä ja arkisemmasta ravitsemuksen toteuttamisesta, kun viimekertainen kirjoitus kommentteineen lähti liikkumaan vähän sfääreihin. Mutta toisin kävi, sillä viime viikolla Yle uutisoi nettisivuillaan pietarsaarelaisen funktionaalisen lääketieteen neuvojan Taru Leinon näkemyksiä terveellisestä syömisestä. Tämä juttu herätteli ajatuksia sen verran, että piti poiketa alkuperäisestä suunnitelmasta. Tämä juttu, samoin kuin siitä fb:n puolella heränneteet keskustelut mm. Pöperöfroffan ja Varpu Tavin sivuilla jäivät pyörimään viikonlopuksi päähäni. Tällä kertaa niin vahvasti, että kun mies palasi työpaikan illanvietosta kotiin reilusti puolen yön jälkeen, heräsin, ja huomasin kirjoittavani päässäni blogikirjoitusta aiheesta. Onneksi sentään tajusin silloin jatkaa unia enkä noussut koneen ääreen. Mutta nyt pitää kirjoittaa.


Uutisen pointti taisi olla siinä, että Leino julistautui itse terveysfriikiksi syömisen suhteen vastustaen kaikkea ”virallista” ravitsemuksesta sanottua. Uutisessa vilahteli taas se kätyrikorttikin eli ”kuka oikein on rahoittanut virallisen ruokaympyrän” (Itse ihmettelen, eikö tähän ravitsemussalaliittojen sitkeään jahtaamiseen jo vähitellen väsytä?) Mikä Leinon ja hänen kaltaistensa ”terveysfriikkien” ajattelussa sitten mietityttää? Voisi tietysti vain ohittaa jutun toteamalla, että sehän on taas vain esimerkki median tavasta tehdä (ravitsemus)juttuja: räväkkää otsikointia ja jyrkkää vastakkain asettelua ”virallinen linja” vastaan vaihtoehtoiset totuudenlöytäjät. En halua kuitenkaan jäädä tähän, vaikka totuutta piilee toki edellä mainitussakin. Sillä tosiasia on, että Taru Leinon tavalla ajattelevia on muitakin, niin ravitsemuksen parissa työtään tekevien kuin henkilökohtaisesti omasta syömisestään puhuvien joukossa.

Tähän alkuun vielä omasta taustastani. Oikean ravitsemustotuuden julistaminen näyttää viehättävän monia. Itse en kuitenkaan kannata ajattelua, jossa uskotaan ravitsemusasioissa yhteen kiveen hakattuun totuuteen tai muuttumattomaan ”oppiin”. Oma polkuni ravitsemusasiantuntijuuteen on kulkenut tieteellisen koulutuksen kautta, opiskelinhan aikoinaan ravitsemustiedettä Helsingin yliopistossa. Tuolloin sain laajat perustiedot siitä, minkälaisin menetelmin ihmisen ravitsemusta voidaan tutkia, minkälaisia tuloksia tuo tutkimus on tuottanut ja lisäksi, minkälaisia puutteita ja virhelähteitä alan tutkimuksiin tyypillisesti liittyy. Tieteelliseen ajatteluun kuuluva kriittisyys, perusteltavuus ja osien ja kokonaisuuden suhteen ymmärtäminen olivat koulutuksessa vahvasti läsnä. Samoin se, että tieteen tekemisessä ei ole kyse niinkään totuuden saavuttamisesta totuutta kohti kulkemisesta. Koulutukseni valossa Leinon esille nostamat havainnoivat tutustumiset yksilöiden ja päiväkotien ruokaan ja ravitsemukseen vaikuttavat toki mielenkiintoisilta, mutta tieteellisen tutkimuksen tiukkoja kriteerejä ne eivät välttämättä täytä.

Vaikka tieteellisen tiedon määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä eksponentiaalisesti, emme vieläkään tiedä ravitsemuksesta läheskään kaikkea mahdollista. Tieteen luonteeseen kuuluu se, että tiedon täydentyessä ja täsmentyessä olemme myös valmiita korjaamaan vanhoja virheellisiä näkemyksiämme uusilla, paremmin todellisuutta vastaavilla näkemyksillä. Tämän vuoksi myös niitä virallisia ravitsemussuosituksia päivitetään säännöllisin väliajoin. Nykyisessä supernopeassa nettiajassamme suosituslaivan suunnan tarkistaminen saattaa vaikuttaa hitaalta prosessilta. Hitaudessa on kuitenkin myös hyvät puolensa: ei lähdetä hötkyilemään muutaman uuden tutkimuksen perusteella suuntaan tai toiseen. Omien ennakko-oletusten vastaisia tuloksia ei toki ole aina yhtä helppo uskoa kuin oman ennakkoajattelun mukaisia tuloksia. Tämä on yleisinhimillinen ominaisuus, ja pätee muuten ravitsemustieteilijöihin lisäksi vähintään yhtä vahvasti myös niihin tahoihin, jotka julistavat ravitsemussuositusten vastaisia ravinto-oppejaan. Omissa silmissäni uskottavuutta lisää huomattavasti se, että uskaltaa tarvittaessa myöntää ajattelunsa väärän suunnan, ei siis se, että on aina itse oikeassa ja muut väärässä.

Toki myös ihminen, ravinto ja ympäristö muuttuvat jatkuvasti. Se mikä on ollut hyvää ravitsemusta sata, tuhat tai kymmenentuhatta vuotta sitten, ei välttämättä ole sitä tänä päivänä. Otetaan pieni esimerkiksi: vielä 1900-luvin alkupuolella Suomi oli agraariyhteiskunta, jossa ruokaa tuotettiin pitkälti omaan tarpeeseen raskasta työtä tehden. Ei ollut koneita, jotka olisivat helposti liikuttaneet meitä paikasta toiseen eikä hypermarkettien valtavaa ruokavalikoimaa. Välttämättömän fyysisen aktiivisuuden väheneminen ja saatavilla olevan ruoan määrän eksponentiaalinen kasvu ovat vahvasti yhteydessä taipumukseemme lihoa. Siksi ruokaankin on löydettävän uusi suhde: kun pellolla ahertanut maajussi tarvitsi energiakseen runsaasti leipää ja perunaa, voi nykyinen toimistoinsinööri, joka liikkuu pari kertaa viikossa autolla sählytreeneihin, tulla toimeen pienemmällä määrällä energialisäkkeitä. Tämä ei toki tarkoita sitä, että leipä tai peruna pitäisi kieltää insinööriltä kokonaan. Mutta jos lihomistaipumusta on, voi määriä viilata sopivammiksi samalla kiinnittäen esimerkiksi leivän laatuun huomiota. Minun on vaikea purematta niellä Leinon väitteitä siitä, että ihminen ei ole vielä 12 000 vuodessa oppinut käyttämään viljan tai maidon proteiineja ravinnokseen. Tai sitä, että viljan fytaatit ehkäisevät täysin hyödyllisten vitamiinien ja kivennäisaineiden imeytymisen.

Erilaisissa työtehtävissä toimivat ravitsemustieteilijät toki ymmärtävät myös sen, ettei hyvän ravitsemuksen edistämisessä voida nojautua pelkästään tieteen tutkimustuloksiin. Tarvitaan myös paljon konkreettista tuntumaa asioihin. Tämä toteutuu erityisen vahvasti niiden ravitsemusammattilaisten työssä, jotka ohjaavat yksilöitä oman ruokavalionsa muuttamisessa. Aina on yksilöitä, joiden kohdalla poikkeus vahvistaa säännön. Ja mitä ravitsemusfriikkiyteen tulee, niin mikäs siinä, go for it, jos koet että se lisää omaa ja lähiympäristösi hyvinvointia niin kehossa, mielessä kuin sosiaalisissa suhteissakin. Useimmilla meistä fanaattisuus ei kuitenkaan toimi ja sillä saattaa päinvastoin olla haitallisia vaikutuksia.

Itse näen syömisen paljon laajemmin kuin vain pyrkimyksenä ennaltaehkäistä sairauksia. Ihminen syö jaksaakseen arjessa ja saadakseen kehoonsa monipuolisesti erilaisia rakennusaineita. Erilaisen ruokavalio-ohjeistuksen kirjava kenttä ymmärrettävästi hämmentää ihmisiä. Mutta entä jos onkin niin, että erilaiset syömisen strategiat kumpuavatkin erilaisesta päämäärästä? Ehkä se terveyden päämäärä, jota ohjeilla tavoitellaan, ei olekaan kaikille sama.

Syömisen syvien ulottuvuuksien jäljillä

Viime vuoden puolella päiviteltiin sitä kuinka kaikki karppaa, popsii goji-marjoja tai suosii lähiruokaa, ihmeteltiin onko se turvallista vai jopa kaikille terveystietoisille ihmisille pakollista. Kun vuosi vaihtui, ottivat toimittajat askeleen taaksepäin ja lähtivät etsimään ilmiöiden laajempia yhteyksiä: Mistä tässä ruokatyylien sekamelskassa ja jatkuvissa ravitsemusväittelyissä oikein on kyse? Onko ruuasta tullut uusi uskonto ja identiteetin ilmaisun väline? Miksi syömisestä tuli niin vaikeaa? Mitä tästä kaikesta oikein pitäisi ajatella? Tähän median näkökulmavaihdokseen ei ole voinut olla törmäämättä, jos on vähääkään seurannut tiedotusvälineitä viime viikkojen aikana. Mukaan keskusteluihin on ravitsemustieteilijöiden lisäksi valjastettu niin teologeja, sosiologeja kuin tähtitieteilijöitäkin. Oman urani aikana koskaan ei näin lyhyen ajan sisällä ole niin moni toimittaja halunnut haastateltavaksi samaa aihetta (”Mitä näiden ruokailmiöiden taustalta oikein löytyy”) käsittelevään juttuunsa. Itse kun olen tällainen tavallinen riviasiantuntija, jota ei yleensä pommiteta samasta aiheesta usean toimittajan taholta.

Mutta entä jos syyt syömisen monimutkaistumiseen ovatkin jossain ihan muualla kuin mitä viime viikkoina on pohdittu. Entä jos kyseessä ei olekaan uusi uskonnollinen (ruoka)herääminen karppauksen hengessä, oman identiteetin julistaminen muille superfoodia valitsemalla tai pyrkimys hallita monimutkaista ja teknistyvää maailmaa valitsemalla lähituottajan raakamaitoa? Kuinka moni on kuitenkaan lähtenyt karppaamaan julistaakseen omaa identiteettiään ja saadakseen vastauksia uskollisiin pohdintoihinsa maailman synnystä tai elämän tarkoituksesta? Suurin osa karppaajista on veikkaukseni mukaan lähtenyt liikkeelle esisijaisena tavoitteena painonpudotus ja fyysisen hyvän olon lisääminen. Nyt kun ruokaa on tarjolla ylen määrin meillä kaikilla länsimaissa asuvilla alkaa olla mahdollista syömisen rajaaminen syystä ja toisesta, enää ei tarvitse ja toisaalta voi syödä vain sitä mitä sattuu olemaan tarjolla.

Entä jos syynä jatkuvaan ruokaväittelyyn onkin yksinkertaisesti se, että elämme monimediaista aikaa, joka on tulvillaan erilaisia välineitä, kanavia ja ohjelmia, lisättynä tietysti vielä tällä sosiaalisen median ulottuvuudella, jossa jokaisella meillä on mahdollisuus kertoa oma näkemyksemme keskusteluun. Ehkä syöminen ei loppupeleissä olekaan niin vaikeaa kuin mitä kärjistetyt otsikot ja ristiriitaisen oloiset keskusteluohjelmat antavat olettaa. Ehkä niiden taustalta löytyykin ensisijaisesti median pyrkimys löytää kiinnostavia tarinoita ja teräviä vastakkainasetteluita.

Edellä kirjoitettu ei toki tarkoita sitä, etteikö syömisessä jossain tilanteissa ole uskonnon harjoittamiseen yhdistyviä piirteitä tai etteikö ruoka voisi toimia osana identiteetin muodostamista tai eron tekemistä meidän ja heidän välillä. Ruoka on aina ollut osa uskontoja ja syöminen tai syömättä jättäminen uskonnnollista ja ruoka yhteiskunnallisen erottautumisen väline. Ruokaretoriikassa on myös selvästi havaittavissa yleisempi ajassamme oleva trendi, jossa luotetaan omaan tai uudelleen määriteltyihin asiantuntijuuksiin, ei enää perinteisiin instituutioihin tai asiantuntijatahoihin.

En myöskään kiistä sitä, etteikö ruokakeskustelujen asiantuntijoilla olisi erilaisia, keskenään ristiriitaisiakin näkemyksiä siitä mitä on terveellinen syöminen. Tämän takana on kuitenkin monta seikkaa, mm. pyrkimys niihin vetäviin tarinoihin ja kärjekkäisiin otsikkoihin, samoin myös asiantuntijoiden erilaiset taustat ja painotukset. Mutta näidenkin jälkeen jää jäljelle ”todellista” erimielisyyttä, jota ei mielestäni tarvitsekaan selittää pois. Pitää vain hyväksyä mm. se, että emme tiedä vieläkään kaikkea terveellisestä syömisestä, tutkimustuloksia voidaan tulkita eri tavoin ja on olemassa monia eri tapoja syödä terveellisesti ja hyvin.

Olennaisinta on ehkä se, että hyvän arkisyömisen ei tarvitse olla tieteellistä. Ei siis ravitsemus- uskonto- eikä yhteiskuntatieteelistä. Ne perinpohjaiset pallottelut ja fiilaamiset voi hyvin jättää ammatikseen tai vapaa-ajan harrastuksekseen asian parissa painiville. Että ihan lepo vaan siellä ruokapöydässä :-) .

Tietoinen syöminen - mitä se on?

Uusien, tulevaisuuden ravitsemustrendien arvaaminen ei aina ole helppoa. Minulla on kuitenkin sellainen kutina, että tietoisesta syömisestä voisi tulla tällainen trendi, ja ehkä on jo osittain tullutkin. Esimerkiksi ravitsemusterapeutti Anette Palssa kirjoitti jokin aika sitten blogitekstin tietoisesta suklaan syömisestä.


Itse törmäsin kesällä sattumalta amerikkalaisen lastenlääkärin Jan Chozen Baysin kirjaan ”tietoinen syöminen”. Kirjaa kuvattiin ”oppaaksi terveeseen ja onnelliseen ruokasuhteeseen”, joten pitihän se ostaa! Luin kirjan ensimmäisen kerran jo kesälomalla: teksti vei mennessään ja tykästyin kovasti joihinkin tietoisen syömisen ajatuksiin. Syksyn aikana olen useaan kertaan palannut kirjan pariin uudelleen.

Mistä tietoisessa syömisessä sitten on kyse? Tietoinen syöminen(engl. mindfull eating), samoin kuin monet muut kognitiivisen käyttäytymisterapian uudet muodot pohjautuvat vanhaan zen-buddhalaiseen mietiskely traditioon. Jan Chosen Baysin kirjassa nämä juuret ovat myös vahvasti esillä, onhan hän lääkärin työnsä ohella myös itse meditaatio-opettaja. Toisaalta hän kirjoittaa kirjassaan, ”ettei tarvitse ryhtyä buddhalaiseksi tai lähteä viikon pituiselle hiljaisuusretriitille voidakseen nauttia tietoisen läsnäolon tarjoamista eduista”. Näin varmasti onkin. Näen että tietoisen syömisen lähtökohdissa on paljon uskonnosta riippumatonta tai toisaalta kaikki uskonnot läpäisevää ajatusta rauhoittumisesta, keskittymisestä ja kiitollisuudesta. Tietoisen syömisen ytimessä on keskittyminen syömiseen kaikki aistit avoinna sekä myönteinen ja hyväksyvä asenne ruoka kohtaan. Hienoa!

Tietoisessa syömisessä nälkä jaetaan seitsemäksi erilaiseksi näläksi. Nälän asemasta voisimme myös puhua halusta syödä. Meitä voi kutsua syömään niin silmien, nenän, suun, vatsan, solujen, mielen kuin sydämenkin nälkä. Solujen nälällä tarkoitetaan sitä tilaa, joka luontevimmin yhdistyy näläksi: kehomme solut vaativat lisää polttoainetta ja ilmoittavat siitä nälkätuntemuksin. Silmien ja suun nälkä herää, kun esimerkiksi näemme lehdessä herkullisia kuvia joululeivonnaisista tai sieraimiimme leijuu kaupan paistopisteestä vastapaistettujen leivonnaisten ihana tuoksu. Suun nälällä viitataan haluumme saada suuhumme jotain uutta, mielenkiintoista, turvallista, väkevää, suolaista, makeaa tai tulista.

Nälän lajeista mielen ja sydämen nälkä kuvaavat syömisen halun psykologisia herättäjiä. Mielen nälällä viitataan niihin ajatuksiin, jotka voivat toisaalta kehottaa meitä syömään jotain tiettyä ruokaa tai toisaalta kieltää meiltä jonkin ruoan syömisen. Ajatusten herättäjänä voi toimia esimerkiksi ns. sisäinen kriitikkomme, joka on jatkuvasti valmiina arvostelemaan syömistämme ja juomistamme, laitoimme sitten suuhumme mitä hyvänsä. Mielen nälkä on nälän lajeista ehkä kiinnostavin, ainakin ravitsemusviestinnän näkökulmasta. Millä tavoin esimerkiksi moninaiset ja osin ristiriitaiset viestit siitä mitä meidän olisi terveytemme ja hyvinvointimme nimissä syötävä antavat voimaa sisäiselle kriitikollemme? Viimeinen muttei suinkaan vähäisin nälän lajeista on sydämen nälkä. Osalla meistä on vahva taipumus etsiä lohtua, syliä ja kannustusta ruoasta. Ymmärrettävästi ruoka ei kuitenkaan ole se paras tapa etsiä ratkaisua sydämen tyhjyyteen.

Tietoisessa syömisessä keskeistä on oppia erottamaan edellä kuvattuja nälän lajeja toisistaan. Mikään nälän lajeista ei sinänsä ole väärä tai tuomittava, mutta meidän tulisi oppia paremmin tunnistamaan mistä nälästä on kulloinkin kysymys. Tällöin voimme myös tehdä parempia tietoisia ruoka- ja juomavalintoja. Itseäni viehätti kirjassa kuvattu sallivuus: esimerkiksi sydämen nälkään voi hyvin joskus nauttia itselle tärkeää mieliruokaa. Jos sen tekee tietoisesti, voi annoskoon valita sellaiseksi, ettei sydämen nälän tyydyttämisestä syömällä aiheudu meille haittaa. Pieni jäätelötuutti nautiskellen syötynä on eri asia kuin litra jäätelöä kaksin käsin vedeltynä. Ymmärrettävästi ruoka ei kuitenkaan koskaan voi yksin tyydyttää meissä olevaa kaipausta läheisyyteen tai yhteyteen muiden kanssa.

Itseäni puhutteli kovasti myös ajatus keskitien viisaudesta. Äärimmäisyysajattelu syömisessä ei usein tuo meille etsimäämme onnea ja huolettomuutta. Ankara kontrollointi ja jatkuva kieltäytyminen tai toisaalta jatkuva mielihyvän hakeminen ja nautinnoille antautuminen eivät ole kestäviä valintoja. Keskitien löytäminen ei toki aina ole helppoa eikä sillä kulkeminen suorakulkuista, sillä keskitie kulkijaa ei ole ohjaamassa mitään kiinteää, muuttumatonta kokoelmaa syömisen sääntöjä. Palkinnokseen keskitien kulkija kuitenkin saa dynaamisen ja joustavan ruokasuhteen ja roppakaupalla syömisen synnyttämää mielihyvää ja kiitollisuutta.

Vaikka monessa mielessä innostuin kovasti Jan Chozen Baysin tietoisen syömisen ajatuksista, laitettakoon tähän loppuun vielä muutama kriittinenkin huomio. Tietoisessa syömisessä korostetaan paljon sitä, että opetellaan kuuntelemaan omaa kehoa ja sen välittämiä viestejä. En kuitenkaan tiedä mitä ajatella ajatuksesta, jonka mukaan kehomme osaisi ravintoainetasolla viestittää meille minkälaista ruokaa meidän tulee kulloinkin syödä. Siis tyyliin ”soluissa on tällä hetkellä puutetta kalsiumista, nyt sinun pitää juoda maitoa.” Syöminen omien tuntemusten perusteella ei myöskään saisi hallita meitä niin, että irtisanoudumme hyvästä tavasta syödä yhdessä ja yhteisinä ruoka-aikoina. Minusta säännölliset, päivästä toiseen suurin piirtein samanlaisina pysyvät ruokahetket palvelevat meitä monella tavalla. Ne muun muassa vapauttavat energiaamme muualle, kun ei tarvitse koko ajan olla miettimässä, että koska sitä oikein on tarpeeksi nälkäinen syödäkseen. Erityisesti tämä pätee ruokahetkiin jotka jaamme yhdessä muiden kanssa. Ruokia valitessaan on toki viisasta kuunnella kehoaan ja valita nälkäviestien perusteella kulloiseenkin tilanteeseen sopivat ruokalajit ja etenkin annoskoot.



Lähde: Jan Chosen Bays, Tietoinen syöminen. Basam books, 2011.